Eksistentialismin seksikkyydestä ja Houellebecqista

Eksistentialismi oli yläasteella ehkä siisteintä mitä tiesin. Siitäkin huolimatta että en tiennyt mitä se oli. Ystäväni Kimmo Relanderin isoveli Jukka, joka oli meitä tuolloin tuntuvasti vanhempi, puhui ystäviensä kanssa sujuvasti Jean-Paul Sartresta ja kumppaneista, ja minä kuuntelin suu auki. Kaikki kuulosti päheämmältä kun sen sanoi filosofiaksi. Urpot saattoivat vetää räkäkännit, mutta nämä totesivat huolellisesti artikuloiden olleensa viikonloppuna, hmm, subjektiivisen idealismin tilassa. Heiltä opin, että tavoiteltavimpia asioita herrasmiehen elämässä olivat filosofian suvereeni hallinta ja Interraililta hankittu tippuri.

Kun koulussa tuli luettavaksi Albert Camus’n Sivullinen, olin innoissani. Käsillä oli yksi eksistentialismin perusteoksista. Pääsisin osalliseksi salatusta tiedosta. Mutta lukukokemus oli valtava pettymys. Missä oli eksistentialismi? Tajusin kyllä, mitä romaanissa tapahtuu: Miehen äiti kuolee. Mies löytää tyttöystävän. Naapurilla ja koiralla on viha-rakkaussuhde. Mies tappaa Arabin. Hän joutuu vankilaan ja saa kuolemantuomion koska ei suostu osoittamaan katumusta. Tämän piti olla filosofiaa, mutta se olikin tarina autistisesta tappajasta.

Kokemus oli tuttu Woody Allenin elokuvista, jotka kuulemma hyödynsivät hauskasti ja älykkäästi psykoanalyysia, mutta minusta ne olivat lähinnä hermostuneen äijän höpötystä. En siis ymmärtänyt psykoanalyysia enkä filosofiaa. Harmitti.

Aikuisiällä etäisesti samantyyppinen tunne on noussut Michel Houellebecqin kirjojen äärellä. Tiedän, että Houellebecqia “rakastetaan vihata”. Tiedän että hän on “ranskalaisen kirjallisuuden kauhukakara”, joka on kuitenkin menestynyt kaikilla mittareilla, ja että hänen romaaneissaan on syviä ideologisia ulottovuuksia. Mutta minä en osaa mitenkään järkyttyä niistä. Enkä osaa oikein nähdä ideologisia ulottuvuuksiakaan.

Muutama vuosi sitten lukemani Alkeishiukkasia oli minusta hyvä romaani. Sen päähenkilöt olivat epämiellyttäviä ja seksikuvaukset groteskeja, mutta pidin tavasta jolla Houellebecq tarinaansa kertoo.

Houellebecqin uusin kirja, viime syksynä ilmestynyt Alistuminen (suom. Lotta Toivanen) käsittelee potentiaalisesti arkoja aiheita, äärioikeiston ja islamin nousua. Siitä tuli makaaberisti ajankohtainen, kun se ilmestyi samana päivänä, jona murhaajat hyökkäsivät Charlie Hebdo -lehden toimitukseen. Vaikka Houellebecqin myöhemmin syytettiin rienaavan islamia romaanissaan, asioilla ei ilmeisesti ollut yhteyttä.

Romaanin päähenkilö François on yliopistomies, joka tutkii 1800-lukulaista kirjailijaa, J.-K. Hyusmansia, panee opiskelijoitaan ja tuntee olevansa sivussa yhteisöstä. Tämä obskyyrien 1800-luvun ranskalaisten kirjailijoiden tutkiminen on muuten nykyisin samantyyppinen ilmiö kuin eksistentialismista puhuminen silloin joskus. Gustave Flaubertia ja hänen aikalaisiaan kuuluu tätä nykyä diggailla.

Alistumisen tapahtumat sijoittuvat 2020-luvulle, ja olennaisessa osassa on politiikka. Maailmassa on harvoja niin uuvuttavia asioita kuin scifi-juttujen poliittiset kiemurat, eikä Alistuminen ole poikkeus. Onneksi sentään aivan Star Wars Episode 1:n tasolle ei ajauduta. Mutta lyhyesti: Muslimiveljeskunta-niminen puolue voittaa vaalit, ja sen jälkeen alkaa tapahtua. Muslimit haluavat ottaa nimenomaan koulutuksen haltuun, koska se joka hallitsee lapsia, hallitsee tulevaisuutta. Sorbonne yksityistetään ja sen ottaa haltuun upporikas öljyprinssi.

François irtisanoutuu työstään yliopistossa ja saa hyvän eläkkeen, koska ei halua kääntyä islamiin. Vanhempi tutkija Robert Rediger haluaa kuitenkin käännyttää hänet muslimiksi ja taivuttaa palaamaan yliopistoon. Käännytyskohtaukset ovat romaanin ideologista ydintä. Käännyttäjän ja muslimiveljeskunnan ajatus on karkeistaen se, että länsimaat ovat ajautuneet samanlaiseen rappioon kuin Rooman valtakunta aikanaan. Jonkun on täytettävä tyhjiö ja rakennettava uusi uljas maailma ennen kuin gootit ja barbaarit valtaavat kaiken.

Islam oli nyt ottanut soihdunkantajan roolin. Edistysmielisen siipensä häpeällisen keikistelyn ja käpälöinnin takia katolinen kirkko ei enää kyennyt vastustamaan moraalista rappiota saati torjumaan selkeästi ja napakasti homoavioliittoja, aborttioikeutta ja naisten työntekoa. Oli pakko myöntää, että läntinen Eurooppa oli vajonnut kuvottavan mädännäisyyden asteelle eikä kyennyt enää pelastautumaan, ei sen paremmin kuin antiikin Rooma 400-luvulla. Moraalin ja perheiden turvaamisen kannalta oli historiallinen onnenpotku Euroopalle, että maanosaan tulvi maahanmuuttajia, joiden perinteistä kulttuuria leimasivat yhä luonnollisest hierarkiat, naisten alistaminen ja vanhusten kunnioittaminen. He tarjosivat vanhalle mantereelle mahdollisuuden kehittyä uuteen kultakauteen. Jotkut näistä maahanmuuttajista olivat kristittyjä, useimmat toki kuitenkin muslimeja.
Rediger myönsi auliisti, että keskiajan kristinusko oli ollut merkittävä kulttuuri, jonka taiteelliset saavutukset säilyisivät ikuisesti ihmisten mielissä. Vähitellen se oli kuitenkin menettänyt jalansijaa, joutunut sietämään rationalismia ja luopumaan maallisen vallan alistamisesta, ja niin se oli vähitellen ollut tuhoon tuomittu, mutta miksi? Se oli loppujen lopuksi arvoitus. Jumala oli päättänyt niin.

Rediger onnistuu lopulta. François ei millään muotoa tule uskoon, mutta hänelle järjestetään öljyrahoilla mukavat oltavat ja ennen kaikkea useita palvelualttiita vaimoja, ja koska hänelle uskonto on yhdentekevä, valinta on helppo tehdä, kun puitteet ovat tällaiset.

Romaanin ydinväitteitä kaiketi on, että vapaamielinen länsimainen kulttuuri on tuomittu häviämään, koska se ei ole kiinnostunut arvoista. Sekä muslimit että äärioikeistolaiset haluavat pohimmiltaan samaa asiaa: konservatiivisten arvojen palauttamista ja moraalista kuria. Françoisin arvomaailma on kuitenkin enemmän tai vähemmän tyhjä, eikä mikään oikein kiinnosta, joten miksei. Edessä on alistuminen.

Alistuminen kytkeytyy Camus’n Sivulliseen useammallakin tavalla. Kirjassa on pari selvää viittausta Sivulliseen. Toinen on se, että François saa kirjeitse tiedon äitinsä kuolemasta ja toisessa kirjeessä tiedon, että äiti on haudattu. Mutta häntä ei asia liikuta, koska asiaan puuttuminen olisi vaivalloista ja maksaisi ehkä rahaakin.

Toinen viittaus on se, että pitkässä käännytyskeskustelussa François ja Rediger juovat Meursaultia, joka on paitsi Sivullisen päähenkilön nimi myös viinilaatu. Viinin valinta tuskin on sattumaa, mutta suomennos iskee silmää Camus’n suuntaan vielä selvemmin. Yleiseen kirjalliseen knoppologiaan kuuluu tietää, että Sivullisen päähenkilön nimi on Meursault, mutta että usean suomenkielisen laitoksen takakannessa nimi on kirjoittu virheellisesti muotoon Mersault, joten tietäjät tietävät, että nimen oikeinkirjoituksen tarkistaminen takakannesta ei riitä. Ja kuinka ollakaan Alistumisen sivulla 220 lukee, että jääpalasangosta löytyy “Mersault-pullo”. Aivan kuin suomentaja tai kustannustoimittaja olisi tahallaan kirjoittanut viinin nimen kertaalleen väärin korostaakseen Alistumisen yhteyttä Sivulliseen.

Yleisemmällä tasolla Alistumisen François on tavallaan Sivullisen Meursault’n vastahenkilö. Meursault kieltäytyy kategorisesti tuntemasta tunteita, joita häneltä edellytettäisiin mutta joita hän ei tunne. Hän ei tunne surua äitinsä kuolemasta tai katumusta surmatyöstä, vaikka häneltä niitä oikeudessa penätään, ja hänen lähes autistinen rehellisyytensä tuo hänelle lopulta kuolemantuomion. Vielä kuolemansellissä pappi käy tarjoamassa hänelle viimeistä katumuksen ja armahduksen mahdollisuutta, mutta Meursault ajaa papin ulos ja valitsee mieluummin kuoleman kuin teeskentelyn.

Meursaultin lailla Françoiskaan ei tunne oikein mitään, mutta hänen reaktionsa on päinvastainen. François on melko kevyin perustein valmis hyväksymään Redigerin tarjouksen työstä islamilaisessa yliopistossa ja teeskentelemään ja latelemaan islamilaisen uskontunnustuksen kun luvassa on maallista hyvää. Hän on täysin selkärangaton opportunisti.

Houellebecqiä on luonnollisesti syytetty islamin herjaamisesta, mutta ei kai hän islamia sen kummemmin herjaa. Ehkä ennemmin kantaranskalaista älymystöä ja koko länsimaista järjestelmää, joka on antanut tyhjiön syntyä.

Huomaan, että tästä romaanista löytyi kuin löytyikin syviä ideologisia ulottuvuuksia, joita en oikein aikaisemmin ole osannut Houellebecqilla nähdä, vaikka kuulemma olisi pitänyt. Huolimatta potentiaalisesta kantaaottavuudestaan ja “polttavasta ajankohtaisuudestaan” Alistuminen on hyvä romaani. Sen päähenkilö on epämiellyttävä nilkki, mutta jokin Houellebecqin kertojanotteessa kiehtoo. Hän onnistuu pitämään ideologisen agendansa sen verran hämäränä, että se ei törrötä tarinassa vaan Alistuminen toimii romaanina. Aivan kuten Camus’n Sivullinen.

Mitä nuoruuden eksistentialismiin tulee, menin sittemmin opiskelemaan teoreettista filosofiaa, ja opin hyvin nopeasti, että filosofian laitoksella ei eksistentialismista puhuttu mitään, koska eksistentialismi ei heidän näkökulmastaan edes ole mikään filosofinen suuntaus. Se on vain parin kirjailijan yksityisajattelua. Ei niinkään filosofiaa vaan kaunokirjallisuutta.

Sekä Camus että Sartre ovatkin nimenomaan kirjailijoita. Molemmat ovat jopa saaneet Nobelin kirjallisuuspalkinnon. Camus sai palkinnon 1957 ja Sartre 1964. Sartre kieltäytyi vastaanottamasta palkintoa, koska se edusti järjestelmää jota hän vastusti. Kieltäytymispuhe on edelleen komeaa luettavaa. Meursaultmaista suoraselkäisyyttä. Jos tällaisia teräksisellä selkärangalla varustettuja änkyröitä ja arvojensa takana seisojia olisi eurooppalaisessa älymystössä edelleen, Houellebecqin tulevaisuudenkuva olisi päivänselvästi epätosi.

Tosin vahvistamattoman tarinan mukaan Sartre tuli myöhemmin katumapäälle ja pyysi 70-luvulla kuitenkin saada palkintorahat. Ehkä Houellebecq on sittenkin oikeilla jäljillä.

 

#Lukuvuosi2016

18/50 Michel Houellebecq: Alistuminen
19/50 Albert Camus: Sivullinen