Vyönkiristyspolitiikka ja marxilainen talousteoria

Olemme tässä blogissa monesti syyttäneet uusklassista taloustiedettä nykyisestä vyönkiristyssuuntauksesta, joka määrittää etenkin kaikkien eurovaltioiden talouspolitiikkaa. Onkin selvää, että vyönkiristyspolitiikan perusteet etsitään usein uusklassisen taloustieteen kasvu- ja työllisyysteorioista.

Uusklassiset talousteoriat eivät ole kuitenkaan ainoita teorioita, joiden pohjalta voidaan esittää budjetin tasapainottamiseen ja työn tarjonnan lisäämiseen kehottavia vaatimuksia. Oikeastaan kaikki talousteoreettiset suuntaukset, joissa kapitalismia ei ymmärretä velkapohjaisena rahajärjestelmänä, tuottavat helposti ortodoksisia politiikkasuosituksia.

Edustamamme postkeynesiläisen taloustieteen keskeinen lähtökohta on havainto siitä, että raha luodaan talouteen velkasopimuksella. Juuri tämän vuoksi sekä kotitalouksien että yritysten on jatkuvasti huolehdittava omasta likviditeetistään. Muussa tapauksessa niitä uhkaa usein konkurssi tai velkavankeus.

Tästä seuraa se, että tulevaisuuden odotusten muuttuessa pessimistisemmiksi myös rahan holvaaminen lisääntyy ja uusien velkasopimusten tekeminen vähentyy. Näin ollen niin rahan määrä kuin kiertonopeuskin vähentyvät, mikäli tulevaisuuden näkymiä ei saada käännettyä positiivisemmiksi. Toisin sanoen kapitalistista taloutta määrittävä epävarmuus johtaa tarpeeseen jatkuvasti säädellä kokonaiskysyntää.

Jos taloutta kuitenkin analysoidaan vaihtokauppajärjestelmänä, jossa rahalla ei ole keskeistä asemaa, ovat myös politiikkasuositukset hyvin erilaisia. Tässä tapauksessa esimerkiksi hintojen kääntyminen laskuun lisää työttömyyttä ainoastaan tilapäisesti, koska varallisuuden reaaliarvon kasvu johtaa pienellä viiveellä kokonaiskysynnän kasvuun. Tällainen Sayn lakiin pohjautuva päättely kuitenkin unohtaa sen, että velat ovat aina nimellismääräisiä. Niinpä deflaatio tosiasiassa pakottaa yritykset sekä kotitaloudet vähentämään investointejaan ja kulutustaan. Deflaatio ei siis voi lisätä kokonaiskysyntää.

On kuitenkin yllättävää, että jopa monet marxilaisen talousteorian suuntaukset kokonaan sivuuttavat rahan roolin kapitalistisen järjestelmän keskeisenä instituutiona. Itse asiassa historiallinen tarkastelu osoittaa, että marxilaisella regulaatiokoulukunnalla on ollut keskeinen rooli Ranskan talouspoliittisessa suunnanmuutoksessa. Myös Suomessa marxilaisella ajattelulla on ollut osittain samankaltaisia vaikutuksia.

Ranskan U-käännös

Ranskan talouspolitiikassa tapahtui U-käännöksenä tunnettu episodi vuonna 1983, kun sosialistinen presidentti Francois Mitterrand luopui pari vuotta noudattamastaan keynesiläisestä talouspolitiikasta. Vuonna 1981 presidentiksi valittu Mitterrand aloitti virkakautensa kokonaiskysynnän stimulointiin tähdänneellä talouspolitiikalla, joka käytännössä tarkoitti julkisen kulutuksen lisäämistä sekä runsaita palkankorotuksia. Samalla maan suurimpia yrityksiä ja etenkin rahoituslaitoksia alettiin nopeasti kansallistaa.

Mitterrandin politiikka vaikutti suotuisasti talouden kasvuun, mutta ongelmaksi muodostui maan kiinteä valuuttakurssi. Selvästi yliarvostetun frangin kurssia oli vaikea puolustaa, kun finanssipolitiikka oli samaan aikaan hyvin ekspansiivista. Näin ollen esimerkiksi amerikkalainen keynesiläinen taloustieteilijä Robert Eisner suositteli Ranskaa hylkäämään kiinteän valuuttakurssitavoitteen, minkä jälkeen ekspansiivisen politiikan keskeisin este olisi poistunut.

