Avantoon keskellä yötä

Lapsuuden tutkimuksen dosentti Kirsi Pauliina Kallio  on todennut Helsingin Sanomien haastattelussa (25.1.2017), ettei ”lapsen elämää tarvitse täyttää harrastuksilla. Elämän ei tulisi olla niin suunniteltua”.

Niinpä.

Ala-asteikäisenä erehdyin luulemaan, että tanhuaminen on coolia. Voi niitä DDR:stä karanneen vanhapiian opetusmetodeja! Vanhempani eivät antaneet minulle lupaa lopettaa kesken kauden, joten pistin jalalla koreasti joka tiistai kello viisi hampaat irvessä.

Pianotunneille minut lähetettiin, jotta olisin kasvanut kulturelliksi. Nuotit vilisivät silmissäni. Lupasin joka kerta, että seuraavaksi kerraksi opiskelisin läksyt. Valehtelua neljä vuotta.

Hikiset pukuhuoneet ja kampitukset sopivat parhaiten rämäpäälle. Hengasin jäähalleilla SM-mitali kaulaani koristaen. Suhde Ringetteen kesti seitsemän vuotta, kunnes kyllästyin aikatauluihin.

Tutkijan mukaan  kannattaa miettiä motivejaan, sillä aikuisella on täysi vapaus valita menonsa: ”voi miettiä, onko harrastamisessa kyse suorittamisesta ja siitä, että ihmisen pitää harrastamisella osoittaa olevansa kunnollinen”.

Itse olen vaihtanut aikuisiällä lajeja lennosta toiseen. Olen kokeillut muun muassa dancehallia, salsaa, bodyflowta, improteatteria, sauvakävelyä, pilatesta ja sählyä. Mielenliikkeideni mukaan olen ähkinyt yhdellä viikolla ärsytyksiä ulos salilla, kun taas toisella viikolla hengitellyt levottomasti jooga-asanoissa ja kolmantena sylkenyt kattoon.

Harrastatko sinä (sisäisestä) pakosta vai aidosta halusta?

Toisille aikataulutetut, jopa tavoitteelliset harrastukset  sopivat. Muodostelmaluistelua harrastava ystäväni vannoo joukkueurheilun nimeen: ”Harvoin jätän menemättä treenehin, koska saan niistä niin paljon energiaa. Jos en mene, tunnen huonoa omaatuntoa”.

Itse en voisi ajatella juoksevani kiireessä maanantai-iltaisin vaikka joogatunnille harjoittelemaan päälläseisontaa. Sisäinen ääneni ei myöskään enää piiskaa nuoruusvuosien tapaan lenkkipolulle tai  joukkueurheilun pariin.

Vapaa-ajallani on uusi funktio kurinalaisuuden sijaan: rentoutuminen omien aikataulujeni mukaan.

Kallion mukaan “kun pakollisia menoja on vähemmän, voi valita omaan mielialaan ja vuodenaikaan sopivaa tekemistä. Tämä on eri asia kuin aikataulutettu tekeminen”.

Tämän ideaologian mukaan minä harrastan. Kevään ykkösharrastus on avantouinti. Seurani ovet ovat onneksi  avoinna pitkälle yöhön. Voin pulahtaa mereen hankkimaan ruskeaa rasvaa  valitsemani ajankohtana – vaikka kymppiuutisten jälkeen.

Avantouinti on helppo tapa meditoida. Hyppää kirkuvan kylmään veteen ja tunne sydämesi hyppäävän ulos rinnastasi. Endorfiinit alkavat virrata viimeistään saunassa. Toista tätä rallia, kunnes stressi on vain märkä läntti pyyhkeessäsi. (Kuvan ihastuttavan avantouimarin kohtasin Kiteenjärvellä 2014).

Avantouinti on helppo tapa meditoida. Hyppää kirkuvan kylmään veteen ja tunne sydämesi hyppäävän ulos rinnastasi. Endorfiinit alkavat virrata viimeistään saunassa. Toista tätä rallia, kunnes stressi on vain märkä läntti pyyhkeessäsi. (Kuvan ihastuttavan avantouimarin kohtasin Kiteenjärvellä 2014).

 

Modernin kulkurin koti

Suomalainen koti täyttää tänä vuonna 100 vuotta. Nuori sukupolvi nähdään moderneina kulkureina. Osa pystyy rakentamaan kodin nopeasti uuteen paikkaan, eivätkä he kaipaa välttämättömien kalusteiden, sängyn, sohvan ja pöydän lisäksi enempää luomaan kodintuntua.

Itse olen muuttanut vain muutaman kerran aikuiselon aikana. Tutut kotiseinät ovat pysyneet paljolti samoina muiden asioiden muuttaessa muotoaan.

Koti on ollut vaikeina aikoina tukipilarini.

Muutama vuosi sitten alkoi tuntua, että vuokra-asuntoni ei enää ajanut tarkoitustaan. Se ei tuntunut viihtyisältä vaan lähinnä kävin siellä nukkumassa.

Mikä on ylipäätään kodin merkitys? Mistä syntyy kodin tunnelma?

Haastatellessani pari vuotta sitten filosofi Frank Martelaa keskustelimme lempiaiheestani, matkustamisesta. Martela kannustaa matkustamaan edes kerran elämässään pidemmän aikaa yksin, jotta löytää henkisen kotinsa.

Lukuisista matkaponnisteluista huolimatta en löytänyt pysyvää kotia. Elin jatkuvassa lähdön tunnelmassa.

Martela on kirjoittanut, että matkustamisen erityislaatu piilee siinä, että matkalla toteuttaa sen hetkistä projektia, tiettyyn päämäärään pääsemistä. Mielen valtaa jatkuva etenemisen ja saavuttamisen tunne.

Voiko ihmisen henkinen koti löytyä kotoa, jos sitä ei enää etsi maailman ääriltä?

Olen alkanut toteuttaa Martelan ajatusta matkustamisesta uudessa kodissani. Hyvinvoinnin kannalta on merkityksellistä millaisessa ympäristössä arjessa viettää aikaansa. Bigaku – Japanilaisesta kauneudesta -kirjassa avataan tätä ajatusta.

”Japanilaiset ovat estetisoineet arjen aina kauniista tavasta istua, kävellä, puhua, syödä ja laittaa ruoka esille vaatetukseen ja kohdin julkisten tilojen edustavuuteen. Japanilainen osaa nauttia arjesta eikä elä pyhien ja lomien odotuksessa, sillä hän on osannut tehdä arjesta taidetta, jota rytmittävät vuodenaikojen vaihtelut.”

Olohuoneeni nurkassa kasvava iso palmu muistuttaa kaukomaista. Keittiön apupöydällä oleva appelsiinipuristin vie takaisin Istanbulin sokkeloisille basaarikaduille. Ulko-ovessa komeileva Holiday Villa -kyltti on lupaus rennosta tunnelmasta.

Olen päässyt lomalle, joka ei lopu ikinä.  Kotisohvalla ei ole ikinä tuntunut näin rennolta.

blog4

Vuokralaisten aikakausi

Hyvän ystäväni kallein hankinta on kamera, joka maksoi tuhansia euroja. Yli 40-vuotias perheenisä on asunut tyytyväisenä vuokralla koko elämänsä ajan. Onko tämä outoa nykymittapuun mukaan?

Menestyksen mittari on ollut ennen jotain, mitä näyttää toisille. Jotain konkreettista ja kallista. Jollei oma asunto, niin pihassa seisova uusi menopeli ovat antaneet tunteen, että elämässä menee hyvin.

Vanhempieni sukupolven nuoruudessa elämä oli niin sanotusti hallinnassa, kun oli vakituinen työpaikka, asunto ja auto. Silloin säästettiin seuraavaa hyödykettä varten. Ensimmäistä pesukoneen pyörimistä isäni ja äitini katsoivat haltioituneina kuin televisioruutua.

Brightside.me -sivuston mukaan yli 30-vuotiaat ostavat enää harvoin asuntoja tai autoja. Itse asiassa he ostavat harvoin mitään kallista. Jenkeissä alle 35-vuotiaita kutsutaan vuokraajien sukupolveksi.

Ostaminen sitouttaa. Mitä suurempi ostos, sitä suurempi ahdistus.

Vapaus tuntuu olevan menestyksen uusi mittari. Onko sitoutuminen vapauden vastakohta? Millainen ihminen on vapaa? Sellainen, joka voi lähteä muutaman viikon varoitusajalla kuudeksi kuukaudeksi Aasiaan? Sellainen, jonka ei tarvitse huolehtia rikkoutuneesta jääkaapista?

Asuin viisitoista vuotta vuokralla. Jo pelkkä auton omistaminen tuntui isolta, alati huolta tuottavalta asialta. Omasta asunnosta syntyvä sitoutuminen tuntui nuoruuden lopulta. Ei enää äkkilähtöjä.

Säästin mieluummin elämyksiin: katkonaisiin uniin Malesian rähjäisimmässä hotellissa ja parkkisakkoihin, jotka sain pysäköityäni vuokra-auton väärin hienostoklubin edessä Los Angelesin rantabulevardilla. Huonostakin kokemuksesta sain kerrottua hyvän tarinan.

Vietin keskikesällä syntymäpäiviäni. Kynttilöitä puhaltaessani ymmärsin, etten ollut enää nuori tyttönen, mutta en halunnut olla vielä täysverinen aikuinenkaan. Koin häpeää, etten ollut luonut tähän ikään mennessä mitään pysyvää monen tuttavani tavoin.

Vapauteni oli rajatonta, mutta en osannut enää nauttia siitä. Olin saavuttanut pisteen, jossa halusin kokea (edes näennäistä) hallinnantunnetta. Vuokra-asunnossa asuminen ei edustanut minulle onnistumista. En tuntenut, että elämäni meni eteenpäin sen pimeiden seinien sisässä.

Olin valmis kokeilemaan uudenlaista lähestymistapaa. Hankin oman asunnon.

Balilla tapaamani surffarikundi kommentoi päätöstäni Instagramissa maailmankansalaisen tapaan: ”miten perinteistä”. Nolostuin. Ihailin ihmisiä, jotka eivät tarvinneet perinteisiä pilareita tunteakseen itsensä eheiksi.

Olinko kasvanut hiljalleen vanhempieni kaltaiseksi vai oliko yksi aikakausi tullut vain päätökseen?

Asunnon hankkimisen myötä olen oppinut, että aikuinenkin tarvitsee rajat. Vapaus toimii, kun se on annosteltu pieniksi palasiksi. Toisaalta se ei tarkoita, että elämää kannattaisi elää odottaessa kahden viikon lomaa. Välillä on hyvä repäistä.

Uusi elämänvaihe on ihmeellistä, eikä omistamisen ahdistus ole vielä iskenyt lamauttavan kovaa. Ainahan voin heittäytyä parin vuoden päästä taas vuokralaiseksi, mikäli perinteinen malli ei olekaan minua varten.

omistaminen