Taiteen valtiontuet mahdollistavat taiteen vapauden

Libera-säätiön toiminnanjohtaja Heikki Pursiainen kirjoittaa tänään Helsingin Sanomissa esseenä ilmestyneessä laajassa mielipidekirjoituksessaan että valtion tuki taiteelle olisi poistettava tai ainakin sitä olisi merkittävästi leikattava ja kohdistettava uudelleen.

IMG_0372Otsikkoonkin nostettu ajatus siitä että taiteen valtiontuki vaarantaisi taiteen vapauden on yksinkertaisesti väärä. Niin kauan kuin Suomessa vallitsee sananvapaus, julkisesti tuettu taide nimenomaan on vapaata. Vapauteen ei riitä pelkkä lupa tehdä asioita. Kuten Virginia Woolf tunnetusti kirjoitti, tarvitaan myös materiaaliset puitteet, jotka puolestaan edellyttävät ne sallivaa rakennetta: “Give her a room of her own and five hundred a year, let her speak her mind and leave out half that she now puts in, and she will write a better book one of these days.” Woolf puhuu naistaiteilijoista, jotka tuohon aikaan oli ajettu keittiöön, mutta tätä riippumattomuutta Pursiainen olisi nyt viemässä kaikilta.

Pursiainen kirjoittaa:

Ennen kapitalismin voittokulkua taiteilijat olivat ruhtinaiden tai kirkon palveluskuntaa. Esimerkiksi säveltäjä Joseph ­Haydn käytti palvelijoiden livreepukua. Kapitalismi vapautti taiteilijat palvelus­väen asemasta. –– Taiteen pitäisi noudattaa omaa etiikkaansa ja omia sääntöjään. Nämä saattavat hyvinkin olla joskus ristiriidassa lakien tai ainakin vallanpitäjien moraalikäsitysten kanssa. Valtioriippuvuus vähentää taiteen kykyä toimia itsenäisesti suhteessa vallanpitäjiin.

Nähdäkseni taiteilijoita ei vapauttanut kapitalismi vaan vapaa demokratia yhdistettynä taiteen valtiontukeen. Suomessa julkisesti tuetut taiteilijat saavat nimenomaan olla hankalia änkyröitä ja tehdä mitä lystävät. Jos palattaisiin järjestelmään, jossa taiteilijan on joko tehtävä toritaidetta jolla saavuttaa riittävän laajan maksavan yleisön tai hankittava itselleen mesenaatti, sanoisin, että vapautta olisi merkittävästi vähemmän kuin nyt.

Esimerkistä käyköön tapaus Ateneumin lakana, jonka Pursiainen itsekin nostaa esiin:

Kun Ateneum laittoi seinälleen turvapaikanhakijoiden oikeuksia korostavan banderollin, moni maahanmuuttokriitikoksi itseään kutsuva oli sitä mieltä, ettei julkisesti rahoitetun taidelaitoksen pitäisi ottaa poliittista kantaa.

Aivan. Valtion tukema taidelaitos sai ripustaa seinälleen poliittisesti kantaaottavan banderollin, josta joku närkästyi. Tämä nimenomaan osoittaa että järjestelmä toimii.

Valtiollisesti tuettujen taitelijoiden vapaus häviäisi vasta siinä vaiheessa jos Suomesta tulisi Kiinan, Turkin tai Venäjän kaltainen valtio, jossa sananvapautta ei ole tai sitä on merkittävästi rajoitettu. Ja totalitarismia vastaan parhaat lääkkeet ovat sivistys, koulutus ja kulttuuri. Yksi merkittävimmistä syistä siihen, että Suomi on onnistunut nousemaan vapaaksi länsimaiseksi demokratiaksi, on ollut snellmanilainen ajatus kansallisesta identiteetistä jota ei voi olla ilman suomenkielistä taidetta ja kirjallisuutta. Näistä Pursiainen haluaisi päästä nyt eroon, koska

Nykyisin suomalaisten käytössä on laaja valikoima laadukasta kansainvälistä kulttuuritarjontaa markkinaehtoisesti kohtuulliseen hintaan.

Niinpä niin, miksi tehdä itse kun voi tilata kiinasta puoli-ilmaiseksi?

Viime vuosien taide- ja tiedepoliittista keskustelua on leimannut oikeiston ja persujen halu nähdä taiteessa ja tieteessä vain niiden aivan suora sovellus-, hupi- tai välinearvo, joka voidaan mitata kansansuosiolla. Ikään kuin Putous olisi parasta taidetta jos sillä vain on suurimmat katsojaluvut.

Pursiainen argumentoi:

Luokkakokous-tyyppisiä elokuvia ja television päivittäissarjoja saataisiin yleisön nähtäväksi aivan riittävästi ilman julkisen sektorin apua.

