Jätepaperin matka maailman ympäri

Fred Pearce: Confessions of an Eco Sinner – Travels to Find Where My Stuff Comes From (Eden Project Books, 2008)

Kierrätys on hieno asia – vai onko? Toimittaja Fred Pearce halusi selvittää, mitä kierrätettävälle jätteelle oikeastaan tapahtuu. Entä mistä kulutushyödykkeemme ovat peräisin? Pearce matkusti Afrikan ja Aasian maihin ottamaan asioista selvää.
Kuluttamiseen liittyvät ekologiset ja eettiset kysymykset ovat musertavan ahdistavia. Uskon, että kapinamielikin johtuu enimmäkseen tästä. Kun asiat ovat liian suuria käsiteltäviksi, on helpompi ottaa vastarannan kiisken asenne: ilmastonmuutos on propagandaa, kemikaalien on pakko olla turvallisia, koska niitä kerran käytetään, ainakin hikipajatyöläisillä on jonkinlainen työ – ja niin edelleen. Toisaalta ekoihmiset suhtautuvat välillä liiankin kiihkeästi ja naiivisti esimerkiksi kierrätykseen.
Nykymaailman kulutus- ja saatutuskaruselli ahdistaa Pearcea, mutta hän kyseenalaistaa esimerkiksi kierrätyksen merkityksen. Kierrätys ei ole automaattisesti hyvä juttu. Hän seuraa kirjassaan jätepaperikontin matkaa Britanniasta pitkin poikin maailmaa (se huutokaupataan aina seuraavalle innokkaalle ostajalle) Aasiaan. Vielä surkeampi on elektroniikkajätteen kohtalo. Tietokoneet päätyvät Intiaan, missä ne hajotetaan myrkyistä välittämättä, usein lapsityöläisten toimesta. 10–12 -vuotiaat lapset hämmentävät happosammioita, joissa erotetaan arvokkaat metallihiput muovista. Työturvallisuudesta ei ole tietoakaan, lapsilla ei ole edes hengityssuojaimia. Länsimainen elektroniikkajäte toki kierrätetään, mutta siinä ohessa se saastuttaa isoja alueita Intiassa ja luultavasti sairastuttaa työntekijät ennen pitkää. Toisaalta myrkkyjen päätyminen kaatopaikallekaan ei ole hyvä asia.
Australiassa alumiinitölkkien kierrätystehdas on vienyt alkuperäisasukkailta maat ja saastuttanut koko seudun. Juomatölkkejä rahdataan jättitehtaalle Euroopasta ja Yhdysvalloista. Britanniassa tosin valtaosaa tölkeistä ei edes kierrätetä. Häkellyttävä määrä viskotaan suoraan luontoon.
Joku voisi kysyä, miksi kiduttaa itseään lukemalla tällaisia kirjoja, kun ei millekään voi mitään. Pearce kuitenkin esittelee myös myönteisiä asioita, kuten hyväntekeväisyysjärjestöjä, jotka kunnostavat kännyköitä ja tietokoneita afrikkalaisten käyttöön, esimerkiksi kouluihin. Kirja saa myös ajattelemaan omia kulutustottumuksia. Lucy Sieglen kirja, jonka esittelin aiemmin, sai miettimään vaatteiden ostamista uudesta näkökulmasta. Percen kirja osoittaa selkeästi, että kierrätys ei ole pelkästään hyvä asia, eikä sillä pitäisi ostaa itselleen hyvää omatuntoa. Paras vaihtoehto on hankkia niin vähän roinaa kuin mahdollista.
Varsinkin suhteemme teknologiaan vaikuttaa kirjan kierrätystarinoiden valossa järjettömältä. Pearce kirjoittaa osuvasti, että kun tietokoneesta jättää aika, houkuttelevin vaihtoehto on viedä se vinttiin ja unohtaa koko vempele. Totta: minullakin on kaapissa kaksi toimimatonta läppäriä, koska en vain keksi, mitä niille tekisi. Varsinkin kannettavien tietokoneiden elinkaari tuntuu järjettömän lyhyeltä. Koska en ole kovin tarkka siitä, että käytän viimeisintä teknologiaa, olen sinnitellyt Applen kannettavan kanssa 6–7 vuotta. Todellakin sinnitellyt: koneesta hajosi nopeasti akku, sen jälkeen cd-soitin ja sitten dvd-soitin. Myös virtajohto hajosi samaan tapaan kuin aiemmissa koneissa: muuntajan ja johdon liitoskohta on niin hento, että kun laitetta siirrellään, johto murtuu liitoskohdasta. Tyhmänä ostin uuden johdon Apple-liikkeestä, enkä Ebaysta. Se maksoi satasen!
Kun luin elektroniikkaa kierrättävistä lapsista, päätin sinnitellä koneeni kanssa vielä jonkin aikaa.

