Ratkaisu huonon urheilumenestyksen synnyttämään pettymykseen: kannusta jotain toista

Ilmeisesti jossain on tuohtuneita suomalaisia penkkiurheilijoita, jotka pahoittivat mielensä, kun olympialaisissa ei tullut tarpeeksi mitaleja urheilijoille, joilla on saman maan passi kuin heillä. Hei te tuohtuneet penkkiurheilijat, oletteko te aitoja urheiluihmisiä, jos urheilijan kansalaisuus määrittää kokemustanne ja viihtymistänne?

Miksi juuri kansalaisuus? Miksi ei urheilijan sukupuoli, ihonväri, paidan väri, kätisyys, pituus, äidinkieli, perhetilanne? Tai sponssivaatemerkki, hiustyyli, lempimusiikki, eli siis lifestyle? Tai miksi ei se jokin sattumanvarainen hassu pikkuasia, jolla valitsemme puolemme jalkapallon arvokisoissa – niissähän Suomi ei ole tavannut olla vaihtoehto?

Ja jos nyt kokee tietävänsä seuraamastaan lajista jotakin – monethan kokee – miksi suosikin valintaa ei määritä urheilijan suoritus? Se että tuo italialainen tuntuu olevan mieletön tsemppari, tuolla kiinalaisella on hirveän puhdas tekniikka, tuo amerikkalainen lukee peliä paremmin kuin kukaan muu. Tässähän olisi mahdollisuus päteä kuin paraskin rokkipoliisi.

Miksi rajoittua passiin?

Minusta ei ole koskaan tuntunut luontevalta hurrata jotakin urheilijaa vain sen vuoksi, että hän on suomalainen. Usein kyllä kannatan suomalaisurheilijoita, esimerkiksi siksi, että heistä kerrotaan seuraamassani mediassa eniten, heihin saattaa joissain tapauksissa olla helpompi samastua, heitä näkyy telkkarissa paljon.

Yhtä hyvin voi kuitenkin olla, että he vaikuttavat julkisuudessa jotenkin epämiellyttäviltä tai ihan vaan tylsiltä ihmisiltä, ja silloin ei tulisi mieleenkään kannattaa heitä. En nyt luettele tässä.

Mutta yhä useammin en joukkueurheilussa kannata ketään, ainakaan ennen ottelun viime hetkiä. Siihen asti heilutan fanituslippuja sille, että ottelusta tulee tasainen, jännittävä ja hyvätasoinen. Positioin itseni maksavaksi katsojaksi, joka haluaa viihtyä. Ottelun kuluessa ryhdyn todennäköisesti sympatiseeraamaan jompaa kumpaa joukkuetta. Futiksen EM-finaalissa aloin kannattaa Portugalia, kun Ronaldo loukkaantui. Draaman kaaren vuoksi.

Omassa lajissani, käsipallossa, kannatan suomalaisia, koska, no, ensinnäkin tunnen jollain tasolla heidät kaikki. Olemme pelanneet yhdessä tai vastakkain tai samassa seurassa, istuneet samoissa kehityspalavereissa, juhlineet samoissa bileissä. Olemme aidosti samassa veneessä. Tosin yhtä vakaasti kannatan käsipallossa myös Ruotsia. Heitä en tunne kaikkia, mutta olen pelannut kahdessa ruotsalaisessa seurassa ja tunnen olevani myös siinä ruotsalaisten veneessä. (Sitä paitsi Ruotsi useimmiten on arvokisoissa, Suomi ei. Ei tarvitse siis edes valita.)

Eräissä bileissä taannoin keskustelin aikuisten futisfanien kanssa siitä, miten on mahdollista, että bileiden isäntäperheen tyttärellä on huoneensa seinällä sekä Messin että Ronaldon julisteita. Äkkiseltään voisi kuvitella, että aikuiset olisivat niitä, jotka ymmärtävät molempien kannustamisen, lapsi ei. Tämä meni kuitenkin toisinpäin: lapsi ihailee monien hyvien jalkapalloilijoiden taitoja, aikuisilla on hiekkalaatikolta tutut meiningit. Mutta mikäs siinä. Urheilu on tunteita, ja mieluusti muitakin kun kansallistunteita.

Loppuun disclaimer: Puhuin siis penkkiurheilijan näkökulmasta. Lajiliittojen ja olympiakomitean jne kannalta Suomi-kannatus on tottakai ihan toinen juttu. Lajiliiton toiminnan tavoite on edistää lajin asemaa Suomessa, ja menestys tuo lisää ihmisiä ja rahaa lajin pariin, ihan yksinkertaisesti. Penkkiurheilijana ja taviksena en kuitenkaan näe, miksi juuri Suomessa pitäisi olla maailman parhaat keihäänheittäjät (tai käsipalloilijat). Minusta tärkeää olisi, että Suomessa olisi esimerkiksi maailman paras peruskoulu.

Terveisin akateeminen äiti

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *