Valtion kulutuksen rahoitus ja verotus – vielä kerran

Yksi merkittävimmistä tässä blogissa esitetyistä havainnoista on se, että valtion kulutusta ei koskaan rahoiteta verotuksella. Tämä havainto on kuitenkin siinä määrin ristiriitaisen arkijärjen kanssa, että monet ovat olleet valmiit kiistämään esittämämme ”väitteen” mahdottomana ajatuksena. Perusteellisetkaan kuvaukset nykymuotoisen rahoitusjärjestelmän toiminnasta eivät ole onnistuneet vakuuttamaan epäilijöitä siitä, ettei verotuksella rahoiteta valtion kulutusta saati sitten siitä, että itse asiassa valtion kulutus edellyttää aina keskuspankkirahoitusta.

Seuraavassa tarkastelussa asiaan palataan vielä kerran kahdenkertaiseen kirjanpitoon nojautuvien esimerkkien avulla. Tarkoituksena on osoittaa, että julkinen kulutus perustuu aina viimekädessä pankkien rahallistamaan velkasuhteeseen ja nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä keskuspankin suorittamaan rahoitusoperaatioon. Valtio voi valita, hankkiiko se maksuihinsa tarvitsemansa rahavarallisuuden suoraan pankilta vai välillisesti muilta taloudellisia toimijoita verottamalla. Ensimmäisessä tapauksessa valtion kulutuksen toteuttaminen on huomattavasti helpompaa eikä sen tarvitse välittää yksityisen sektorin veronmaksuhaluista ja -kyvyistä oman kulutuksensa suunnittelussa. Jälkimmäisessä tapauksessa valtio asettaa itselleen keinotekoisen kulutusrajoitteen ja tulee kulutuksensa osalta riippuvaiseksi yksityisen sektorin taloudellisesta toiminnasta.

Taulukossa 1 on kuvattu kaksi yksinkertaista esimerkkiä valtion kulutuksesta taloudessa, jossa on vain yksi pankki, jonka asiakkaita ovat niin kotitalous, yritys kuin valtiokin. Tässä taloudessa valtion kulutuksen rahoittaa pankki, kuten pian tulemme huomaamaan. Taloudellinen toiminta alkaa yrityksen lainatessa pankista 1000 rahayksikköä rahoittaakseen tuotannollista toimintaa (A). Sekä pankin tase että yrityksen tase kasvavat molemmilta puolilta 1000 rahayksiköllä (A).  Yritys siirtyy työmarkkinoille ja palkkaa kotitalouden tuottamaan hyödykettä 1000 rahayksikön palkalla (B). Näin yrityksen lainaamat varat siirtyvät kotitalouden varoiksi pankin taseen pysyessä ennallaan (B).

Taloudessa on siis rahavarallisuutta 1000 rahayksikköä, kun valtio astuu mukaan taloudellisen toiminnan piiriin. Sen tarkoituksena on tuottaa hyvinvointipalveluita 500 rahayksikön arvosta. Koska olemassa olevat ideologiset valtarakenteet estävät valtiota lainaamasta varat kulutukseen suoraan pankista, on valtion suoritettava verotustoimenpide ja kerättävä varansa olemassa olevasta rahavarallisuudesta. Valtio siis vaatii kotitalouden varoja vähennettäväksi pankin kirjanpidossa ja omia varojaan kasvatettavaksi 500 rahayksikön edestä (C). Pankki tekee työtä käskettyä ja sekä kotitalouden että valtion tileillä on nyt 500 rahayksikön edestä varallisuutta (C). Tämä rahavarallisuus on peräisin yrityksen ottamasta pankkilainasta, eli yritys on velkaantunut taloudessa sekä kotitaloudelle että valtiolle ja tämän velkasuhteen on rahallistanut pankki (C).

Kotitalous siirtyy hyödykemarkkinoille ja ostaa yrityksen tuottamaa hyödykettä 500 rahayksiköllä (D). Yritys lyhentää välittömästi velkaansa pankkiin, sillä lainan eräpäivä painaa jo päälle. Näin talouden rahavarallisuus supistuu 500 rahayksikköön, mikä näkyy myös pankin taseen supistumisena (D). Jäljellä oleva rahavarallisuus on valtion tilillä ja tämän varallisuuden vastineena on yrityksen velka (D). Tässä vaiheessa valtion talous on ylijäämäinen, mikä tarkoittaa yksityisen sektorin nettovelkaantumista. Valtion verotus on supistanut myös talouden kokonaiskysyntää siinä määrin, ettei yrityksen ole mahdollista päästä eroon kaikista valmistamistaan hyödykkeistä.

Valtio kuitenkin armahtaa yksityistä sektoria, sillä alun perinkin sen tarkoituksena oli palauttaa rahavarat takaisin kotitaloudelle ostamalla tältä työvoimaa palveluhyödykkeen tuottamiseksi. Näin tapahtuu esimerkin kohdassa (E), jossa 500 rahayksikköä varallisuutta siirtyy valtiolta kotitaloudelle. Valtion tase palautuu lähtötilannetta vastaavaksi, mutta sillä on nyt tarjottavana kotitaloudelle maksuttomia palveluhyödykkeitä. Kun kotitalous käyttää saamansa palkkatulot yrityksen valmistamien hyödykkeiden ostoon, jotka odottivat varastossa riittävän kokonaiskysynnän syntymistä, voi yritys maksaa velkansa pankille. Lopulta kaikkien toimijoiden sekä pankin taseet ovat nollattu ja rahavarallisuus on poistunut taloudesta.

Kuten esimerkki havainnollistaa, syntyy kaikki talouden rahavarallisuus aina pankin rahoitusoperaation kautta. Siksi myöskään valtion ei ole mahdollista kuluttaa eli siirtää omaa rahavarallisuuttaan kotitaloudelle, jos pankki ei ensin ole luonut rahavarallisuutta ja sitä vastaavaa velkaa talouteen. Näin julkinen kulutus rahoitetaan välttämättä velkaa lisäämällä. Jos valtio ei itse suostu velkaantumaan, on jonkin toisen taloudellisen toimijan tehtävä se valtion puolesta. Muuten valtio ei voi verottaa ja hankkia kulutukseen tarvittavaa rahoitusvarallisuutta käyttöönsä.

Taulukon 1 toisessa esimerkissä valtio päättää toteuttaa tuotantonsa velkaa ottamalla, sillä se on huomannut, että palkkojen maksaminen verotuloista asettaa rajoituksia sen suunnittelemalle tuotannolle. Jos verotuloja ei kerry tiettyyn aikaan mennessä tarpeeksi, on valtion lykättävä kulutustaan ja tarpeelliseksi koetut palvelut jäävät tuottamatta. Nyt sekä yritys että valtio hankkivat rahavarallisuutensa suoraan pankista lainaamalla (G). Pankki siis rahallistaa 1500 rahayksikön verran velkasuhteita (G). Näistä 1000 rahayksikön suuruinen velka muodostuu kotitalouden ja yrityksen välille ja 500 rahayksikön suuruinen velka kotitalouden ja valtion välille (H). Koska valtio antaa tuottamansa palveluhyödykkeet kotitaloudelle maksutta ja uskoo kotitalouden kuluttavan kaikki saamansa rahavarat markkinoilla, huolestuu valtio hintojen nousupaineesta. Niinpä se asettaa kotitaloudelle 500 rahayksikön suuruisen kulutusveron, joka leikkaa kotitalouden ostovoimaa (I). Samalla valtio voi kuolettaa pankkilainansa ja sen tase nollaantuu. Kun kotitalous käyttää rahavaransa hyödykemarkkinoilla, pystyy myös yritys kuolettamaan velkansa pankille (J). Näin talouden rahavarallisuus on jälleen hävinnyt, saatuaan sitä ennen aikaan lukuisia transaktioita ja reaalitaloudellista toimintaa (J).

Kun tätä esimerkkiä verrataan ensimmäiseen, huomataan sekä alkuhetken että lopputuloksen vastaavan toisiaan. Erona esimerkeissä on se, että jälkimmäisessä esimerkissä talouden velkamäärä nousi hetkellisesti korkeammaksi kuin edeltävässä esimerkissä. Ensimmäisessä esimerkissä valtion verotti kuluttaakseen, kun taas toisessa esimerkissä valtio verotti hillitäkseen inflaatiota. Koska molemmat esimerkit ovat operationaalisesti mahdollisia nykyisen rahatalousjärjestelmän sisällä, voi valtio valita vapaasti, kumpaa menetelmää käyttää kulutukseen tarvittavien rahavarojen keräämiseen. Molemmissa tapauksissa rahavarat ovat lähtöisin pankin rahallistamasta velkasuhteesta, joten valtion kulutuksen rahoittaa aina pankki.

Taulukko 1.

Lisäämällä edellisiin esimerkkeihin toinen liikepankki, joka toimii valtion pankkina sekä keskuspankki, päästään tarkastelussa entistä lähemmäksi todellisuutta vastaavaa tilannetta. Taulukon 2 ensimmäisessä esimerkissä valtiolla on tili eri pankissa kuin kotitaloudella ja yrityksellä. Taloudellinen toiminta alkaa taulukon 1 esimerkin mukaisesti yrityksen päätöksellä lainata 1000 rahayksikköä tuotantotoimintaa varten (A). Liikepankki siis rahallistaa kotitalouden ja yrityksen välisen velkasuhteen (B), kun kotitalous luopuu työvoimastaan ja yritys lainaamastaan rahavarallisuudesta. Tähän mennessä esimerkki vastaa taulukon yksi ensimmäistä esimerkkiä.

Kun valtio verottaa kotitaloutta, tilanne monimutkaistuu taulukon 1 esimerkistä. Koska valtiolla on tili eri pankissa kuin kotitaloudella, ei kotitalouden tilin rahavarallisuuden vähentäminen 500 rahayksiköllä ja valtion tilin rahavarallisuuden lisääminen 500 rahayksiköllä ole mahdollista ilman, että yksityistä sektoria palvelevan pankin ja valtion pankin taseet joutuvat epätasapainoon (C). Siksi yksityisen pankin on lainattava valtion pankilta 500 rahayksikköä ja tämän pankkien välisen velkasuhteen rahallistajana toimii keskuspankki. Valtion verottaminen kasvattaa siis keskuspankin tasetta 500 rahayksiköllä (C). Näin ollen valtion verotulojen rahoittajana ei olekaan enää liikepankki, kuten taulukon 1 esimerkissä, vaan keskuspankki, jonka vastuulla talouden maksujärjestelmän sujuva toiminta on.

Kun kotitalous kuluttaa hyödykemarkkinoilla jäljelle jääneet rahavaransa ja saa vastineeksi yrityksen tuottamia hyödykkeitä, aukeaa yritykselle mahdollisuus lyhentää omaa velkaansa 500 rahayksiköllä (D). Nyt yksityistä sektoria palvelevan liikepankin luomaa rahavarallisuutta pitäisi olla jäljellä taloudessa 500 rahayksikköä (D), mutta koska keskuspankki on rahallistanut pankkien välisen velkasuhteen, on rahavarallisuus kulkeutunut ”valtion sektorille” eli valtion tilille valtiota palvelevassa pankissa (D).  Yritys on siis 500 rahayksikköä velkaa yksityiselle liikepankille, joka on 500 rahayksikköä velkaa keskuspankille, joka on 500 rahayksikköä velkaa valtiota palvelevalle pankille, joka on 500 rahayksikköä velkaa valtiolle.

Valtion kuluttaessa rahavaransa palveluhyödykkeiden tuotantoon ja ostaessa työvoiman kotitaloudelta, palautuu rahavarallisuus yksityisen talouden piiriin (E). Samalla keskuspankin tase nollaantuu eli yksityisen liikepankin ja valtiota palvelevan liikepankin välinen velkasuhde kuoleentuu (E). Näin tilanne palaa taulukon 1 esimerkin mukaiseksi ja kun kotitalous ostaa valtiolta saamillaan palkkarahoilla yrityksen hyödykkeitä, on yrityksen mahdollista maksaa velkansa liikepankille (F). Näin talouden rahavarallisuus ja velat katoavat, ja pankkien taseet nollaantuvat.

Edellisestä esimerkistä nähdään, ettei valtion kulutus ole mahdollista ilman keskuspankkirahan luontia, vaikka valtio ei taloudellisena toimijana velkaantuisikaan. Valtion verotus siis synnyttää velkasuhteen yksityistä sektoria palvelevan liikepankin ja valtiota palvelevan liikepankin välille, joka kuoleentuu kun valtio maksaa palkkoja kotitaloudelle, jolla on tili yksityisessä liikepankissa. Näin ollen taulukon 2 ensimmäisessä esimerkissä valtion kulutuksen rahoittaa viimekädessä keskuspankki, kun taulukon 1 vastaavassa esimerkissä rahoittajana toimi liikepankki.

Myös taulukon 1 jälkimmäinen esimerkki monimutkaistuu, kun taloudessa on kaksi pankkia ja valtion tili on eri pankissa kuin kotitalouden ja yrityksen tilit. Taloudellinen toiminta käynnistyy, kun valtio lainaa rahaa sitä palvelevasta pankista ja yritys yksityistä sektoria palvelevasta liikepankista (G). Sekä valtio että yritys ostavat työvoimaa kotitaloudelta, jonka varat kasvavat 1500 rahayksikköön (H). Yrityksen palkanmaksu tapahtuu liikepankin sisällä, joten keskuspankkirahaa ei tarvita. Valtion suorituksen kuitenkin kasvattaa keskuspankin tasetta 500 rahayksiköllä, kun valtion pankki velkaantuu yksityiselle liikepankille transaktiota selvitettäessä (H). Nyt liikepankin taseen vastaavina varoina ovat yrityksen velka sekä keskuspankin velka ja vastattavana velkana kotitalouden talletusvarallisuus (H).  Valtion pankki on puolestaan velkaa keskuspankille ja valtio omalle pankilleen 500 rahayksikköä (H).

Kun valtio suorittaa verotustoimenpiteen hillitäkseen inflaatiota, vähenevät kotitalouden varat 1000 rahayksikköön (I). Samalla pankkien välinen velkasuhde kuoleentuu ja keskuspankkiraha häviää taloudesta (I). Kun valtio maksaa velkansa omalle pankilleen ja yritys liikepankille myytyään varastonsa kotitaloudelle, rahavarallisuus häviää taloudesta kokonaan. Rahavirtojen erilaisuudesta huolimatta taloudessa saatiin aikaan sama määrä tuotantoa kuin ensimmäisessä esimerkissä. Myös keskuspankkirahaa tarvittiin saman verran eli 500 rahayksikköä.

Taulukko 2.

Kun valtio haluaa kuluttaa, sen on hankittava tililleen rahavarallisuutta, jonka kaikissa tapauksessa luo talouteen pankki. Jos valtio hankkii rahavarallisuuden verottamalla, velkaantuu yksityinen sektori hetkellisesti valtiosektorille. Jos valtio hankkii rahavarallisuuden lainaamalla, velkaantuu valtiosektori hetkellisesti yksityiselle sektorille. Kun taloudessa on useita pankkeja, tarvitaan keskuspankkia selvittämään pankkien väliset velkasuhteet. Tästä syystä valtion kulutus lisää aina ainakin hetkellisesti keskuspankkirahan määrää taloudessa.

Nykytodellisuudessa valtio toimii ensisijaisesti alempien esimerkkien mukaisesti, vaikka yleisesti uskotaan valtion verottavan ennen kulutustaan. Tässä tapauksessa valtiolla olisi jatkuvasti vaikeuksia maksaa palkkoja työntekijöilleen ja avustuksia niitä tarvitseville kotitalouksille. Valtion kassanhallinnassa keskeinen rooli onkin sekä lyhytaikaisella että pitkäaikaisella lainauksella. Nykyjärjestelmässä valtion velan rahallistavatkin ensin liikepankit, jotka määrittelevät myös valtion lainojen korkotason. Kun rahavarallisuus siirretään valtion tilille sen päävälittäjäpankkiin, ottaa rahoitusvastuun puolestaan keskuspankki, joka rahallistaa liikepankkien väliset velkasuhteet.

Juuri tämä institutionaalinen järjestely synnyttää valtion kulutukselle rajoituksia. Rahoitusmarkkinoiden eli pääasiassa pankkisektorin huolestuessa valtion velanmaksukyvystä lähtevät valtioiden lainakorot nousemaan. Siksi valtiot pyrkivät vähentämään kulutustaan ja leikkaamaan alijäämiä, vaikka niiden taloudellinen tilanne edellyttäisi juuri vastakkaisia toimenpiteitä. Leikkaukset hidastavat talouden kasvua ja valtion velanmaksukyky heikkenee entisestään, minkä viimeaikaiset esimerkit EMU-alueelta ovat karulla tavalla osoittaneet. Lopulta havaitaan, että kriisistä ei ole ulospääsyä olemassa olevien rakenteiden puitteissa.

Tässä blogissa on tarjottu aikaisemminkin ratkaisuehdotuksia EMU-alueen velkakriisin ratkaisemiseksi ja julkisen kulutuksen rajoitusten purkamiseksi. Yksi tapa purkaa rajoitteet on perustaa EMU-alueelle julkinen pankki, jolla on samat oikeudet suhteessa keskuspankkiin kuin liikepankeilla on tänä päivänä. Tämä pankki voisi jatkossa huolehtia valtioiden kulutuksen rahoituksesta. Kuten edellisistä esimerkeistä huomataan, eivät valtion velaksi kuluttaminen ja omasta pankista lainaaminen aiheuta talouteen inflaatiopainetta, jos aktiivisella finanssipolitiikalla säädellään jatkuvasti kokonaiskysynnän tasoa. EMU:n kriisimaissa, jotka uudenlaisesta rahoitusmekanismista ensisijaisesti hyötyisivät, ei inflaatiopainetta tietenkään olisi. Rahoittamalla toimintaansa lainaamalla valtiot voisivat määritellä vapaasti kulutuksensa tason, lisätä talouteen tarvittavaa ostovoimaa ja jatkaa kansalaisten kannalta tärkeiden palveluiden tuottamista.

Jussi Ahokas

Kommentit
  1. 1

    Saara sanoo

    Hieno kirjoitus, Jussi. Yksi pieni kommentti koskien sitä inflaatiopainetta (perustuen Walshiin). Juuri keskuspankin mahdollisuus tehdä finanssipolitiikkaa, yhdistettynä ryhmäkäyttäytymispsykologiaan, rationaalisten ihmisten ennakointiin ja keskuspankin ja poliitikkojen lyhyen aikavälin optimointimahdollisuuksiin vain yksinkertaisesti aiheuttaa inflaatio paineen. Eli varsinkaan aktiivinen finanssipolitiikka siis ei auta siihen.

    • 1.1

      sanoo

      Kiitos, Saara. Tarkoitin aktiivisella finanssipolitiikalla ennen kaikkea kokonaiskysynnän säätelyä, joka on nykyisessä rahatalousjärjestelmässä paras tapa hillitä (kysyntä)inflaatiota. Walshin opettaman rahateorian ja siinä rajatun maailman näkökulmasta mainitsemasi tekijät ovat varmasti tärkeitä, mutta en ole vakuuttunut siitä, että niillä olisi juurikaan käyttöä reaalitodellisuuden selittämisessä. Tietysti liian pitkälle viety kysyntästimulointi johtaa inflaatioon, mutta mikään vastustamaton pakko ei aja talouttamme tähän pisteeseen. Siksi oikeaoppisella finassipolitiikalla taloudelliset ongelmat voidaan välttää.

      Jussi

  2. 2

    sanoo

    Walshin sopimusteoria (jos nyt siitä puhuttiin) nojaa tietenkin jämäkästi neutraalin rahan aksioomaan, joka taas ei ole mitenkään yhteensovitettavissa tässä blogissa esitettyjen teoriaperinteiden kanssa. Jo rahan endogeenisuus – aivan postkeynesiläisen teorian simppeleimpiä lähtökohtia – on suorassa ristiriidassa neutraliteettioletuksen ja siten lopulta Walsihinkin kanssa. Tiettyä epätasapainoa tähän asetelmaan tuo se, että esimerkiksi endogeeninen raha on empiirinen fakta, kun taas neutraali raha on uskomus.

    Eräs ortodoksisimmista neutraalin rahan propagoijista, Oliver Blanchard, on todennut:

    ” All the models we have seen impose the neutrality of money as a maintained assumption. This is very much a matter of faith based on theoretical considerations rather than empirical evidence.”

    Lauri

  3. 3

    veli-pekka kelloniemi sanoo

    Tulipas mieleen tällainen tyhmä kysymys. Kun nyt EU:n valtiot ovat läpeensä velkaantuneet ja kotitaloudet myös, niin (kirjanpitoesimerkkienne innostamana pohdin) minne/kenelle rahat ovat kerääntyneet/jumiutuneet, kun ne eivät kierrä? Jos valtiot ja yksityiset henkilöt ovat velkaantuneet niin yrityksetkö sitten voivat paksusti? Yhteisövero ylös?

    • 3.1

      sanoo

      Näistä esimerkeistä on puuttunut sektori, jonne merkittävin osa nykymuotoisen talousjärjestelmän rahavarallisuudesta kulkeutuu. Tämä on tietysti rahoitussektori tai laajemmin rahoitusmarkkinat, joilla viime vuosikymmeninä kasvanut velkamäärä on saanut aikaan voimakkaan inflatorisen kehityksen. Sekä rahoitusmarkkinoilla luotu velka (varallisuus) että muilta sektoreilta sinne kulkeutunut varallisuus (velka) on ollut tärkeä taustatekijä myös tasaisin väliajoin toistuneissa finanssikriiseissä.

      Jussi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *