Aki Ollikainen: Nälkävuosi

Nälkävuosi on ollut hyllyssäni jo pitkään, mutta vasta Man Booker International -palkintoehdokkuus sai kaivamaan Ollikaisen kirjan esiin.

Teos on lyhyt ja karu, oikeastaan pienoisromaani. Siinä seurataan rinnan pienen perheen kerjuumatkaa ruuan loppumisen jälkeen ja toisaalta helsinkiläisen yläluokan, senaattorin ja lääkärien elämää nälkävuosina 1867–1868.

Nälkävuosi on ilman muuta vaikuttava kirja. Inhimillinen hätä tulee tuskallisen samastuttavaksi Ollikaisen kuvauksessa. Kerjuumatka kohti myyttistä Pietaria muistuttaa suorastaan Cormac McCarthyn apokalyptista Tietä. Kun ruoka on loppu ja elinehtoja ei juuri ole, ihmisistä alkaa paljastua kammottavia puolia. Lihapalan vuoksi ollaan valmiita kevyesti tappamaan.

Samaan aikaan Helsingissä yläluokalla on ruokaa. Tuli mieleen Paavo Haavikon Yksityisiä asioita joka kuvaa vuoden 1918 tapahtumia liikemiehen näkökulmasta. Jotain samantyyppistä on myös Nälkävuoden Helsinki-osuuksissa. Mieleen tuli myös Ville Rannan komea sarjakuvaromaani Kajaani, joka kertoo Elias Lönnrotista, mutta riisuu kaiken historiallisen pönötyksen ja näyttää Eliaksen ihmisenä, jota vituttaa ja panettaa. Näitä kaikkia kolmea teosta yhdistää se, että ne tuovat yllättävän näkökulman kautta historiallisen tilanteen nykyihmiselle elävästi käsitettäväksi. Tämmöistä kai historiallinen fiktio on parhaimmillaan: yhdistää ihmiset yli aikakausien. Aikakone.

Nälkävuosi on noussut nyt muutamaa vuotta ilmestymisensä jälkeen yllättävän ajankohtaiseksi. Paitsi Booker-ehdokkuutensa vuoksi, myös turvapaikanhakijoiden tulvan peilinä. Ei voi olla ajattelematta, että kurjuus ajoi kansan liikkeelle 1800-luvulla ja se ajaa taas. Nyt Suomella on varaa sentään ruokkia omat köyhänsä, ei tarvitse enää koettaa päästä myyttiseen Pietariin, mutta jossain muualla tilanne on huonompi. Siinä missä puolentoista sadan vuoden takaisessa Suomessa jäädyttiin kuoliaaksi tienpientareelle, nyt hukutaan Välimereen. 1800-luvulla uhrit tulivat alimmista yhteiskunnallisista luokista, nyt uhrit tulevat köyhistä maista. Välissä on tapahtunut globalisaatio, mutta ihmiset ovat ihmisiä.

***

Jäin miettimään, miksi en ole tarttunut Nälkävuoteen aiemmin, vaikka sitä ovat tasokkaasta kirjallisesta maustaan tunnetut henkilöt vuolaasti kehuneet. Syynä on kirjan raskas aihe. Ehkä yliopiston kotimaisen kirjallisuuden realismin ja naturalismin kurssit kyllästivät minut nälkä- ja sortovuosilla, koska en kovin kevyin perustein enää tartu kotimaiseen romaaniin, jonka aiheena on 1800-luvun kurjuus, vuoden 1918 tapahtumat tai sota.

Mistä mahtaa kummuta suomalaisen proosakirjallisuuden rakkaus historian karseimpia nikaroita kohtaan? Jos ajattelee viime vuosien juhlituimpia uusia romaaneja, vaikkapa Katja Ketun Kätilöä tai Tommi Kinnusen Neljäntienristeystä tai melkein mitä hyvänsä, ovat aiheet tyyppiä halla vei sadon ja lehmäkin meni umpeen. Miksi?

Älkääkä nyt ymmärtäkö väärin, molemmat ovat erinomaisia romaaneja, kuten Nälkävuosikin. Mutta silti mietin mahdetaanko muualla maailmassa purkaa näin perusteellisesti edelleen kansallisia traumoja, jotka ovat kuitenkin jo sata vuotta vanhoja. Ja tämä on siis ihan vilpitön kysymys. Kuulen mielelläni valistuneita näkemyksiä.

#Lukuvuosi2016

9/50 Aki Ollikainen: Nälkävuosi