Ruotsin kokoomus viestii kuin Trump

Donald Trump voitti Yhdysvaltojen presidentinvaalit, mitä seuraavaksi? No esimerkiksi ensi keväänä on presidentinvaalit Ranskassa ja ensi syksynä liittopäivävaalit Saksassa. Täältä löytyy luettelo kaikista Euroopan lähiaikojen vaaleista, joissa oikeistopopulismi voi jytkähtää.

Suomessa on seuraavat eduskuntavaalit vasta 2019. Kahdessa ja puolessa vuodessa tietenkin ehtii tapahtua paljon, täysin ennustamatontakin, mutta ainakin nyt näyttäisi, että Suomi on populismiaallossa pidemmällä kuin valtaosa länsimaista.

Jatkojytkykin tuli jo, ja Suomen populistipuolue Perussuomalaiset on hallituksessa. Hallitusaikana sen suosio on laskenut vaalien 17,7 prosentista tuoreimman puoluekannatusmittauksen 8,5 prosenttiin.

ruotsi_alku3

Kirjoitin tänään ilmestyneeseen Imageen jutun Ruotsin poliittisesta tilanteesta. Kävin Tukholmassa juttukeikalla syyskuussa, ja siitä alkaen olen säännöllisesti palannut ajatukseen, että onpa hyvä, onpa todella hyvä, että Suomessa Perussuomalaiset on hallituksessa. Enkä nyt tarkoita puolueen politiikkaa, puolesta enkä vastaan. Tarkoitan kaikkea sitä tyytymättömyyttä ja turhautumista, joka puolueessa ja sen äänestämisessä saa jonkinlaisen kanavan tulla ulos. Kun puolue on vallassa, kukaan ei voi väittää, etteikö ”kansan” ääntä olisi kuultu.

Ruotsissa muut puolueet ovat valinneet eristää omat populistinsa. Samaa taktiikkaa on käytetty ainakin jossain määrin myös Ranskassa.

Kummassakaan maassa se ei näytä toimivan. Ruotsidemokraattien kannatus oli uusimmassa mielipidemittauksessa 21,5 prosenttia, vain aavistuksen vähemmän kuin Ruotsin toiseksi suurimmalla puolueella, kokoomusta vastaavalla Moderaterna-puolueella. Mikään ei näytä pysäyttävän puolueen kasvua. Juttuni painoonmenon jälkeenkin Ruotsidemokraattien valtiopäiväedustajat ovat ehtineet sekaantua moniin rasistisiin skandaaleihin. Esimerkkejä:

  • Kansanedustaja ehdottaa, että Ruotsissa käytössä oleva lehdistötuki lakkautettaisiin paikallissanomalehdiltä, jotta Bonnierin lehdet kaatuisivat. Hänen mielestään mikään ”perhe, etninen ryhmä tai yritys ei saisi omistaa yli viittä prosenttia mediasta”. Bonnier on juutalaissuvun omistama yritys.
  • Kansanedustajat pilkkasivat somessa aamutelevisiossa esiintynyttä ulkomaalaistaustaista 9-luokkalaista antaen ymmärtää, että tämä on 15-vuotiaaksi tekeytynyt aikuinen. (Tämä liittyy Ruotsissa vilkkaaseen keskusteluun turvapaikanhakijoista, jotka valehtelevat ikänsä.)
  • Kansanedustaja esiintyi videolla, jossa hän kertoi hyvänä vitsinä juttua teurastamotyökavereistaan, jotka potkivat kuollutta lammasta leikkien, että se oli juutalainen.

Ruotsidemokraatteihin tuntuu pätevän samat lait kuin Donald Trumpiin: mitä törkeämpiä asioita he tekevät tai sanovat, sitä suositummiksi he tulevat. Tästä voi vetää joitakin johtopäätöksiä, ei pelkästään miellyttäviä.

Ruotsissa ainakin Moderaterna eli maltillinen kokoomus on vetänyt omat johtopäätöksensä ja muuttanut sekä politiikkaansa että viestintäänsä houkutellakseen takaisin Ruotsidemokraateille menettämänsä äänestäjät. Politiikkapuolesta voi lukea lisää vaikka siitä uudesta Imagesta, mutta tässä vielä hieman siitä viestinnästä.

Suomessa on tänä vuonna puhuttu paljon valemedioista ja totuuden jälkeisestä ajasta. Viimeksi Trumpin voiton jälkeen päätoimittaja Matias Turkkila avasi perussuomalaisten puoluelehden Suomen Uutisten strategiaa Helsingin Sanomien haastattelussa:

”Kansa ei jaa samoja soveliaisuusnormeja kuin eliitti. Me käytetään termiä Teboilin kahvila tai Lidlin parkkipaikka. Jos käytät sanoja, joita siellä käytetään, se on luonteeltaan räävitöntä. Jos puhut tonyhalmetta, niin ihmiset havahtuvat, että hetkinen, tuolla on sitä, mikä resonoi meidän korvaan.”

Ruotsidemokraatit eivät toki häviä tässä yhtään perussuomalaisille. Mutta näyttäisi siltä, että myös ruotsalainen kokoomus hakee inspiraatiota trumppeilusta. Kieli on muuttunut ”tonyhalmeeksi” ja varsinkin sosiaalisessa mediassa haetaan jatkuvasti konflikteja, pilkataan ja ymmärretään tahallaan väärin. Ei puhuta asiasta vaan etsitään heikkoja kohtia, joihin iskeä ja joista kerätä irtopisteitä. Vastakkainasettelujen aika on täällä taas. Niin kovasti toivoisin, että ei kohta Suomessa.

Tästä kirjoitti muun muassa Dagens Nyheter tänään. Esimerkkejä:

  • Kokoomuksen digitiedottaja Delmon Haffo on puolueen tahallisen väärinymmärryksen ekspertti. Kun demaripääministeri Stefan Löfven vitsaili (presidentti Barack Obaman aloitteesta) ruotsalaisista juomatavoista vieraillessaan Valkoisessa talossa, Haffo kutsui Löfveniä somessa juopoksi. Se ei perustunut yhtään mihinkään mutta jäi sopivasti elämään.
  • Valtiopäiväedustaja Hanif Bali kutsuu Twitterissä ihmisiä usein erilaisilla nimityksillä, kuten idiootti tai vajaamielinen, vastailee tympeään sävyyn ja syyttää esimerkiksi Dagens Nyheteriä ”agendajournalismista”. Jos hän ei pidä jostakin hänestä tai puolueesta kirjoitetusta, hän kertoo sen Twitterissä, ja jutun kirjoittaja saa sen jälkeen vihavyöryn niskaansa. Lisää hänestä tässä kiinnostavassa jutussa.
  • Toinen pääministeri Löfvenistä käytetty nimitys on svetsarn, hitsaaja – mikä oli hänen aikaisempi ammattinsa. Sen ovat jotkut kokoomusvaikuttajat, muun muassa Bali, lainanneet äärioikeiston foorumeilta. Oikeinkirjoitus on tärkeää, svetsarn kuulostaa landemmalta kuin svetsaren.
  • Trumpin vaalivoiton jälkeen demariministeri Annika Strandhäll vitsaili Facebookissa, typerästi toki, että ”miehiltä pitäisi ottaa äänioikeus pois” (tai tarkalleen ottaen vastasi jollekin, joka tätä ehdotti, että ”ajatus on käynyt mielessä, myönnetään”). Delmon Haffo ”ymmärsi”, että Strandhäll olisi tosissaan, ja twiittasi paheksuntansa. Seuraus: vihavyöry.
  • Puoluesihteeri Tomas Tobé kirjoitti eilen Expressenissä vasemmiston identiteettipolitiikasta ja totesi, että punavihreät puolueet ovat tehneet ”oikeamielisyyden osoittamisesta normin”. Identiteettipolitiikasta (positiivisesta diskriminoinnista, kiintiöistä ja muusta vähemmistöjen erityishuomioinnista) on tullut kokoomukselle tärkeä vastustettava asia. Huomaa myös viittaus Yhdysvaltoihin:
    sieppaa
  • Sitten kävi vielä niin surkuhupaisasti, että Tukholmassa oli viime viikolla lumimyrsky, vielä paljon pahempi kuin täällä meillä, ja kaupungin lumenluontiorganisaatio ei toiminut. Erityisen onnetonta se oli punavihreälle kaupunginhallitukselle, joka julisti viime talvena, että Tukholmassa siirrytään ”feministiseen lumenluontiin”. Ajatus on hyvä, termivalinta ehkä turhan helppo maalitaulu. Tarkoitus on siis ensin aurata isot ja julkisen liikenteen väylät, sitten jalankulku- ja kevyen liikenteen väyliä ennen tavallisia autoteitä. Viime viikolla Tukholmassa ei kuitenkaan aurattu yhtään mitään, syy epäselvä. Kokoomuksen puheenjohtaja Anna Kinberg Batra twiittasi: ”Kaikessa ei ole kyse sukupuolesta. Lumessa esimerkiksi. Kuinka Ruotsista tulee tasa-arvoisempi, jos bussit eivät pääse ajamaan kouluille?”
  • Erityisen tärkeää kokoomuslaisten on nyt ottaa etäisyyttä edellisen puheenjohtajansa ja ex-pääministerin Fredrik Reinfeldtin solidaariseen ja maahanmuuttoystävälliseen linjaan. Niin tekevät toki miltei kaikki muutkin puolueet, se näyttää olevan äänestäjien tahto, mutta kokoomukselle asia on delikaatti. Reinfeldtin aika oli puolueen menestyksekkäintä aikaa.
  • Kun Aftonbladetin politiikantoimittaja kirjoitti kolumnin juuri tästä asiasta, ruotsalaisen poliittisen keskustelun trumpifioitumisesta, Haffo retwiittasi seuraavanlaisen meemikuvan. Sitaatti ei tietenkään ole aito vaikka tietenkin siltä näyttääkin. Koska, no, näin nämä asiat koetaan.

sieppaa

 

Päivitys 20 minuuttia myöhemmin: Näemmä tuo Haffo on mokannut tänään, sillä välin kun kirjoitin tätä bloggausta. DN aavistelee potkuja. Jäämme jännittämään.

Päivitys 30 minuuttia myöhemmin: No niin, potkut tuli. Olenpa ajan hermolla!

Ratkaisu huonon urheilumenestyksen synnyttämään pettymykseen: kannusta jotain toista

Ilmeisesti jossain on tuohtuneita suomalaisia penkkiurheilijoita, jotka pahoittivat mielensä, kun olympialaisissa ei tullut tarpeeksi mitaleja urheilijoille, joilla on saman maan passi kuin heillä. Hei te tuohtuneet penkkiurheilijat, oletteko te aitoja urheiluihmisiä, jos urheilijan kansalaisuus määrittää kokemustanne ja viihtymistänne?

Miksi juuri kansalaisuus? Miksi ei urheilijan sukupuoli, ihonväri, paidan väri, kätisyys, pituus, äidinkieli, perhetilanne? Tai sponssivaatemerkki, hiustyyli, lempimusiikki, eli siis lifestyle? Tai miksi ei se jokin sattumanvarainen hassu pikkuasia, jolla valitsemme puolemme jalkapallon arvokisoissa – niissähän Suomi ei ole tavannut olla vaihtoehto?

Ja jos nyt kokee tietävänsä seuraamastaan lajista jotakin – monethan kokee – miksi suosikin valintaa ei määritä urheilijan suoritus? Se että tuo italialainen tuntuu olevan mieletön tsemppari, tuolla kiinalaisella on hirveän puhdas tekniikka, tuo amerikkalainen lukee peliä paremmin kuin kukaan muu. Tässähän olisi mahdollisuus päteä kuin paraskin rokkipoliisi.

Miksi rajoittua passiin?

Minusta ei ole koskaan tuntunut luontevalta hurrata jotakin urheilijaa vain sen vuoksi, että hän on suomalainen. Usein kyllä kannatan suomalaisurheilijoita, esimerkiksi siksi, että heistä kerrotaan seuraamassani mediassa eniten, heihin saattaa joissain tapauksissa olla helpompi samastua, heitä näkyy telkkarissa paljon.

Yhtä hyvin voi kuitenkin olla, että he vaikuttavat julkisuudessa jotenkin epämiellyttäviltä tai ihan vaan tylsiltä ihmisiltä, ja silloin ei tulisi mieleenkään kannattaa heitä. En nyt luettele tässä.

Mutta yhä useammin en joukkueurheilussa kannata ketään, ainakaan ennen ottelun viime hetkiä. Siihen asti heilutan fanituslippuja sille, että ottelusta tulee tasainen, jännittävä ja hyvätasoinen. Positioin itseni maksavaksi katsojaksi, joka haluaa viihtyä. Ottelun kuluessa ryhdyn todennäköisesti sympatiseeraamaan jompaa kumpaa joukkuetta. Futiksen EM-finaalissa aloin kannattaa Portugalia, kun Ronaldo loukkaantui. Draaman kaaren vuoksi.

Omassa lajissani, käsipallossa, kannatan suomalaisia, koska, no, ensinnäkin tunnen jollain tasolla heidät kaikki. Olemme pelanneet yhdessä tai vastakkain tai samassa seurassa, istuneet samoissa kehityspalavereissa, juhlineet samoissa bileissä. Olemme aidosti samassa veneessä. Tosin yhtä vakaasti kannatan käsipallossa myös Ruotsia. Heitä en tunne kaikkia, mutta olen pelannut kahdessa ruotsalaisessa seurassa ja tunnen olevani myös siinä ruotsalaisten veneessä. (Sitä paitsi Ruotsi useimmiten on arvokisoissa, Suomi ei. Ei tarvitse siis edes valita.)

Eräissä bileissä taannoin keskustelin aikuisten futisfanien kanssa siitä, miten on mahdollista, että bileiden isäntäperheen tyttärellä on huoneensa seinällä sekä Messin että Ronaldon julisteita. Äkkiseltään voisi kuvitella, että aikuiset olisivat niitä, jotka ymmärtävät molempien kannustamisen, lapsi ei. Tämä meni kuitenkin toisinpäin: lapsi ihailee monien hyvien jalkapalloilijoiden taitoja, aikuisilla on hiekkalaatikolta tutut meiningit. Mutta mikäs siinä. Urheilu on tunteita, ja mieluusti muitakin kun kansallistunteita.

Loppuun disclaimer: Puhuin siis penkkiurheilijan näkökulmasta. Lajiliittojen ja olympiakomitean jne kannalta Suomi-kannatus on tottakai ihan toinen juttu. Lajiliiton toiminnan tavoite on edistää lajin asemaa Suomessa, ja menestys tuo lisää ihmisiä ja rahaa lajin pariin, ihan yksinkertaisesti. Penkkiurheilijana ja taviksena en kuitenkaan näe, miksi juuri Suomessa pitäisi olla maailman parhaat keihäänheittäjät (tai käsipalloilijat). Minusta tärkeää olisi, että Suomessa olisi esimerkiksi maailman paras peruskoulu.

Terveisin akateeminen äiti

Mikä on oikeanlaista auttamista – ja onkohan minulla varaa paheksua?

Tämä kuva:

hope.jpg

Kuvan poika harhaili tammikuussa jossain päin Nigeriaa kadulla ruokaa etsien. Alasti ja kuolemaisillaan, kuten kuvasta näkyy. Noin kaksivuotiaana. Nainen kuvassa on tanskalainen avustusjärjestön perustaja. Hänen mukaansa lapsen perhe hylkäsi tämän, koska uskoi tämän olevan noita. Ja kuulemma Nigeriassa on hylättyjä noitalapsia enemmänkin, ja naisen avustusjärjestö ylläpitää heille lastenkotia.

Nainen pelasti pojan, vei tämän sairaalaan ja antoi tälle nimen Hope. Hän latasi kuvat pelastamisesta someen, ja ne levisivät hetkessä ympäri maailman, erityisesti tuo ylläoleva kuva. Avustusjärjestölle tuli rahaa muutamassa päivässä satoja tuhansia.

Olen tuijotellut kuvaa tuntikausia, yrittänyt saada selkoa ajatuksiini. Itkettää, mutta myös paheksun. Järki ja tunteet.

En voi tunnereaktiolleni mitään. Minulla on suunnilleen samanikäinen poika, näen hänessä joka päivä, miten avuton tuonikäinen taapero on. Kuinka ihmiskunta voi kohdella poikasiaan noin julmasti?

Ahmin kaiken tiedon, mitä lapsesta löysin. Ryhdyin seuraamaan avustusjärjestön Facebook-sivua. Se oli jotenkin hävettävää. Samaan aikaan olin niin kauhuissani pojan kohtalosta, että halusin tietää, selviääkö hän. Hän ei ole ainoa kaltoin kohdeltu, heitteille jätetty lapsi, ei todellakaan, mutta minulle oli lapsellisen tärkeää saada tietää, miten juuri hänelle käy. Tunteet.

Minulle tuli vahva halu lahjoittaa Hopen avustusjärjestölle rahaa. Hillitsin itseni ja lahjoitin Unicefille – haluan olla täysin vakuuttunut lahjoituskohteideni toiminnan järkevyydestä ja luotettavuudesta. Järki.

Järjestö on kuitenkin tyydyttänyt tiedonnälkäni yhtä täydellisesti kuin Hope-pojan nälän. Poika on vahvistunut, parantunut, leikattu ja hoidettu. Hän hymyilee. Vähintään kerran viikossa Facebook-sivulle ilmestyy uusia kuvia ja videoita Hopesta. Hope koulutunnilla, Hope potkii palloa, Hope leikkii lääkäriä, Hope toisten lasten kanssa ja niin edelleen. Jokaisen postauksen alla on tuhat tykkäystä ja sydänkommentteja ympäri maailman.

Olen hirveän iloinen että tuo poikarukka selvisi ja leikkii nyt iloisena lastenkodissa, jolle tulvii rahaa.

Mutta mikä sitten tökkii? 

On todella arveluttavaa, että parivuotiaasta puhetaidottomasta katuorvosta tehdään maailmanlaajuinen somejulkkis. Eikä vain yhden kuvakohun mittaiseksi ajaksi, vaan Hopen elämää todellakin voi seurata netissä real time. Musta söpö The Truman Show.

On päivänselvää, että Hopen tarina ei ole syntynyt suunnittelematta. Ihan sattumoisin tuosta löytö- ja juottohetkestä on olemassa myös video. Se on kauheimpia koskaan näkemiäni asioita, en linkkaa. Pieni alaston poika kompastelee eteenpäin, ja ihmiset ympärillä nauravat julmasti. Sitten tulee valkoinen nainen ja antaa vettä ja elämän. Ja miten läntinen maailma tykkääkin siitä näystä! En tässä yhteydessä jaksa edes aloittaa ihonväriasiaa.

Se valkoinen nainen on nyt kotimaassaan jonkinlaisella puhekiertueella. Hänellä on kiertueella sponsoriauto, joka on esitelty Facebook-sivulla. Joku korufirma on suunnitellut Hope-rannekoruja, joita hän mainostaa ja joiden tuotosta osa menee avustusjärjestölle. On myös harvinaisen tyhjänpäiväinen tunnekampanja, jossa ihmiset ympäri maailman postaavat someen itsestään kuvia ”Hope”-kyltti käsissään.

Samaan aikaan en lainkaan epäilen naisen motiiveja tai järjestön rehellisyyttä. Päinvastoin. Omia motiivejani kyseenalaistan kyllä. Mikä minä olen arvostelemaan ihmisiä, jotka ovat omistaneet elämänsä hyväntekemiselle ja jotka kuvista päätellen todella levittävät iloa ja hyvinvointia aivan konkreettisesti ympärilleen?

Järjestö on ostanut sieltä jostakin ison palan maata, johon se alkaa juuri rakentaa suurta lastenkeskusta. Sen nimeksi tulee ”Land of Hope”. Sitä ei tulisi, ellei järjestö olisi kerännyt lahjoituksia. Sehän on ihan valtavan hienoa. Että mitäs ite oon tehnyt nigerialaisten orpolasten hyväksi?

Ja kyllähän minä kohtalaisen kyynistyneenä toimittajana tiedän, miten maailma toimii. Jos nainen ei olisi ladannut poikarukan kuvaa someen, miljoonia olisi yksinkertaisesti jäänyt saamatta nigerialaisilta orvoilta. Ihmiset lahjoittavat, kun heille väännetään niin rautalangasta, että ei voi olla tajuamatta. Kuva järkyttää enemmän kuin tuhat sanaa. Lapset herkistävät maailman kaikki vanhemmat. Yksittäisen lapsen hätä on vielä vetoavampi.

Olen miettinyt, mitä Hope isona ajattelee tästä kaikesta. Hänen elämänsä voi mennä täysin pieleen. Hän voi katkeroitua. Tai hän voi olla valtavan ylpeä siitä, mitä on saanut aikaiseksi vain omalla tarinallaan, ja kiitollinen  vaalealle enkelille, joka pelasti hänen henkensä ja antoi hänelle perheen. Toivon tietysti jälkimmäistä.

Ehkä on niin, että täysin eettistä tapaa ei ole. Ehkä pitää pelata niillä säännöillä, jotka markkinataloudessa muutenkin vallitsevat.

Silti paheksun. Mutta paheksun  eniten maailmaa, joka pakottaa tähän. Ja hallituksia, jotka pakottavat hyväntekeväisyysjärjestöt (yleisemminkin) käyttämään markkinoinnin röyhkeimpiä keinoja. (Tästä aiheesta lisää ensi viikolla ilmestyvässä Imagessa, Aishi Zidanin artikkelissa Hyvät pahat hyväntekijät.)

Vähän aikaa sitten avustusjärjestön sivulla oli uusi kuva järjestön pelastamasta lapsesta. 13-vuotias tyttö nimeltä Ekemini oli viimeisillään raskaana.

Olen iloinen, että hänen kasvonsa eivät kuvassa näkyneet. Mutta haluaisin kovasti kuulla, miten hänen käy. Ehkäpä nähdä Facebookissa kuvan hänen vauvastaan?

*

Kuva täältä.