Sähkökirjaärsytys

Aloin lukea Gillian Flynnin aiempaa teosta Sharp Objects, joka alkoikin lupaavasti. Siis alkoi – luin kirjaa e-muodossa iPadilta, joka päätti hajota kesken kaiken. Ostin iPad 1:n tasan vuosi ja neljä kuukautta sitten nimenomaan lukulaitteeksi. Pidän enemmän perinteisistä kirjoista, mutten vastusta e-kirjoja. Lehtien lukulaitteeksi iPad on todella hyvä, sillä esimerkiksi amerikkalaisten lehtien hinnat ovat melkein puolet siitä, mitä kaupassa. Ennen yllättävää hajoamista ainoa ärsyttävä asia oli laitteen muisti: siihen mahtuu liian vähän aineistoa, eikä lisämuistia ole saatavilla.

Laitteesta hajosi ensin ns. home-nappula, se yläreunan pyörylä, jonka käyttöön koko laite nojaa. Kohdasta ”avustettu käyttö” tai jotain sinne päin saa näytölle korvaavan nappulan, jonka käyttäminen on vähän työlästä, mutta kojetta ei sentään tarvinnut heittää roskiin. Heti sen jälkeen iPadin lataus lakkasi toimimasta. USB:n kautta latausta tuli 12 tunnissa vain 1 % lisää. (Jos joltain muultakin on jäänyt asia huomaamatta niin: iPadin, iPodin ja iPhonen latauslaitteet näyttävät identtisiltä, mutta toimivat eri tehokkuudella, eli kukin laite pitäisi ladata omalla laturillaan. IPad latautuu nopeammin verkkovirralla kuin USB:n kautta. Jos iPad 2 näyttää ”ei lataa”, se vain lataa hitaammin.)

iPadiin ei saa uutta akkua. Laitetta ei voi muutoinkaan korjata. Komponentit on kiinnitetty sisään kuumaliimalla. (You Tubessa on lukuisia ”avaa iPadisi” -opastusvideoita, jos joku haluaa kokeilla).

Tutkimusten mukaan iPadilla pitäisi lukea n 23 kirjaa, jotta sen käyttö olisi ekologista. Laitteen käyttöikä on kuitenkin 1–2 vuotta! Se on järjettömän lyhyt aika, kun ottaa huomioon laitteen hinnan. Applen laitteiden hinnassa on toki kuuluisaa ”Apple-veroa” päällä, mutta kuvittelin naiivisti, että hinta takaisin laadun. Laite on siis valmistettu niin että sitä ei voi korjata, akkua ei voi vaihtaa eikä lisämuistia voi hankkia. Olisin mielelläni ostanut tilalle uuden iPad 1:n, mutta saatavilla on tietysti vain uudempia, ja kalliimpia, malleja. (Yhdysvalloista saisi iPad 1:n alle satasella, mutta silloin takuu ei olisi voimassa.)

Päälle tulevat tietysti eettiset näkökulmat. Valtaosa tietotekniikkaelektroniikastamme valmistetaan Kiinassa, megatehtaissa, joissa työolot ovat sellaiset, että harva työntekijä kestää edes vuotta. Tehtaat käyttävät eritoten naisia, koska heille voi maksaa vähemmän palkkaa, mutta heillä on näppärämmät sormet. (Toki suomalaisia kirjojakin painetaan nykyään Kiinassa.)

Olin juuri ostanut iPadiin lehden, joka jäi lukematta. Jännittävä kirja jäi kesken. Laskin, että tällä käyttöiällä laite tuli maksamaan minulle 30 euroa kuukaudessa! Täysin järjetöntä.

Kadonneen vaimon mysteeri

Rakastan jännitysromaaneja. On ihanaa, kun on pakko lukea eteenpäin niin, että kaikki muu unohtuu. Vaikka tietäisi, että aamulla väsyttää, kirjaa ei voi panna pois käsistään. Viime vuosina on vain ollut entistä vaikeampaa löytää hyviä jännitysromaaneja tai dekkareita. Koska ne saattavat myydä miljoonia kappaleita, kaikenmaailman yrittäjät rynnivät apajille. Olen kyllästynyt eritoten ruotsalaisiin dekkareihin. Ne ovat dekkareiden Ikeaa. Kaiken lisäksi kirjoittaja on yleensä kaunis viiden lapsen äiti, joka työskentelee dekkaristin uran ohella lakimiehenä ja on remontoinut omin käsin kauniin puutalon Skånessa. Plääh!

Suurin osa jännityskirjoista pelaa samoilla elementeillä, joista valtaosa on epäuskottavia. Kun ei keksitä muutakaan loppuratkaisua, paljastuu että syyllinen on epäinhimillinen psykopaatti, täysi seko. Hän saattaa suunnitella murhan ja kidutuksen erittäin huolellisesti. (Tosielämässähän murhaaminen on yleensä sitä, että joku iskee toista kännipäissään leipäveitsellä.) En myöskään jaksa lukea kidutuspornoa. Varsinkin naisdekkaristeilla tuntuu olevan tarve näyttää, miten kovia kundeja he ovat. He kuvaavat seikkaperäisesti, miten naisia kidutetaan. Rikosromaanien murhaajat ovat kamalan uutteria. He suunnittelevat, juonivat, hankkivat vaikka minkälaisia kidutuskapineita, opiskelevat, rakentavat bunkkereita ja sellejä. Oikeassa elämässä moinen on aika harvinaista, eikä siksi kovinkaan uskottavaa.
Kidutusmässäily on yhtä puuduttavaa kuin seikkaperäiset seksikuvaukset. Se on epäuskottavaa, eikä sitä jaksa lukea. Dekkaristien vakiokalustoon kuuluu myös naiskomisaario, jolla ei mene yksityiselämässä kovin hyvin. Ja entäs pikkukaupungit, joissa tapahtuu merkillisen paljon murhia? Ahkerat murhaajat, jotka leikkelevät uhreilta päitä ja jalkoja ja raahaavat niitä esimerkiksi pitkin Gotlantia? Tai murhaajat, joilla on pakkomielle kirjan päähenkilöpoliisista, niin että he murhattuaan lähettelevät tälle korvia ja varpaita? Sangen uskottavaa.
Viime vuosina en ole edes hirveästi lukenut rikosromaaneja, koska ne ovat niin yllätyksettömiä ja vailla jännitystä. Siksi olin riemuissani, kun sattumalta tartuin Gillian Flynnin romaaniin Gone Girl (ilmestyy kesällä suomeksi nimellä Kiltti tyttö). Romaani tosin käynnistyy vähän hitaasti ja meinasin jo jättää kesken, mutten sitten jättänytkään. Onneksi.
Romaani kertoo Nickistä ja Amysta, jotka menevät naimisiin ihanan romanssin seurauksena. Amyn vanhemmat ovat rikastuneet supersuositulla lastenkirjasarjalla nimeltään Amazing Amy. Amystä tuntuu, että vanhemmat ovat vääristelleet hänen persoonaansa ja elämäänsä kirjoissaan, ja sitten rikastuneet hänen kustannuksellaan.
Pariskunta asuu alkuun Manhattanilla, kunnes he menettävät työpaikkansa. Samaan aikaan Nickin äiti sairastuu syöpään ja isä riutuu alzheimerin kourissa. Nick päättää, että pariskunta muuttaa pikkukaupunkiin, josta hän on kotoisin. Siellä Amy katoaa mystisesti. Enempää juonesta ei voikaan kertoa, sillä tämä romaani sisältää kivoja yllätyksiä ja keikauksia. Olen tosin aika hyväuskoinen lukija, epäluotettavat kertojat vievät minua kuin pässiä narussa, kun olen humpsahtanut kirjan maailmaan. Siinä on se hyvä puoli, että yllätykset vetävät minulta maton alta.
Gone Girl vei mennessään. Annoin lasten pelata liikaa tietokoneella, koska oli pakko lukea tuntikausia putkeen. Juoni oli nokkelasti rakennettu ja henkilöhahmot syvällisesti luotuja. Tykkäsin siitä, että välillä olin yhden henkilön puolella, sitten toisen ja lopulta en enää tiennyt, kenen puolella olisin tai mitä ajattelisin henkilöistä. Kukaan kirjassa ei ollut yksiselitteisesti hyvä tai paha, uhri tai syyllinen. Välillä tapahtumat olivat epäuskottavia ja kerronta notkahti goottityylin puolelle, mutta se ei oikeastaan haitannut.
Romaanissa on viety äärimmilleen se ajatus, että avioliitossakaan toista ei voi koskaan tuntea kokonaan. Mitä sitten, kun saa selville kaikki puolison pahimmat puolet? Nojaako rakkaus aina hyviin ominaisuuksiin? Romaanissa on varsin kipakkaakin tykitystä siitä, miten naiset ja miehet suhteelta odottavat. Vaikka Amyn ajatukset ovat välillä varsin äärimmäisiä, ne saavat ajattelemaan myös omaa suhtautumista siihen, mitä puolisolta odotamme.
Gone Girl on älyttömän jännittävä romaani, joka herätti myös ajatuksia. Siinä on myös mukavaa mustanpuhuvaa huumoria. Flynn käsittelee nokkelasti sitä, miten media ja internet vaikuttaa rikostapauksissa. Ei ole väliä, onko syyllinen vai syytön, jos onnistuu tärvelemään julkisuuskuvansa niin, että suuri yleistö pitää syyllisenä.
Fiksu ja viihdyttävä jännityskirja, jossa ei ole liian raakoja juttuja. Mahtavaa!