#27

Se lähti Pepsi-Cola T-paidasta.

Olin astunut Finnair Stadiumin koppiin, jonka uumenissa matsiin valmistautuvaa joukkuetta kutsuttiin Suomen suurimmaksi ja kauneimmaksi. Loukkaantumissuman, sattuman ja hyvän onnen seurauksena olin päätynyt HJK:n edustusjoukkueen pukuhuoneeseen. Minua ei oltu valmisteltu millään tavalla ennen komennustani. Kenties tarkoituksella. Ensimmäisen vartin aikana sain osakseni epäuskoisia mulkaisuja. Minun varmasti kuviteltiin olevan joko huoltajan poika tai pahasti eksyksissä, eikä kukaan sanonut sanaakaan. Lopulta itse huoltaja avasi suunsa: ”Mikä helvetin paita sulla on päälläsi! Täällä saa olla vain Adidasta tajuatko!?” Päälläni oli A-junnuista saamani treeni T-paita, jonka keskellä oli Pepsi -logo ja tussilla töherretty numero, kaksikymmentäseitsemän. Takatukkainen huoltaja käski minun riisua T-paitani saman tien. Pelästyneenä tottelin heti ja heitin paidan kassini pohjalle.

En kuitenkaan saanut erityistä kiitosta teostani. Olin istunut junnuille osoitetuilla tuoleilla jo pitkän aikaa ennen kuin eräältä senioripelaajalta, liikeni empatian murusia. ”Eikö kukaan ole antanut sulle mitään kamoja?” hän kysyi. Tuijotin penkin alla olevaa kulahtanutta pelikassiani ja pyöritin päätäni. Pelaaja lähti hymähtäen kohti käytävää. Matkan päästä kuulin, kuinka hän huusi huoltajamme nimeä ja pyysi tuomaan junnulle jotkut varusteet.

Ensikokemukseni liigajengin mukana huipentui kunnolla hetken kuluttua, kun äänet päällä ollut kännykkäni pärähti soimaan kesken pelipalaverin. Päävalmentaja käänsi päänsä suuntaani ja näin kuinka hänen kasvoilleen kehittynyt kiukku, vaihtui syvän sarkastiseen epätoivoon hänen nähdessään kuka oli syyllinen. Hänen ja koko minua ympäröivän pelaajiston katseet tuntuivat otsallani samalta, kuin olisin juuri hypännyt pää edellä avantoon. Osasin kuitenkin yhä puhua. ”Ensimmäinen virhe.” totesin naama kirkkaan punaisena. Käänsin pääni ja katsoin huoneen vastapuolelle kohti pelaajaa, joka oli auttanut minua. Kenties hänkin nauroi.

Tyyppi ei kuitenkaan (kenties myötätunnosta) katsonut minuun päinkään, vaan tuijotti kylmän viileästi fläppitaululle. Niin tekivät kaikki muutkin ja olin hyvin pian taas vain ilmaa. Palaveri jatkui ja jäin miettimään, kuinka tällainen räkänokka voisi koskaan kasvaa kokeneiden ammattilaisten joukkoon.

Pepsi -paitaisesta finninaamasta pääkallopaikalle, parrakkaaksi kapteeniksi on kulunut tovi. Virheitä, niitä on tullut tuona aikana satoja ellei tuhansia, mutta kaikki ovat olleet tarpeen. HJK on ollut työnantajani, kotini ja kasvattajani. Nykypäivänä vain aniharva voi kokea samaa, kasvaa aikuiseksi yhden ja saman organisaation alaisuudessa. Sinivalkoraitainen pelipaita on muokannut minut totaalisesti niin sisältä kuin ulkoa.

On tottakai mahdotonta kiteyttää vuosien elettyä elämää muutamille riveille, mutta voin yrittää.

Huomasin tätä tekstiä kirjoittaessani lataavani paineita sen suhteen, että kertoisin kaikki maukkaimmat reissut, kommellukset ja sattumat matkani varrelta. Ajattelin tehdä listaa asioista ja erityisesti kaikista niistä ihmisistä, joita haluaisin muistaa ja kiittää.

Uskon kuitenkin ihmisten tietävän, mitä heistä ajattelen.

Oleellinen tuntuisi olevan jossakin muualla. Itselleni olisi mielekkäintä ymmärtää, mitä tämä jakso elämässä on allekirjoittaneelle oikeasti opettanut.

Jalkapalloilija Sorsan fyysinen evoluutio on kaikkien nähtävillä ja kenties se kaikkein ennalta-arvattavin, joten jätän sen sivusta seuraajien analysoitavaksi. Sama koskee raha-asioita, niistä voi lukea Ilta-Sanomista.

Voisi sanoa, että jos keskituloisen Suomifutarin pankkitili ei riitä eläkkeelle siirtymiseen, niin osingot jaetaan henkisen pääoman puolella.

Aloitin kertomalla ensimmäisestä pelistäni, kun olin vielä nuori, arka ja neuvoton. Paperilla olin täysi-ikäinen, mutta vanhempien pelaajien joukossa olin yhä kuin vastasyntynyt. Toissailtana pelasimme kotiottelun Lahtea vastaan. Se oli 267:s otteluni. Toisin kuin ensikertalaisena ajattelin, olen sittenkin löytänyt paikkani Klubin pukukopissa. Se koppi on opettanut paljon. Myös sellaista, mitä en olisi nuorena osannut odottaa.

Mitä siis haluaisin sanoa juniori Seballe juuri nyt?

Kertoisin,

että futisura on oppisopimus, josta et voi koskaan valmistua. Se on lupaus itsensä kehittämisestä, loppuun asti. Työmäärä ei vähene iän myötä, päinvastoin. Klubissa olet aina vilkuileva olkasi yli, kun uusi Euroopan nuorisoliigoissa kouliintunut sukupolvi virittelee Neymarin kikkavalikoimaa sinut ohittaakseen. Sinun on tehtävä valtavasti duunia, piste.

Sanoisin, että kahdenkymmenenseitsemän mestaruuden joukkueessa opit voittamaan. Voittamisen kulttuuri, jos sellaista on olemassa pakottaa sinut tyytymättömäksi. Välillä olet turtunut ja kovettunut. Joskus saattaa tuntua, että et osaa iloita voittojenkaan hetkellä. Mestaruus ei riitä, Cup-voitto ei riitä, Suomifutaaminen ei riitä, mikään ei riitä.

Tiedä kuitenkin, että sellainen ajattelu on harhaa. Klubissa ei tule olemaan synkkää! Saat hukuttautua tärkeiden voittojen riemuun, euromenestykseen, mestaruuksiin ja henkilökohtaisiin onnistumisiin. Voit kertoa tuhat ja yksi iloista tarinaa kaikkiin niihin liittyen. Ne tulevat olemaan hetkiä, joita et voi koskaan unohtaa.

Enemmän kuin mitään muuta, opit nielemään ja käsittelemään urheilumaailman kovuutta. Käsität, ettei seurasi ole mikään lintukoto. Opit, kuinka oma paikka ansaitaan. Kuinka se otetaan kentällä, vailla armoa, vastustajan heikkouksiin iskien, kaikki esteet tieltä raivaten.

Opit kunnioittamaan itseäsi, työsi tuloksia ja saavutuksiasi. Saat valtavat määrät itseluottamusta. Käsket ja ohjaat muita ihmisiä ja koet olevasi vaikutusvaltainen, jopa suuri.

Opit olemaan menestyjä, jolla on taskussaan tukku huipulle pyrkivän jalkapalloilun kovia arvoja.

Mutta lopulta,

lopulta ymmärrät, että olet kaikesta velkaa. Velkaa niille kaikille, jotka ovat sinua auttaneet, niin kuin sille yhdelle pelaajalle, joka toi sinulle varusteet seistessäsi pukuhuoneen keskellä ilman paitaa. Tajuat, että niin se menee.

Kukaan ei pärjää ilman toista ihmistä. Ilman vanhaa kaartia, aiempien heikompien vuosien sinnikkäitä seuratyöntekijöitä, jotka tekivät kaiken ilmaiseksi, ilman uranuurtajia, jo lopettaneita pelaajalegendoja, jotka eivät ole tehneet suurta numeroa itsestään, ilman sitä aluksi vain tusinan kokoista fanijoukkoa, joka on vuosien vieriessä kasvanut satapäiseksi ylpeyden aiheeksi, ilman uutta sukupolvea, ilman tämän päivän toimistotyöläisiä, valmentajia, fysioita ja ulkomaalaisia huippupelaajia. Ilman kaikkia niitä, jotka tuntevat sydämessään olevansa osa Klubilaista yhteisöä.

Ilman heitä et voi koskaan saavuttaa mitään.

On siis syytä maksaa kaikkien näiden vuosien tuki takaisin ja hoitaa mestaruus kotiin! Vai mitä Klubilaiset!?

Rakkautta.

– Seba #27

 

 

Sebastian Sorsa. KuPS - HJK. Veikkausliiga, Kuopio. 16.4.2010. Photo: Jussi Eskola

Sebastian Sorsa. KuPS – HJK. Veikkausliiga, Kuopio. 16.4.2010. Photo: Jussi Eskola

 

 

Voikukat

Töölö, toukokuussa 2016

Olen tapojeni mukaisella iltakävelyllä. Reittini kulkee Väinämöisen kentän ohitse, jonka ympäristössä on melkoinen hälinä. Kentälle on ahtautunut satakunta futisjunnua ja -vanhempaa, kaikki  jollain tavalla pallon kanssa touhuten. On nasta sää ja jään yytsimään meininkejä hetkeksi. Kulmassa jossa seison, juoksentee kolme pikkukundia faijansa kanssa treenaten. Isukki näyttää laittavan kaiken peliin. Jo hieman vararavintoa vyötärölleen kerännyt fatsi pelaa maalivahtina ja pojat saavat tykittää laukauksia vastapalloon. Näky on hauska. Satakiloinen äijä uhoaa torjuvansa kaiken ja dyykkailee jokaiseen vetoon, vailla minkäänlaista itsesuojeluvaistoa. Huomaan nauravani ääneen katsellessani sympaattista ja iloista hetkeen heittäytymistä. ”Tossa on meininkiä!” ajattelen.

Kuvaamani ilta heijastaa tätä hetkeä parhaimmillaan. Lastensa harrastuksista hullaantuneet isät ja äidit ovat akuutti puheenaihe. Kesälomalla perheillä on aikaa puuhailla yhdessä, ja futiksesta nauttivat ehtivät kiertää junnuturnauksen jos toisenkin. Ilmiö tulee eteen myös televisiossa. Futisvanhemmat on Ylen sarja, jossa kyseinen ajanviete tulee tutuksi. Tositarinoissa kuvataan suomalaisia perheitä, joiden elämä pyörii jalkapallon ympärillä. Sarjaa katsellessa on liikuttavaa nähdä, kuinka paljon vanhemmat uhraavat lastensa eteen.

Katsojan on helppo samaistua arkisiin haasteisiin, joita lasten harrastuksiin liittyy. Toinen pelkää loukkaantumisia, toista jännittää pojan pelisuoritukset ja kolmas miettii päänsä puhki, kuinka saada naskalinsa syömään terveellistä ruokaa. Kaikki yrittävät parhaansa mukaan tukea ja opettaa omaa jälkikasvuaan sen tiedon varassa, mitä heillä on. Ohjelman käänteitä katsellessa tulee selväksi, miten tärkeää juniorityössä on myös vanhempien koutsaaminen. Vaikka maalaisjärjellä pääsee pitkälle, on futiselämässä niin monta muuttujaa, että kaiken ymmärtämiseksi pieni preppaaminen on paikallaan. Uskon, että näin monessa urheiluseurassa pyritäänkin toimimaan.

On luonnollista, että jotkut sarjassa esitetyt ongelmat eivät tunnu ammattilaisen silmin ongelmilta ollenkaan. Silti huomaan samaistuvani monen isän ja äidin tunteisiin. Ammattifutari tai ei, faijana itsekin tiedän, että olemme valmiita tekemään mitä tahansa lastemme puolesta. Näin on läpi elämän. Jos me voisimme, me auttaisimme tekemään hienoimman kakun päiväkodin hiekkalaatikolla, me astuisimme tuleen ala-asteen kuumottavassa laulukokeessa, diskossa me menisimme polvet notkauttavasta pelosta huolimatta pyytämään omaa ihastustamme tanssimaan ja futismatsin ratkaisuhetkillä me kävelisimme kaikkien paineiden alla rankkaripilkulle, viimeistä pilkkua laukomaan. Jos vanhemmat vain voisivat, he muuttuisivat lopulta kaikelta suojaavaksi haarniskaksi, iholle liukenevaksi metalliksi, kilveksi, jonka alla oma lapsi olisi aina turvassa.

Niin.

Valitettavasti emme elä fantasiamaailmassa. Supersankareita ei ole olemassa tosielämässä, kuten ei Futisvanhemmat -sarjassakaan. Kysymys kuuluukin: kuinka minä ja muut jalkapalloisät ja -äidit koskaan selviämme vanhemmuuden suuresta haasteesta?

Etsitäänpä vastausta tarinan alusta, Väinämöisen kentältä.

Raahaan erään Stadin ikonisista vaaleanvihreistä puistonpenkeistä luokseni. Asettelen sen nurmikaistaleelle aivan muovialustaisen Väiskin viereen. Suomen oloissa keinomatot ovat no-brainereita, mutta mikään ei voita aidon nurtsin tuoksua, johon kesän futismeiningit muistoissani vahvasti assosioituvat. Mieleni tekee heittää heti kengät pois jalasta ja ruveta pomputtelemaan. Palloa minulla ei kuitenkaan ole, joten tyydyn ajatuksissani näpräämään jalkojeni alla kasvavaa maata. Nurmi tuntuu sormissani vahamaiselta ja kostealta. Kasvien kirpeä tuoksu sekoittuu vierestä kuuluvaan hörönauruun: maalivahtifaija on juuri torjunut tiukan alanurkkalaukauksen. Olen diipeissä keloissa ja mietin kuinka vehreä luonto on kirjaimellisesti kaiken alku, ja kuinka ihmisen sanotaankin olevan maasta tullut ja maaksi jälleen tuleva. Katseeni nauliintuu erääseen kasviin, joka vetelee jo viimeisiään: voikukkaan. Tiedän voikukkia pidettävän rikkakasveina ja muita kasveja tukahduttavina tienlaidan rehuina. Juuri nyt ne tuntuivat olevan enemmän. Voikukathan ovat futiskesän ja nurmikentän esikoislapsia, ajattelen. Ne syntyvät talven jälkeisenä ihmeenä, kukkivat keväällä, kesän tullessa katoavat nopeammin kuin huomaammekaan ja suven lähestyessä loppuaan niistä on jäljellä vain niiden kasvattama juuristo ja runko, kuin synnyinkoti perheineen…

Repäisen kasvin maasta ja yritän ymmärtää sen sanomaa. Nahkea ja tahmeavartinen yksilö on jo menettänyt kukintonsa. Malmin palloseuran väreistä minua muistuttava keltainen kukka on muuttunut hahtuvaksi, harsomaiseksi palloksi, jonka tarkoitus on toimia lähtöalustana taivaan tuuliin lentäville siemenille. Katselen valkeaa luonnonkappaletta ja näen siinä äkkiä itseni: kasvattajan. Vaikka valmistelisin kaiken kuinka hyvin tahansa, antaisin kaiken opin ja tiedon, minkä koskaan kykenen, olisi minun lopulta annettava tuulelle lupa kuljettaa.

Asia tuntuu vaikealta hyväksyä, mutta aistin lohdun olevan lähelläni. Mieleeni tulvahtaa lapsena kuulemani uskomus, että kun hahtuvaa oikein kunnolla puhaltaa, on lupa tehdä jokin toivomus. Puristan kädessäni olevaa kasvia ja puhallan irti kaiken, mitä keuhkoistani lähtee! Katselen silmät vetisinä kuinka pörröiset siemenet leijailevat auringon valossa, kuin sähisevät pikku keijukaiset. Tuijotan käteeni jäänyttä paljasta voikukan vartta ja sanon sille ääneen: ”Kyllä se siitä, nehän leijailevat omin avuin.”

 

IMG_2986