Olen tästä Pursiaisen kanssa samaa mieltä: niitä tosiaan saataisiin riittävästi ja jopa yli tarpeen. Mutta taiteella on laajempi merkitys koko yhteiskunnan henkisenä voimavarana, joka kulkee nimenomaan omia polkujaan riippumatta siitä, mitä mieltä kulttuuriministeri on.

Fyysikko Richard Feynmanin kerrotaan tokaisseen, että teoreettinen fysiikka on kuin seksi: sen harjoittamisesta saattaa seurata joitakin hyvinkin näkyviä käytännön sovelluksia, mutta sitä ei yleensä harrasteta niiden aikaansaamiseksi. Sama pätee fysiikan ohella, paitsi tieteeseen yleensä, myös taiteeseen.

Taiteen tukijärjestelmillekin varmasti tekisi hyvää uudelleentarkastelu ja remontti. Mutta olennainen kysymys ovat arvot, joiden mukaan näitä tehdään. On puhtaasti arvokysymys halutaanko esimerkiksi suomalaista kulttuuria vai ei. Pursiainen ei halua. Hänen kirjoituksensa on toki hiukan rationaalisempi kuin Mikael Jungnerin taannoinen ehdotus poistaa suomen kielestä taivutus, mutta se on silti sataprosenttisen poliittinen, ei rationaalinen. Taiteilijoiden vapaus nimittäin ei valtiontukia poistamalla lisäänny vaan päinvastoin heikkenee.

 

Kuka murhasi Roland Barthesin?

File 22-04-2017, 11.26.47Minulla oli joskus liitukaudella ilo osallistua Esa Saarisen viimeiseen proseminaariin Helsingin yliopiston teoreettisen filosofian laitoksella. Sen jälkeen hän joutui lähtemään mutta kukoistutti sitäkin menestyksekkäämmin yritysmaailmaa. Esan seminaarissa oli “sähköistävä tunnelma”. Jokaisen kokoontumisen aluksi Esa kätteli kaikki osallistujat. Toisten töistä kuului innostua ja niitä piti ylistää. Toisin kuin muissa seminaareissa opponentin tehtävä ei ollutkaan etsiä esitelmästä vikoja vaan “väkeviä pointteja”. Se hämmensi aluksi, koska riippumatta siitä, olivatko esitelmät nerokkaita vai silkkaa tauhkaa, Esa kuvaili niitä termeillä “säkenöivä”, “kiihottava” tai “kasapanos”. Tein oman proseminaarityöni Roland Barthesista. Saarinen sanoi, että esitelmäni “panee haukkomaan henkeään”. Siitäkin huolimatta että kaikkia kehuttiin yhtä lailla ja täysin läpinäkyvän katteettomasti, nämä sanat syöpyivät mieleen. Esalla oli ehkä kielen seitsemäs funktio hallussaan.

Suhtaudun Saarisen kukoistusfilosofiaan hieman ristiriitaisesti. Se oli tuohon aikaan yliopistolla outoa, tavallaan naurettavaa, mutta samalla lumoavaa ja aidosti inspiroivaa. Ja tätä nykyä sama ideologia on tunkeutunut kaikkialle yhtäältä työilmapiirikonsulttien pakkohymypositiivisuutena, toisaalta oikeistolaisena innovaatiopöhinäpuheena, jotka molemmat ovat ongelmallista retoriikkaa. Mutta minulle Saarisen proseminaari oli silti “räjähdysvoimainen katapultti”. Sen jälkeen filosofian laitoksella ei enää sopinut puhua “nykyranskiksista” vaan oli keskityttävä analyyttisiin. Mutta minun mieltäni Kristeva, Derrida, Foucault ja eritysesti Barthes kutittelivat paljon enemmän kuin loogiset empiristit.

Laurent Binet’n Kuka murhasi Roland Barthesin on siis paperilla täydellinen kirja minulle: Da Vinci -koodia parodioivan rakenteen päälle rakennettu hassuttelu strukturalismin jälkeisen filosofian maailmassa. Ja ihan hauskahan se onkin.

Mutta minun puolestani ei olisi tarvinnut tehdä rakentaa niin paljon trilleriä ja parodiaa. Huomasin harppovani toimintaosuuksia, takaa-ajoja ja huumeita, seksiä ja rock’n’rollia sisältäviä bilekohtauksia. Sen sijaan aina kun vuorossa oli asianmukaisella danbrownkömpelyydellä kohtauksen päälle liimattu faktalaatikko-osuus, jossa referoitiin jälkistrukturalistisia teorioita, olin hereillä. Mieleen palasi se riemastuttava mindfuck, joka Barthesin & kumpp. lukeminen aikanaan oli.

Mannermainen perinne on aina perustunut huomattavassa määrin retoriikkaan ja yleiseen seksikkyyteen. Niin poststrukturalistit kuin heidän edeltäjänsä eksistentialistitkin olivat tieteellisesti hatarahkolla pohjalla mutta sitäkin coolimpia ja suositumpia. Tästä Binet ottaa aika paljon irti.

Binet nostaa keskiöön kielen performatiivisuuden. Sen miten kielen avulla tehdään asioita. Kirjassa metsästetään mystistä kielen seitsemättä funktiota, jonkinlaista loitsufunktiota, jonka avulla maailmaa voisi hallita. En sano että Binet kutistaa koko strukturalistisen perinteen pelkäksi retoriikaksi ja show offiksi, mutta melkein. Pohjimmiltaan substanssi on Binet’n kirjassa pelkkää puhetta. Se tuntuu vähän antikliimaksilta.

Mutta toisaalta mitä muistan filosofian opinnoista? Muistanko von Wrightin ajattelua käsitelleet luennot tai Leibnizin teoriat? En, mutta muistan yksityiskohtia myöten Esa Saarisen proseminaarin, jonka sisältö oli, noh, Saarisen erikoinen retoriikka. Ja se näköjään vaikutti enemmän kuin ne tieteellisesti pätevämmät luennot.

Ja okei, myönnetään, luultavasti en tartu seuraavaksi Bertrand Russelliin vaan haen hyllystä Roland Barthesin Tekijän kuolema, tekstin syntymän. Ja se on Binet’n kirjan ansiota.

Toimisiko nimetön kirjallisuuskritiikki?

screenshotEsilukija on kiehtova konsepti: parin viikon välein ilmestyy kirje, jossa kerrotaan tyrmäävän hyvin perustein, mitkä viime aikoina ilmestyneet journalistiset jutut kannattaa lukea ja miksi. Hyvää siinä on ainakin suvereeni asiantuntemus, riemastuttava suorapuheisuus, “sanan säilä” ja sähköpostiformaatti. Joka kerran kun Esilukijan kirje tulee, ajattelen että tämä on kritiikin renessanssi, tämmöinen pitäisi saada myös kirjallisuuteen. Että olisi kirje, jossa kaikkein kovimmat ammattilaiset kuvia kumartelematta sanoisivat ihan oikeasti mitkä kirjat ovat hyviä ja mitkä eivät. Kun ollaan anonyymejä, voidaan sanoa piittaamatta siitä suuttuuko joku vai ei. Ihan niin kuin ennen vanhaan kun kritiikki kukoisti ja Tuomas Anhavan tai Seppo Heikinheimon kaltaiset hahmot piirstivät karttaan selviä viivoja, joiden suhteen saattoi suunnistaa kulttuurin kentällä.

Esilukija on nimetön. Taustalla on ”joukko tarpeeksi nihkeitä ihmisiä media-alalta ja sen reunamilta”, mutta enempää emme tiedä. Nimettömyys on yllättävän kaksipiippuinen miekka. Yhtäältä se mahdollistaa rehellisyyden, toisaalta se tuottaa ärsyttävää kasvillisuuden seasta nälvimistä. Mutta sitten taas ärsyttäminen on ehkä ihan hyvästä. Ongelmallisinta ehkä lopulta on nimettömyyden luoma vaikutelma siitä, että journalismin tekemiseen olisi jokin yksi oikea tapa, jonka korkein oikeus nyt ilmoittaa. Niin vastaansanomattoman oikeassa ja ammattilaisia kuin esilukijat selvästi ovatkin, anonyymius myös lakaisee maton alle ihmis- ja valtasuhteiden verkoston joka väkisinkin vaikuttaa. Tuo on ollut täällä töissä, tämä on nykyisin naimisissa tuon eksän kanssa. Nimien puuttuminen myös kätkee esimerkiksi ikä- ja sukupuoliasetelmat. Hyvässä ja pahassa. Ehkä joku alisteisessa asemassa muuten oleva pääsee kerrankin silkalla asiantuntemuksella ääneen.

Kirjallisuuden puolella Esilukijan kaltainen konsepti ei semmoisenaan toimisi koska kirjallisuus on taidetta kun taas journalismi, noh, ei ole. Journalismi on aivan toisella tavalla kertakäyttöistä ja kalankääreistä kuin kirjallisuus. Siinä missä journalisti on yhtä hyvä kuin viimeisin juttunsa, kirjailija on pikemminkin yhtä hyvä kuin paras kirjansa. Kirjallisuuteen verrattuna journalismissa itse asiassa on paljon enemmän ihan tosiaan oikeita ja vääriä tapoja tehdä asioita. Taidetta kuuluukin tehdä toisin. Niinpä kirjallisuusarvostelija on lahjomattomimmillaankin persoona, jolla on maku. Nimettömyys olisi kirjallisuusarvosteluissa paljon ongelmallisempaa kuin journalismin kritiikissä.

Mutta silti, olisipa enemmän kirjallisuuskritiikkiä! Ja nimenomaan ammattitaitoista kritiikkiä. Sitä ei nimittäin mikään Goodreads voi korvata. Kritiikki saa minun puolestani lopulta olla vaikka nimetöntä ja sietämättömän ärsyttävää, kunhan se olisi yhtä taitavasti kirjoitettua kuin Esilukija.