Yllättäen Mitterrand ei kuitenkaan suostunut hylkäämään kiinteää valuuttakurssia, vaan esitteli vuonna 1983 uuden talouspoliittisen ohjelmansa. Ohjelman pääarkkitehtina oli Mitterrandin talouspoliittinen neuvonantaja Jacques Attali, jonka taloustieteellinen ajattelu perustuu etenkin Michel Agliettan ja Robert Boyerin kehittämään marxilaiseen regulaatioteoriaan.

Regulaatiokoulukunnan mukaan talouden kasvu on seurausta pääoman kasautumisesta, eli toisin sanoen yksityisistä investoinneista. Investointihalukkuus on taas riippuvaista voittoasteesta. Voittoaste taas on sitä suurempi mitä alhaisempia ovat reaalipalkat. Näin ollen regulaatioteoreetikot väittivät pitkään, että Ranskassa talouskasvu hidastui 1970-luvulla liian voimakkaasti kasvaneiden reaalipalkkojen myötä.

Aglietta, Boyer ja muut regulaatiokoulukunnan keskeiset teoreetikot ovat jyrkän keynesiläisvastaisia ajattelijoita. Näin ollen he eivät 1980-luvullakaan uskoneet, että reaalipalkkojen kasvu olisi vaikuttanut talouden kasvuun suotuisasti. Perusteluna he käyttivät usein ortodoksista rahoitusteoriaa, jonka mukaan pankkien myöntämien lainojen hinta on riippuvaista kokonaissäästämisasteesta.

Toisin sanoen toisinaan regulaatioteoreetikot näyttävät kuvittelevan, että pankkien tehtävänä on välittää yritysten ja kotitalouksien säästöjä eteenpäin. Näin ollen kokonaiskulutuksen lisääntyminen olisi vähentänyt säästämisastetta ja nostanut lainarahan hintaa. Tämä taas olisi vähentänyt investointeja ja siten hidastanut talouden kasvua.

Regulaatioteoreetikot eivät siis ymmärtäneet rahan tarjonnan olevan endogeenista: pankit eivät modernissa kapitalismissa välitä säästöjä, vaan luovat uutta velkarahaa. Keskuspankin tehtävänä on ainoastaan tukea yksityisten pankkien toimintoja tarjoamalla tarvittavat keskuspankkireservit.

Näin ollen monien regulaatioteoreetikkojen rahateoreettiset näkemykset ovatkin lähellä ortodoksisen talousteorian väittämiä. Ei ollutkaan yllättävää, että Attali ja muut Mitterrandia lähellä olleet marxilaiset taloustieteilijät suunnittelivat Ranskan hallitukselle uuden kasvustrategian, joka nojasi ennen kaikkea pyrkimykseen parantaa yritysten voittoastetta ja siten stimuloida talouskasvua.

Attalin luonnostelema ohjelma perustui kolmeen osaan. Ensinnäkin Ranskan frangi haluttiin pitää vahvana ja vakaana valuuttana. Toiseksi reaalipalkkoja oli heikennettävä lopettamalla palkkojen hintaindeksointi. Kolmanneksi valtionlainojen korkotasoa oli saatava alennettua supistamalla budjettivajeita. Myöhemmin ohjelmaan lisättiin myös laajamittaisia yksityistämis- ja deregulaatio-ohjelmia.

Palkkojen alennukset nojasivat suoraan regulaatiokoulukunnan teoriaan, jonka mukaan reaalipalkkojen heikentämisen pitäisi stimuloida talouskasvua. Myös julkisen sektorin supistamisella pyrittiin hillitsemään palkankorotusvaatimuksia. Sen sijaan kiinteän valuuttakurssin puolustaminen taas liittyi ranskalaisten marxistien näkemykseen rahan neutraliteetista: monien regulationistien mukaan rahamäärän kasvattaminen johtaa väistämättä inflaation kiihtymiseen.

Mitterrandin U-käännöksen seuraukset olivat odotetut: maan työttömyysaste nousi yli kymmeneen prosenttiin ja talouskasvu hidastui. Palkkojen indeksoinnin purkamisella ja julkisen sektorin leikkauksilla on ollut myös pitkäaikaisia sosiaalipoliittisia vaikutuksia.

Johtopäätökset

Mitterrand ehti harjoittaa keynesiläistä talouspolitiikkaa kahden vuoden ajan. Sen sijaan Suomessa keynesiläistä politiikkaa ei ole toteutettu puhdasoppisesti milloinkaan. On outoa, että etenkään sosiaalidemokraatit eivät ole koskaan Suomessa omaksuneet keynesiläistä teoriaa kovin vahvasti.

Jukka Pekkarinen on epäillyt, että eräänä syynä tähän on ollut SDP:n jumiutuminen pitkään kautskylaiseen tulkintaan sosialidemokratiasta. Pekkarisen mielestä Suomessa kautskylaisuus näkyi pitkään SDP:n ideologiassa siten, että puolue vain passiivisesti odotti oikeaa hetkeä demokraattisen sosialistisen transformaation toteuttamiseksi.

Monet muut eurooppalaiset vasemmistopuolueet omaksuivat reformistisemman suuntauksen, minkä seurauksena ne alkoivat omaksua keynesiläistä talousajattelua. SDP sen sijaan ei missään vaiheessa vaivautunut kehittämään omaa talousajatteluaan, vaan luotti valtavirtaiseen talousteoriaan. Ilmeisesti ajatuksena oli, että valtavirtainen talousteoria soveltuu hyvin kapitalistisen tuotantojärjestelmän oloihin.

Toisin sanoen vyönkiristyskuurit ja uusliberaali talouspolitiikka eivät ole välttämättä seurausta ainoastaan uusklassisen talousteorian ylivallasta. Ylipäätään kaikki talousteoriat, jotka kuvaavat kapitalismia reaaliarvoihin nojaavana vaihtokauppajärjestelmänä, tuottavat deflationaarisia politiikkasuosituksia.

Marxilaisen taloustieteen piirissä on toki monia suuntauksia, joissa rahatalouden perusmekanismit ymmärretään oikein. Esimerkiksi Michal Kaleckin tuotanto on nykyään keskeisessä roolissa myös postkeynesiläisessä taloustieteessä. Sen sijaan regulaatioteorian kaltaiset deterministiset vaihtokauppatalouden harjoitelmat eivät auta hallitsemaan ja säätelemään kapitalistista talousjärjestelmää.

Lauri Holappa

Kirjoitus perustuu osittain Jean-Gabriel Bliekin ja Alain Parguezin artikkeliin ”Mitterrand’s Turn to Conservative Economics. A Revisionist History” (Challenge 2/2008).

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Väärin, marxilainen talousteoria eli kapitalismin kritiikki ei sivuuta mitään vaan keskittyy keskeiseen eli työvoiman kulutukseen arvon luojana. Ja sitä samaa on velkatalous, onhan se myös vain työvoiman kuluttamisista eli lisäarvon luontia mutta nyt perästäpäin.

  2. 2

    sanoo

    Kirjoitat: ”Marxilaisen taloustieteen piirissä on toki monia suuntauksia, joissa rahatalouden perusmekanismit ymmärretään oikein.” Virkekö tarkoittaa, että on monia tapoja ymmärtää rahatalouden perusmekanismit oikein? Se on kai selviö, että rahatalouden perusmekanismit muuttuvat jatkuvasti, koska rahanteon luovuus kukoistaa ainakin Wall Streetillä, Lontoon Cityssä ja muissa finanssimaailman keskuksissa, jos ei aina keskuspankeissa ja valtiovarainministeriöissä.

    Rahatalouttakaan ei siis voi ymmärtää oikein vain yhdellä tavalla , kuten ymmärretään esim. matematiikan säännöt arkikäytössä. Sääntö 5+7=12 on aina tosi ja ainoa totuus tuossa yhteeenlaskussa. Kant ja muutamat hänen jälkeensä epäilivät matematiikan ehdotonta totuutta, mutta ei kai tuota epäilyä voi ulottaa rahatalouden perusmekanismeihin? Jos rahataloudessa luovutaan yleisesti aritmetikaan säännöstä, eikö silloin kaikki mene oikesti päin Prinkkalaa? Ainakin minulle tulisi pahoja ristitiitoja Prisman kassan kanssa ostosteni loppusummasta.

    Mistä löytyisi lyhyitä loogisia esityksiä, joissa autetaan tavallista ihmistä ymmärtämään vaikkapa kolmella vaihtoehtoisella tavalla oikein rahatalouden perusmekanismit ihmisten hyväksymää selväjärkistä ja yksinkertaista logiikkaa ja aritmetiikkaa soveltamalla ? On kai myös niin, että tavalliset ihmiset eivät voi poimia näistä kolmesta oikeasta mallista itselleen mieluisimmat oikeat, vaan meidät pakotetaan siihen kulloiseenkiin yhteen päämalliin, jonka valtaa pitävät ovat kussakin yhteisössä kussakin ajassa nähneet hyväksi valita mielestään ainoaksi hyväksi rahatalouden perusmekanismiksi.

    Ell. USA:lla on nyt oma rahateoriansa eli rahatalouden perusmekanisminsa. UK:lla omansa, euro-alueella oma, Sveitsillä, Ruotsilla ja Kiinalla omansa jne. Neuvostoliitolla oli omansa jne. lmeisesti jotkut näistä ”omista rahateorioista” ovat nyt, nykyisissä olosuhteissa muita parempia.

    Minulla on se käsitys, että euroalueen rahatalouden perusmekanismi on nyt huonoimmasta päästä. Uskon, että se pelaisi vain, jos euroaluetta pidettäisiin pystyssä samalla tavalla kuin Rooman valtakuntaa, jossa myös oli kulttuureiltaan hyvin erilaisia maita samassa rahataloudessa. Valtakunta pysyi koossa väkivallan avulla. Avoin väkivalta ei enää passaa Imperiumien rakentamisessa, jolloin käytetään muita keinoja, esim. ihmisille täysin käsittämättömiä ja mielettömiä ”rahatalouden perusmekanismeja” ja verorahojen käytön salailua.

    Kirjoitin tuosta asiasta HS-mielipiteen 1.3.2012 otsikolla K”aivaako EKP nyt eurolle kuoppaa?”
    (http://www.hs.fi/arkisto/artikkeli/HS20120301SI1MP01y85?free=Kaivaako+EKP&date=1990&advancedSearch=null&). Se löytyy myös kotisivuiltani kohdasta ”julkaisut”.

    Minusta on vaikea kuvitella tärkeämpää ja ajankohtaisempaa asiaa kuin rahatalouden perusmekanismien ymmärtäminen oikein. Toivottavasti ehditte ja jaksatte asiaa myös jatkossa selventää blogeissanne. Ne ovat olleet tosi hyviä. Yst. terv. Timok

    • 2.1

      sanoo

      Rahatalouden perusmekanismit ovat aikalailla samanlaisia ainakin kaikissa läntisissä kapitalistisissa järjestelmissä. Sen sijaan institutionaaliset järjestelmät eroavat toisistaan.

      Oma ajatteluni nojaa tieteelliseen realismiin, joten mielestäni kapitalistisenkin järjestelmän toimintaa on yritettävä ymmärtää valottamalla muutoksia ja vaikutuksia aikaansaavia mekanismeja. Esimerkiksi rahan tarjonnan endogeenisuus on fakta – ei pelkkä mielipidekysymys. Vaikuttavia mekanismeja ei mielestäni voi kuvitella toisiksi pelkällä tarinoinnilla, kuten jotkut konstruktivistit uskovat.

      Ontologisen keskustelun sijaan tämän blogin teemojen kannalta olisi kuitenkin kiinnostavampaa osoittaa, millä tavalla esimerkiksi lainattavien varojen teoria todella toimii. Eli jos näkemys rahan endogeenisuudesta on virheellinen, on sen virheellisyys myös voitava osoittaa eikä pelkästään esittää yleisen tason jeesustelua.

      Lauri

      • 2.1.1

        sanoo

        Velkaraha talous toimii arvonluonnin takautuvalla periaatteella. Lainaa saa jos on tarjota vakuus siksi aikaa, kun arvo on tuotettu ja on realisoitavissa. Näin ollen velkaraha voidaan vaikkapa ennakkoon painaa, kun kerran arvon synty on todennäköiken.

  3. 3

    sanoo

    Monet Marxilaiset näkevät talouden yksinkertaisesti R – T – R’ (Raha jolla tuotetaan tavaraa ja kun tavara on myyty, saadaan Raha’ jossa on mukana riisto / lisäarvo / voitto.)

    Eli Raha = Tavara

    Näkemys pohjautuu Adam Smithin kansojen varallisuuteen joka oli myös Marxin pohjana. Pääoman kakkos osa kuitenkin myöntää finanssikepitalismin jossakin vaiheessa irtaantuvan reaalisesta tuotannosta ja kaava muuttuu muotoon R – R’ jossa raha luo rahaa ilman tavara välivaihetta. Itse esitin tuon eräässä Marxilaisessa keskusteluryhmässä (kukaan ei kumonnut ja mukana oli muutamia melko kovia tyyppejä.)

    Marx, Pääoma 2, sivu 60.
    **
    Tuotantoprosessi on vain kiertämätön välijäsen, välttämätön paha, joka tekee
    rahan kahminnan mahdolliseksi. Siksipä kaikki kapitalistista tuotantoa
    harjoittavat kansakunnat aika ajoin yrittävät kuumeisen vietin vallassa
    kahmia rahaa ilman tuotanto prosenssin välitystä.
    **

    Elikkä tuo fiktiokaupalla hankittu raha ei sisällä työtä eikä riistoa.
    Kyseessä on siis lähes jumalainen raha jonka historia, vaikka voitaisiin (ja
    yleensä voidaan) tutkia, ei sisällä rikosta työväenluokkaa kohtaa. Tämä jos
    mikä täytyisi ottaa valtiovallan erityiseen suojelukseen ja niinhän se onkin
    otettu, ei niitä pankkeja turhaan tueta. Siksi Timo Soinin idea pankkien
    pääomittamisesta (siis siitä että valtiot auttavat fiktiivistä rahaa sen
    lisääntymis prosessissa) on oikea. Valitettavaa kuitenkin on että tuo raha
    kumoaa kaavan Raha = Tavara koska sille ei ole luotu vastineeksi mitään. Tuo
    fiktiivinen pääoma on kupla joka ei ole luonut mitään, sellaisen pääoman
    koko on nykyisin arviolta 100 kertaa reaalitalouden koko. Monetaristisen
    rahateorian mukaan sen pitäisi luoda hyperinflaatio joka syö sen pois. (Raha
    Kvantiteettiteoria, Neutraali raha) Näin ei ole käynyt koska kyseinen teoria
    on soopaa, inflaatio riippuu tuotannon ja kysynnän kohtaannosta. Jos
    tuotantokapasiteettia on vapaana ja alalla kilpailua, hinnat eivät nouse.

    Monia kiinnostanee kuinka tuota fiktiivistä rahaa voi hankkia. Alkuun
    tarvitaan luottoa joka sijoitetaan hyvätuottoisiin fiktioihin. Kaava on
    Velka – Raha – Fiktio – Raha’. Koska fiktiivinen raha näyttää, maistuu ja
    haisee oikealta rahalta, sitä voi käyttää reaalitaloudessa ostoihin.


    End lainaus
    Siispä Marxilainen rahateoria siinä muodossa kun se yleensä esitetään on väärä. Kenneth Galbraith totesi Rahan historiassaan sen hämmästyttävän seikan että NL rahapolitiikka oli ääri konservatiivista pitäytyen Raha = Tavara kaavaa. Mikrotaloudessa (pihtiputaan mummo ja Urpilainen) se voikin pitää paikkansa, makrotaloudessa (EKP, FED) ei.

    Myös Patomäen eurokriisin anatomiassa on huomioitu tuo Marxin virhe, joskaan pääoman kakkos osaan ei ole tutustuttu. Muuten. Patomäki on mielestäni oikeassa, ainut virhe on ettei hän ole huomannut Darvinin seksuaalivalinnan merkitystä talouden perusmekanismina vaan puhuu stauskilvoittelusta joka on seklsuaalivalinnan seuraus. (mulla on muutama bloki seksuaalivalinnasta. Kerron niissä ettei ihminen ole homo economus kuten taloustieteilijät olettavat vaan homo metula. Tällä lähtökohtien erolla on suuri merkitys verotuksen, palkkojen ja sosiaalietuuksien määrittelyssä.)

  4. 4

    sanoo

    Kiinnostava kirjoitus! Mitterrandin U-käännös vuonna 1983 ja sitä edeltäneet vuodet ovat erityisen tärkeitä oppeja oikeudenmukaisemman talouden puolesta toimiville, sillä Mitterandin hallitus ei perääntynyt välittömästi rohkeista vaalilupauksistaan vuoden 1981 vaalien jälkeen. Muut sosiaalidemokraattiset puolueet Euroopassa olivat esittäneet rohkeita lupauksia, mutta niistä oli luovuttu nopeasti. Tiivistän ohessa pointteja, joita yhdysvaltalainen taloustieteilijä Robin Hahnel on esittänyt teoksessaan ”Economic Justice and Democracy” liittyen vuosien 1981-1983 tapahtumiin.

    Robin Hahnel arvioi, että esimerkiksi työnjakamisen reformi, jolla työaikaa pyrittiin tiputtamaan 40 viikkotunnista 35 tuntiin, joutui vasemmiston sisäisen taistelun kohteeksi, ja tästä syystä reformi vesittyi. Lopulta päädyttiin 39 viikkotuntiin 39 tunnin palkalla, joka jätti kaikille kitkerän maun suuhun.

    Mitterandin kansallistamisohjelma oli periaatteessa erittäin kannatettava Hahnelin mielestä, mutta yritykset olivat selvästi huonommassa kunnossa, kuin mitä yleisesti oletettiin. Näin ollen valtio kansallisti ylihintaan konkurssikypsiä suuryrityksiä. Yrityksiä myös johdettiin kansallistamisten jälkeen hyvin samoin tavoin kuin saneerauskunnossa olevia yksityisiä liikeyrityksiä.

    Mitterandin vahvan ekspansiivinen raha -ja finanssipolitiikka oli Hahnelin mielestä myös erittäin kannatettavaa, mutta hallinnolla kävi erittäin huono tuuri ja tämä yhdistyi globaalien finanssimarkkinoiden voimannäyttöön. OECD:n ennusteet kesällä 1981 lupailivat globaalin talouden rivakkaa toipumista, mutta nämä ennusteet osoittautuivat täysin vääriksi. Ranskan kaupankäynnistä suuri osa oli siirtynyt kolmannen maailman maihin, joihin lama osui koviten. Mitterandin hallituksella oli myös huono onni siinä, että muissa avainmaissa oli vallassa konservatiiviset hallitukset (Reagan, Thatcher, Kohl), jotka kaikki auttoivat toisiaan junailemaan ekspansiivista politiikkaa haluamiinsa poliittisiin kohteisiin, mutta Mitterandin agendaa pidettiin ymmärrettävistä syistä näissä hallinnoissa ongelmallisena.

    Ehkä suurin yksittäinen syy Hahnelin (ja hänen lainaamansa Harringtonin mukaan) oli kansainvälisten finanssimarkkinoiden käyttämä ”veto-oikeus” eli vetäytyminen Ranskasta, joka yhdistettynä aiemmin kuvailtuihin ongelmiin aiheutti suuret ongelmat Mitterandin reformien kannalta.

    • 4.1

      sanoo

      Hyviä pointteja. Ranskan U-käännöksestä on kirjoitettu paljon etenkin poliittisen taloustieteen alalla. Yleensä näissä analyyseissä korostetaan nimenomaan rahoitusmarkkinoiden ehdollistamisvallan roolia.

      Rahoitusmarkkinoiden paineiden vuoksi Ranskan kiinteä valuuttakurssi olikin tuolloin uhattuna. Vaihtotaseen alijäämän vuoksi Ranskan oli yhä vaikeampaa puolustaa kiinteää ja yliarvostettua frangia. Ongelmasta olisi kuitenkin selvitty yksinkertaisesti panemalla frangi kellumaan. Tämä olisi myös piristänyt Ranskan vientisektoria.

      Kiinteä valuuttakurssi oli kuitenkin ainoa mahdollinen vaihtoehto regulaatioteoreetikoiden näkökulmasta, sillä se turvasi ”rahan arvon”. Juuri virheellinen käsitys rahasta hyödykkeenä onkin myös monien marxilaisen talousteorian ongelmien taustalla.

      Kuten olemme tässä blogissa monesti todenneet: Rahapoliittisesti suvereenilla valtiolla ei ole suoranaisia kulutusrajoitteita. Rahapoliittinen suvereniteetti edellyttää itsenäistä ja kelluvaa valuuttaa.

      Lauri

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *