Vuoden 2017 kirjat

IMG_3449Osallistuin viime vuonna lukuhaasteeseen ja kirjasin kaikki lukemiseni. Data oli lystikästä joten pidin kirjaa myös tänä vuonna vaikka ei ollut mitään tavoitteita tms. Jos haasteet kiinnostelevat, suosittelen Helmet-lukuhaastetta, joka inspiroi yllättäville poluille. Itse aion edelleen jatkaa freestyle-lukemistani.

Luin ihan mitä huvitti, joten en osaa sanoa, mikä oli 2017 paras uutuus tai vastaavaa. Sitä varten kannattaa kääntyä jonkun sellaisen puoleen joka luki koko vuoden tarjonnan. Esimerkiksi Finlandia-raadissa olleen Heidi Backströmin 92 kirjan suosituslista Twitterissä on vaikuttava. Tuosta klikkaamalla pääsee koko listaan:

Listattuna ohessa ovat kokonaan luetut kirjat sekä keskeneräiset, joita aion jatkaa. Näiden lisäksi käsieni läpi on mennyt vähintään kymmeniä kirjoja, joista olen lukenut pätkän, mutta en aio lukea näitä kokonaan. En ole pitänyt minkäänlaista kirjaa tästä kategoriasta, mutta nämä ovat erilaista tietokirjallisuutta sekä esimerkiksi kotimaisia uutuuksia, joita olen lueskellut saadakseni käsityksen, mihin menet Suomen kirjallisuus. Ja koska olen ammattilainen, olen lukenut epälukuisen määrän käsikirjoituksia, julkaisemattomia ja julkaisuun meneviä, ja niihin välittömästi liittyvää kirjallisuutta. Niistä en ole pitänyt kirjaa eikä tässä siten ole mukana Kosmoksen kustantamia kirjoja vaikka olen ne kaikki luonnollisesti lukenut.
Luetut kirjat 2017 lajeittain

Kokonaan luettuja kirjoja, jotka olen muistanut kirjata, oli yhteensä 63. Lajeittain järjestettynä näistä romaaneja oli 28, runoja 21, tietokirjoja 9, lyhytproosaa 4 ja yksi näytelmä. Joku muu saa laskea kieli- ja sukupuoli-, etnisen tai muun jakauman. Todennäköisesti valkoiset keski-ikäiset miehet dominoivat. Listan kirjat on järjestetty sumealla logiikalla, johon ovat vaikuttaneet lukemisjärjestys, biorytmit ja mahdollisesti venäläisrahoitteinen kampanja.

Luetut kirjat 2017

1. J.K.Rowling: Harry Potter ja kuoleman varjelukset
2. Richard Adams: Watership Down
3. Karl Ove Knausgård: Taisteluni 2
4. Markku Aalto: Maailmanlopun takuumiesIMG_0094 (1)
5. Pentti Saarikoski: Alue
6. Pentti Saarikoski: Onnen aika
7. Jarkko Laine: Niin se käy
8. Jarkko Laine: Muovinen buddha
9. Jarkko Laine: Elämä on vuokrahuone
10. Jarkko Laine: Paratiisi
11. Jarkko Laine: Tulen ja jään sirkus
12. Riikka Heinonen: 17 tuntia
13. Caj Westerberg: Kallista on ja halvalla menee
14. Väinö Kirstinä: Luonnollinen tanssi
15. Veikko Pietilä: Jäähyväiset amiraalille
16. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 1
17. Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 2
18. Mikko Rimminen: Maailman luonnollisin asia
19. Douglas Adams: Hitchhiker’s Guide to the Galaxy
20. Douglas Adams: The Restaurant at the End of the World
21. Laurent Binet: Kuka murhasi Roland Barthesin
22. Emma Puikkonen: Eurooppalaiset unet
23. Helmi Kekkonen: Vieraat
24. Riku Korhonen: Emme enää usko pahaan
25. Risto Oikarinen: Nälkämaan laulu
26. Michael Chabon: MoonglowIMG_1117
27. David Mitchell: Slade house
28. Elena Ferrante: Loistava ystäväni
29. Nathan HIll: The Nix
30. Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus
31. Mary Aiken: The Cyber Effect
32. Kai Nieminen: Alan oppia
33. Steven Kotler: Tomorrowland
34. Paavo Haavikko: On hyvä elää ja palella
35. Han Kang: Vegetaristi
36. Angela Nagle: Kill All Normies
37. Petri Tamminen: Meriromaani
38. Stanislaw Lem: Solaris
39. Pauliina Haasjoki: Planeetta
40. Lasse Hauerwaas: Jats
41. Eino Santanen: Yleisö
42. Haruki Murakami: Rajasta etelään, auringosta länteen
43. Harry Salmenniemi: Uraanilamppu
44. Shimo Suntila: Avaruusviima
45. Carlo Rovelli: Seitsemän lyhyttä luentoa fysiikasta
46. Jon Ronson: Vuohia tuijottavat miehet
47. Pauli Tapio: Varpuset ja aika
48. Don DeLillo: Omegapiste
49. Sabrina Denaim: Depression & Other Magic Tricks
50. Caleb Scharf: Kopernikuskompleksi
51. Jeffrey Eugenides: Fresh Complaint
52. John Le Carré: The Spy Who Came in from the Cold
53. Alastair Reynolds: Revelation Space
54. Alastair Reynolds: Redemption Ark
55. Alastair Reynolds: Absolution Gap
56. Jouko Turkka: Kärsimys on turhaa
57. JK Rowling: Harry Potter ja kirottu lapsi
58. Tarja Virolainen: Juoksijan sielu
59. Matti Kangaskoski: Pääkalloneuvottelut
60. Timo Salo: Mutta ennen muuta
61. Rachel Cusk: Outline
62. Hari Kunzru: White Tears
63. David Byrne: Bicycle Diaries

Keskeneräiset jotka aion lukea loppuun

Colm Toibin: Brooklyn
Marcel Proust: Kadonnutta aikaa etsimässä 3
David Mitchell: Bone Clocks
Kasa Poesiavihkoja
Nick Bostrom: Superintelligence
Karl Ove Knausgård: Taisteluni 3
Graeme Macrae Burnet: His Bloody Project
Jaakko Yli-Juonikas: Jatkosota-extra
Miki Liukkonen: O

Seuraavaksi vuorossa

Mohsin Hamid: Exit West
Jared Diamond: Guns, Germs, and Steel
Hari Kunzru: Gods Without Men
Jennifer Egan: Manhattan Beach

Alastair Reynoldsista ja scifin psykedeelisyydestä

IMG_5547 (2)Sain vihdoin loppuun Alastair Reynoldsin Revelation Space -trilogian, jota olen työstänyt tammikuusta asti, koko vuoden. Olen sekakäyttänyt sitä paperi-, sähkö- ja äänikirjana, ja näistä rakkain on ollut äänikirja Storytelissä. Äänikirjat kestävät yhteensä lähes 80 tuntia, kahden viikon työtynnit. Mutta ne lukee John Lee, pelkkiin äänikirjoihin erikoistunut irlantilaistaustinen näyttelijä, jonka englannin ääntämys on uskomattoman tarkkaa ja nautittavaa. Joka kerran kun hän lausuu avaruusaluksen nimen “Nostalgia for Infinity”, ajattelen rupeavani tekemään ambientia vain jotta voisin samplata sen. Tässä näyte jos ette usko:

Reynoldsin kirjat kuuluvat scifin moderniin kaanoniin eivätkä suotta. Niissä on riittävästi ns. humanistista scifiä (ensimmäisen osan pääosassa on arkeologi) ja avaruustaisteluja on onneksi melko vähän ja ne on kirjoitettu realistisesti. Siis niin että todelliset fysiikan lait pätevät ja taktiikat/strategiat on valittu sen mukaan mikä todennäköisesti toimisi todellisuudessa eikä sen mukaan mikä näyttää parhaalta. Esimerkiksi uuden Star Warsin roiskinta häiritsi tämän jälkeen pahasti.

Oikeastaan ainoa asia, joka Reynoldsilla häiritsee, on ihmismielen ja -tietoisuuden korostaminen ja jonkinlainen psykedeelisyys, tajunnan laajentaminen. Tämä ei ole mitenkään eritysesti Reynoldsin oma juttu, vaan sama taipumus/klisee löytyy scifistä laajalti. Esim. 2001:n sinänsä hieno loppukohtaus on aina häirinnyt uskonnollissävyisessä LSD-tripissään. Tai muuten niin hieno Arrival: miksi pitää lopuksi antaa tietoisuudelle ominaisuus joka ei ole mahdollinen. Puhumattakaan muuten komean Interstellarin lopusta, jossa Matthew McConaughey päätyy johonkin höpsöön kummitusulottuvuuteen tönimään kirjoja tyttärensä kirjahyllystä. Reynoldsilla on joitain hienoja tietoisuuden variaatioita, kuten implantit joilla on paranneltu ihmisiä ja AI:t jotka on luotu skannaamalla ihmisaivot. Erityisen kiehtovia ovat ne pari avaruusalusta, jotka ovat tietoisia uskottavalla tavalla. Mutta tässäkin ihminen selviää neutronitähden gravitaatiosta niin, että jotenkin pelkkä tietoisuus säilyy. Huoh. Miksi?

Oscar Wilden toteamuksen mukaan ihmiset voivat koska tahansa uskoa mahdottomaan, mutta eivät koskaan epätodennäköiseen. Häiritsee esimerkiksi todella, jos dekkarissa matkapuhelinverkko on sattumalta alhaalla juuri silloin kun ihminen joutuu pulaan. Mutta on täysin ok, että poika saa pöllöltä kutsun velhokouluun tai että ihminen näyttää ikuisesti nuorelta samaan aikaan kun vintillä oleva muotokuva vanhenee. Spekulatiivisessa fiktiossa mahdottoman ja epätodennäköisen ero on tietysti erityisen häilyvä. Mutta haluan scifini hardcorena ja kun Reynolds muuten on niin tarkka fysiikassaan, psykedelia ärsyttää. Oikeastaan ainoa tajunnanlaajennusjuttu, josta olen pitänyt, on Stanislaw Lemin Solaris. Siinä vieras elämänmuoto aiheuttaa ihmisille hallusinaatioita näiden omista muistoista. Vaikka 50-luvulla kirjoitetussa Solariksessa on runsaasti nykyisin epätodennäköisiltä tuntuvia elementtejä, kuten tupakointi avaruusasemalla ja lankapuhelimet, kokonaisuus on erittäin uskottava, vain hurmaavasti vintage.

Mutta Reynoldsilla psykedeelinsyys on onneksi vain pieni halkeama muuten todella hienossa kirjasarjassa. (En tiedä mikä siinä onkin, että kaikkein parhaita kirjoista marisen eniten. Ehkä ammattitauti: hyvästä haluaisi tehdä vielä parempaa.) Laadukasta kovaa scifiä, suosittelen. Vaikka ne jotka tästä pitäisivät tiesivät tämän kyllä jo, joten eipä ollut tämäkään ylipitkä kirjoitus muuta kuin suunsoittoa. Menkää lukemaan kirjoja siitä.

Terveisiä netin niljaisimmista syövereistä – Mitä alt-right on?

Läntinen maailma on kääntynyt ideologisessa mielessä täysin kummalliseen asentoon viimeisten vuosien aikana. Äärioikeiston nousu, fake news, ihmisten näennäinen tyhmentyminen ja irrationaalinen käytös, nettiraivo ja yleinen viha ovat mainstreamia. Avoimesta rasismista ja naisvihasta on tullut melkein hyväksyttyä ja Teuvo Hakkaraisen ja Donald Trumpin kaltaiset hahmot äänestetään päättämään asioista. Mieleen nousee sama kysymys kuin Ilja Janitskinille: mitä vittua?!

suuri kaalihuijaus uschanov

Tommi Uschanov: Suuri kaalihuijaus (Teos, 2010)

Olen koettanut etsiä kirjaa, joka selittäisi, mistä on kyse, ja miten näin on päässyt käymään. Kokonaisvaltaista esitystä en ole vielä nähnyt, mutta Tommi Uschanovin kymmenen vuotta vanha Suuri Kaalihuijaus ennakoi aika osuvasti, mihin maailma menee. Se on edelleen lukemisen arvoinen, ehkä jopa ajankohtaisempi nyt kuin ilmestyessään. Se käsittelee yhteiskunnallista tietämättömyyttä: kuinka demokratiassa äänestäjät käyttäytyvät pohjimmiltaan irrationaalisesti ja näyttää suorastaan ihmeeltä, että yhteiskunta siitä huolimatta yleensä toimii. Uschanovin kirjan perusteella oli vain ajan kysymys milloin Trump tai vastaava katastrofi tapahtuu.

Johanna Vehkoo & Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet (Kosmos, 2017)

Johanna Vehkoo & Emmi Nieminen: Vihan ja inhon internet (Kosmos, 2017)

Koska olen kustantaja, olen luonnollisesti koettanut myös etsiä tekijää joka voisi kirjoittaa minulle tällaisen kirjan. Ihan yksiselitteistä kokonaisesitystä ei ole löytynyt, mutta muutama kiinnostava kirja on kyllä tulossa. Yksi niistä on Johanna Vehkoon ja Emmi Niemisen journalistinen sarjakuva Vihan ja inhon internet, joka ilmestyy lokakuussa. Se selvittää mistä nettivihassa ja -häirinnässä on kysymys. Siinä haastatellaan paskamyrskyn kohteeksi joutuneita, aihetta akateemisesti tutkineita ja poikkeuksellisesti myös uhkailuviestien lähettäjiä. Kirjan käsikirjoituksen lukeminen oli minulle järisyttävä kokemus. Paitsi että journalistinen sarjakuva toimii itse aiheen, nettivihan käsittelyyn erinomaisesti, tuli tunne siitä, että ilmiö liittyy vahvasti kaikkiin viime vuosien yhteiskunnallisiin ja ideologisiin muutoksiin. Äärioikeiston nousu, vihapuhe, nais- ja muukalaisviha, kaikki liittyy jotenkin internetiin ja internetkulttuuriin.

Angela Nagle: Kill All Normies (Zero Books, 2017)

Angela Nagle: Kill All Normies (Zero Books, 2017)

Tämän johdattamana tartuin Angela Naglen tuoreeseen kirjaan Kill All Normies: The online culture wars from Tumblr and 4chan to the alt-right and Trump. Tämäkään ei ole kokonaisesitys, mutta se valaisee yhden kulman ideologisesta muutoksesta: amerikkalaisen alt-rightin ja internetin yhteyden.

Naglen teesi on, että 1960-luvulla ja sen jälkeen oikeisto voitti taistelun siitä, miten taloutta pitäisi hoitaa, mutta vasemmisto voitti taistelun kulttuurista. Tällä vuosikymmenellä oikeisto on internetin jälkeen ottanut haltuun myös kulttuurisodan. Perinteinen asetelma on keikahtanut päälaelleen. Vasemmistolainen arvoliberalismi ja feminismi ovat kääntyneet call out -kulttuurin, yleisen triggeröitymisen ja ylisensitiivisyyden myötä itse asiassa käytännössä konservativismiksi, joka pikemminkin rajoittaa ja kieltää toimintaa kuin vapauttaa sitä. Kovin vähällä saa niskaansa syytteet kulttuuriappropriaatiosta tai sukupuolten väärästä olettamisesta vaikka aikomus olisi ollut hyvä. Toinen liberaalin vasemmiston tapa olla netissä on olla yksinkertaisesti joutava (Buzzfeed, Upworthy yms.).

Samaan aikaan keskenkasvuiset valkoiset miehet, joiden hallussa internet on alusta asti ollut, ovat mellastaneet 4chanissa ja muilla keskustelupalstoilla ja luoneet loputtomasti ironisia ja karnevalistisia meemejä. Todellinen arvojen vapautuminen ja irtiotto jäykästä establishmentista onkin tuntunut tapahtuvan netin nihilistisillä palstoilla. Ja yhtäkkiä onkin ollut punk olla republikaani. Nagle vertaa chan-kulttuuria Markiisi de Sadeen, johon myös alt-rightin omat ideologit ovat itse viitanneet. De Sade testasi 1700-luvulla kuinka pitkälle vapaudesta, veljeydestä ja tasa-arvosta voi viedä sitä vapautta. Tämä on vedonnut erityisesti nuoriin miehiin.

Internetkulttuurin noustessa perinteinen media on de facto menettänyt merkityksensä: vaikka lähes kaikki suuret mediat vastustivat ääneen Trumpia, internet valitsi Twitterin pahimman trollin USA:n presidentiksi, koska lol, ja onhan se nyt ihan vitun memee.

Kill All Normies ei ole erityisen jäsentynyt tai tieteellinen, mutta se on silti varsin luettava kirja. Kuvatessaan netin niljaisimpia syövereitä se on samaan aikaan karsea ja erittäin kiinnostava. Nagle positioituu selvästi vasemmistolaiseksi ja feministiksi, mutta kirja on varsin selväjärkinen ja kiihkoton analyysi. Tai pikemminkin tulkinta. Kirja on luonteeltaan 130-sivuinen essee, joka liikkuu miellyttävän assosiatiivisesti suurten ja pienten linjojen välillä.

Toimitustyö on hassun huolimaton, alkaen siitä, että kirjan nimi on kirjoitettu eri tavalla kannessa ja nimiöllä, mutta Nagle on sen verran hyvä kirjoittaja, että se ei haittaa. Kustantaja on Zero Books, jonkinlainen paikallinen Into, joka tekee reippaan vasemmistolaista yhteiskunnallista kirjaa keskittyen enemmän sanomaan kuin muotoon.

Mutta valaiseva kirja tämä. Jos aihe kiinnostaa, suosittelen. Hyytävää luettavaa, mutta jokin palanen suuresta kuvasta asettui taas paikalleen. Edelleen etsin sitä kokonaisesitystä joka kertoisi mitä hittoa täällä tapahtuu. Jos sellainen on olemassa tai tiedät jonkun joka pystyisi sellaisen kirjoittamaan, saa vinkata.