Toimisiko nimetön kirjallisuuskritiikki?

screenshotEsilukija on kiehtova konsepti: parin viikon välein ilmestyy kirje, jossa kerrotaan tyrmäävän hyvin perustein, mitkä viime aikoina ilmestyneet journalistiset jutut kannattaa lukea ja miksi. Hyvää siinä on ainakin suvereeni asiantuntemus, riemastuttava suorapuheisuus, “sanan säilä” ja sähköpostiformaatti. Joka kerran kun Esilukijan kirje tulee, ajattelen että tämä on kritiikin renessanssi, tämmöinen pitäisi saada myös kirjallisuuteen. Että olisi kirje, jossa kaikkein kovimmat ammattilaiset kuvia kumartelematta sanoisivat ihan oikeasti mitkä kirjat ovat hyviä ja mitkä eivät. Kun ollaan anonyymejä, voidaan sanoa piittaamatta siitä suuttuuko joku vai ei. Ihan niin kuin ennen vanhaan kun kritiikki kukoisti ja Tuomas Anhavan tai Seppo Heikinheimon kaltaiset hahmot piirstivät karttaan selviä viivoja, joiden suhteen saattoi suunnistaa kulttuurin kentällä.

Esilukija on nimetön. Taustalla on ”joukko tarpeeksi nihkeitä ihmisiä media-alalta ja sen reunamilta”, mutta enempää emme tiedä. Nimettömyys on yllättävän kaksipiippuinen miekka. Yhtäältä se mahdollistaa rehellisyyden, toisaalta se tuottaa ärsyttävää kasvillisuuden seasta nälvimistä. Mutta sitten taas ärsyttäminen on ehkä ihan hyvästä. Ongelmallisinta ehkä lopulta on nimettömyyden luoma vaikutelma siitä, että journalismin tekemiseen olisi jokin yksi oikea tapa, jonka korkein oikeus nyt ilmoittaa. Niin vastaansanomattoman oikeassa ja ammattilaisia kuin esilukijat selvästi ovatkin, anonyymius myös lakaisee maton alle ihmis- ja valtasuhteiden verkoston joka väkisinkin vaikuttaa. Tuo on ollut täällä töissä, tämä on nykyisin naimisissa tuon eksän kanssa. Nimien puuttuminen myös kätkee esimerkiksi ikä- ja sukupuoliasetelmat. Hyvässä ja pahassa. Ehkä joku alisteisessa asemassa muuten oleva pääsee kerrankin silkalla asiantuntemuksella ääneen.

Kirjallisuuden puolella Esilukijan kaltainen konsepti ei semmoisenaan toimisi koska kirjallisuus on taidetta kun taas journalismi, noh, ei ole. Journalismi on aivan toisella tavalla kertakäyttöistä ja kalankääreistä kuin kirjallisuus. Siinä missä journalisti on yhtä hyvä kuin viimeisin juttunsa, kirjailija on pikemminkin yhtä hyvä kuin paras kirjansa. Kirjallisuuteen verrattuna journalismissa itse asiassa on paljon enemmän ihan tosiaan oikeita ja vääriä tapoja tehdä asioita. Taidetta kuuluukin tehdä toisin. Niinpä kirjallisuusarvostelija on lahjomattomimmillaankin persoona, jolla on maku. Nimettömyys olisi kirjallisuusarvosteluissa paljon ongelmallisempaa kuin journalismin kritiikissä.

Mutta silti, olisipa enemmän kirjallisuuskritiikkiä! Ja nimenomaan ammattitaitoista kritiikkiä. Sitä ei nimittäin mikään Goodreads voi korvata. Kritiikki saa minun puolestani lopulta olla vaikka nimetöntä ja sietämättömän ärsyttävää, kunhan se olisi yhtä taitavasti kirjoitettua kuin Esilukija.

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *