Valtio, raha ja aikapankki

Raha- ja talous -blogissa esitetyt analyysit ja näkemykset rahatalousjärjestelmän toiminnasta ovat herättäneet kiinnostusta myös suomalaisen kansalaisyhteiskunnan piirissä. Viime vuosien aikana Suomeen rantautuneessa aikapankkiverkostossa toimivat ihmiset ovat nähneet yhtäläisyyksiä blogissamme esitettyjen ajatusten ja aikapankkifilosofian välillä.

Modernin rahateorian näkökulmasta aikapankkitoiminta on erittäin kiinnostava ilmiö. Kuten rahatalousjärjestelmä, myös aikapankin ympärille syntynyt tuotanto- ja vaihdantajärjestelmä perustuvat ihmisten välisiin velkasuhteisiin. Kun nämä velkasuhteet on rahatalousjärjestelmässä rahallistettu valtion määräämässä valuutassa, on velkasuhteet aikapankissa ”rahallistettu” ajassa. Aikapankissa käytettävä rahayksikkö tovi vastaa kaikissa tilanteissa yhtä työtuntia. Ihmisten on myös mahdollista velkaantua toveissa, sillä aikapankkijärjestelmässä sallitaan myös negatiiviset tovisaldot.

Aikapankkijärjestelmä osoittaa erinomaisen hyvin rahan perusolemuksen. Kaikki raha on velkaa ja ketkä tahansa kaksi taloudellista toimijaa voivat halutessaan solmia keskenään velkasuhteen. Siis synnyttää rahaa. Rahan hyödyllisyys kuitenkin riippuu siitä, kuinka monet taloudelliset toimijat ovat valmiita hyväksymään velkakirjan vastineena tarjoamastaan palvelusta tai tuotteesta. Rahatalousjärjestelmässä valtion liikkeelle laskeman valuutan vaihdettavuus on periaatteessa rajaton. Esimerkiksi aikapankin tovin hyödyllisyyteen vaikuttaa se, kuinka paljon erilaisia palveluita aikapankkiin liittyneet yksilöt ovat valmiit toveja vastaan tarjoamaan.

Viime viikolla Taloussanomien toimittaja Sakari Nupponen kirjoitti artikkelin aikapankeista tai vaihtopiireistä selvittäen verottajan näkökulman näiden ympärillä tapahtuvaan taloudelliseen toimintaan. Verottajan viesti oli selkeä. Kaikki vastavuoroisuuteen perustuva toiminta on valtion näkökulmasta verotettavaa toimintaa. Koska esimerkiksi aikapankissa ei käytetä rahaa, tulee suoritteiden käypä arvo arvioida, jonka jälkeen toiminnalle voidaan asettaa oikeansuuruinen vero.

Koska valtion verot voidaan maksaa Suomessa ainoastaan euroilla, ei pelkästään aikapankista toimeentulonsa hankkiva henkilö pysty käyttämään koko työpanostaan tämän järjestelmän sisällä, vaan hänen on hankittava vähintään verojen verran tuloja rahatalousjärjestelmän piiristä. Asettamalla kaikelle vaihdantatoiminnalle veron, valtio siis samalla takaa oman valuuttansa ensisijaisuuden talousjärjestelmässä.

Inflaation hillinnän lisäksi verotusta tarvitaan nykyisessä rahatalousjärjestelmässä siis takaamaan valtion liikkeelle laskeman valuutan kysyntä. Tämä on neo-chartalistisen talousteorian keskeinen lähtökohta. Luottamus valtion valuuttaan säilyy, koska ilman sitä ihmiset eivät voi maksaa verojaan ja syyllistyvät rikokseen. Valtio voi siis pakottaa kaikki kansalaisensa velkasuhteeseen itsensä kanssa, mikä valta tavallisilta taloudellisilta toimijoilta puuttuu.

Kuten olemme moneen otteeseen todenneet, vaikuttaa verotus kuitenkin myös kotitalouksien ostovoimaan ja sitä kautta talouden kokonaiskysyntään sekä taloudelliseen aktiviteettiin negatiivisesti. Aikapankkitoiminnan verottaminen on tästä loistava esimerkki. Sen sijaan, että toimijat hankkisivat aikapankin kautta oikeasti tarvitsemiaan palveluita ja vaihtaisivat niitä muiden oikeasti tarvitsemiin palveluihin, on heidän etsittävä mitä tahansa töitä rahatalousjärjestelmän piiristä maksaakseen veronsa.

Koska pankit rahoittavat vain voitollista yritystoimintaa, ei ole takeita, että aikapankissa aikaisemmin tuotetut palvelut tulisivat enää tuotettua. Näin aikapankin käynnistämä ja tuotanto- sekä vaihdantatoiminta vähentyy. Koska tämä toiminta oli hyvinvointia tuottavaa ja ihmisten toimeentuloa edistävää, aiheuttaa valtion verotus reaalisia hyvinvointitappioita yhteiskuntaan. Aikapankki siis pystyi allokoimaan paremmin yhteisön resursseja, kuin valtion valuuttaan perustuva rahatalousjärjestelmä.

Hyvä tapa tehostaa rahatalousjärjestelmän toimintaa olisikin se, että julkinen valta kulutuksellaan ja valuutan luonnillaan mahdollistaisi aikapankkitoiminnan kaltaisen yhteisöllinen tuotantotoiminnan. Käytännössä tämä tarkoittaisi sitä, että valtio rahallistaisi aikapankin velkasuhteet eli tovit korvattaisiin euroilla. Tällöin sama yhteisön arvokkaaksi kokema toiminta voi jatkua ja toiminnasta saatavilla tuloilla olisi mahdollista suorittaa myös valtion verot, jos näiden kerääminen olisi kysynnänsäätelyn näkökulmasta tarpeellista.

Ongelma on tällä hetkellä tietysti siinä, ettei funktionaaliseen rahoitukseen siirtyminen ole kovinkaan todennäköistä lähitulevaisuudessa. Siksi nykyisissä olosuhteissa valtion voidaankin olettaa alkavan verottaa aikapankkitoimintaa esimerkin kuvaamalla tavalla ja siten vähentävän yhteiskunnan hyvinvointia.

Jussi Ahokas

Kommentit
  1. 1

    Iikka Lovio sanoo

    Hei, tein graduni aikapankista. Olen sitä mieltä, että asia on paljon yksinkertaisempi – ei veroteta missään olosuhteissa.

    Aikapankit lisäävät sellaista toimintaa, johon normaali raha ei pysty. Tästä syystä toiminta ei ole verottajalta pois, vaan päinvastoin. Kun vaihdetaan paveluita aikapankin kautta, ei vaihdeta vain palvelua: yhtä suuri merkitys on vaihtokumppanilla. Mikäli vaihdettaville palveliulle pyrittäisiin määrittämään verotettavaa hintaa, pitäisi määrittää hinta myös sellaisille sivukustannuksille, kuten turvallisuuden tunne, tunne tarpeellisuudesta, tunne yhteenkuuluvuudesta ja tunne politiisten kansalaisoikeuksien vahvistumisesta…

    Tasa-arvoinen ajanvaihto lisää sellaista luottamusta vaihtajien välillä, mitä esim. Putnam kutsuu sosiaaliseksi pääomaksi, joka on David Halpernin mukaan merkittävämpi hyvinvinnnin lähde kuin talouskasvu, mutta edistää myös maiden taloudellista kilpailukykyä. Pitkä virke, anteeksi.

    Verottamalla saatisiin tuhlattua verorahoja ja leimattua kansalaishyveellisyys rikokseksi. Samalla logiikalla voitaisiin verottaa lapsenlapsiaan hoitavia isovanhempia. Hekin odottavat, etteivät lapstet heivaa heitä vastavuoroisesti vanhainkotiin, vaan hoitavat näitä vanhoina. Briteissä ja Yhdysvalloissa aikapisteitä ei veroteta, koska niiden lisäämä vastavuoroisuus vahvistaa ydintaloutta, jonka toiminta on ehto myös markkinoiden toiminnalle. Aikapankin keksijä Edgar Cahn ilmaisee asian kauniisti TEDX talkissa näin: http://www.youtube.com/watch?v=COn7Fc5ZurQ

    • 1.1

      sanoo

      Hei Iikka,

      ja kiitos kommentistasi. Näen aikapankin yhteiskunnalliset hyödyt samanlaisina kuin sinä. Aikapankkitoiminta voi tosiaankin saada aikaan sellaisia hyvinvointipalveluita, mitä ainakaan nykyisen rahatalousjärjestelmän ja uusliberaalin valtion aikakaudella ei tuoteta. Monelle julkisen sektorin leikkaamiseen vihkiytyneelle poliitikolle (vrt. David Cameron) aikapankkitoiminta ja kolmannen sektorin laajentuminen tarkoittavatkin ideologista voittoa, jossa hyvinvointipalveluita voidaan pitää jossain määrin yllä ilman suurta valtiota. Siksi aikapankkien verovapauteen suhtaudutaan esimerkiksi Isossa-Britanniassa kohtalaisen myönteisesti.

      On kuitenkin selvää, ettei aikapankkitoiminnan anneta minkään valtion alueella koskaan laajentua niin suureksi, että se oikeasti haastaisi rahatalousjärjestelmän ja aikapankin tovit esimerkiksi Englannin punnan. Siksi aikapankkien verotus tulee jossain vaiheessa välttämättä mukaan kuvioon. Artikkelissani esittämässäni järjestelyssä verotus olisi mukana alusta lähtien ja kaikki valtion kansalaiset kuuluisivat siinä mielessä saman vaihdanta- ja tuotantojärjestelmän piiriin. Koska valtiolla ei valuutan liikkeellelaskijana ole koskaan raharajoitetta, se voi helposti rahallistaa yhteisötoiminnassa syntyvät velkasuhteet ja pitää huolta yhteisöpalveluiden tuotantomahdollisuuksista. Näin normaali raha todellakin pystyy luomaan yhteisötoimintaa ja saa aikaan myös samat lisähyödyt, kuin aikapankkijärjestelmä. Kaikki on kiinni vain valtion kulutushalukkuudesta, joka kieltämättä on tällä hetkellä liian alhainen.

      Olen siis samaa mieltä siitä, että ilman valtion kulutuksen lisäämistä aikapankkitoiminnan verottaminen on täydellistä typeryyttä. Nykymuotoinen rahatalousjärjestelmä on kuitenkin kohtalaisen pienin reformein muokattavissa sellaiseksi, että esittämäni järjestely voidaan toteuttaa. Vain yksi keskeinen elementti tästä projektista puuttuu ja se on ihmisten kannatus. Valtion kulutusmahdollisuuksien periaatteelliseen rajattomuuteen (tietysti on olemassa reaalinen resurssirajoite) kun kukaan ei tahdo uskoa vakuutteluistamme huolimatta.

      Jussi

  2. 2

    Iikka Lovio sanoo

    Terve taas! Mielenkiintoinen näkökulma. Pahoittelen jo etukäteen pitkää kommenttia.: )

    Itse en näe sitä päivää luonollisena kehityskulkuna, että valtion tarvitsisi estää aikapankin leviämistä siinä pelossa, että se haastaa rahatalouden. Luulen, että esteen asettaa ihmiste ylihistoriallisen talouskäyttäytymisen muodot, jotka periytyvä jo primitiivisistä yhteiskunnista. Näen sen hyvin kaukaisena, että ihmiset siirtyisivät käyttämän Tovia rahan lailla anonyymin vaihdon välineenä. Vahvasti idologisesti sitoutunut marginaaliryhmä voi muodostaa toki poikkeuksen.

    On tärkeää huomatta ero laajennetun vastavuoroisuuden ja anonyymin rahavaihdon välillä. Vastavuoroisuus on jo primitiivisissä yhteiskunnissa perustunut aina itetynlaiseen symmetriaan ja vakiintuneisiin vastinpareihin (Tästä klassikot Karl Polanyi, Marcell Mauss, Sahlins). Oli aikapankkia tai ei, keskeinen kysymys on se, mikä tekee vastavuoroisuuden merkitykselliseksi.

    Kun tasa-arvoinen vaihto leivää esim. perhettä laajemmalle, on yhä kysyttävä, minkä siteen päälle se silloin leviää? Ihmiset eivät ole koskaan arvottaneet aikaansa saman arvoiseksi laajassa mittakaavassa, miksi tämä olisi luonnollinen kehityskulku nyt? Postmodernin eriytyneen työnjaon, uskontojen, muotien, harrastusten jne. yhteiskunnassa? David Halpern (2010 ”Hidden wealth of nations”) sanoo osuvasti, että epämarkkinavaihdossa kiinnostaa vaihtokumppani, rahavaihdossa palvelu tai tuote. Samaan tulokseen tulin gradussani tekemien haastatteluiden perusteella: sosiaalisilla suhteilla oli iso merkitys tutkittaville.

    Toinen juttu on tietenkin fyysisten tuotteiden vaihto, joka on aikapankkilogiikan mukaan sinänsä mahdotonta. Koska aikapisteet perustuvat käytettyyn aikaan, ne eivät määrittele asioille hintaa. Tuotteella on luonnollisesti aina hinta. Tämä on tavallisen rahan ja aikapisteen keskeisin ero.

    Minulta menee tuo rahaan kytkeminen yhä ohi. Johtuuko se siitä, että siinä lähdetään oletuksesta, että aika olisi kansallinen valuutta?

    Usein puhutaan julkisen sektorin vastuun vetäytymisesta ja aikapankeista samassa lauseessa, mikä on ymmärrettää big society suuntauksen huomioon ottaen. Tosin touhu alkoi Briteissä 1998 Anthony Giddenssin third-way ja New Labour yhteistyön tiimoilta. Mielestäni AP:n voi myös nähtä menevän laadullisesti täysin uusille areenoille, jossa julkinen palvelu ei ole koskaan ollutkaan, eikä vanhoja menetelmiä käyttäen kykene menemäänkään:

    Esim. Toimeentulotuen nosto lisää kulutusmahdollisuuksia Alepassa, muttei lisää välttämättä yksilön luottamusta samassa naapurustossa asuviin ihmisiin. Monet sosiaaliset ongelmat taas liityvät ns. luottamuspulaan ihmisten välillä (tal. ongelmien lisäksi). Monet tutkimukset väittävät, omani mukaan lukien, väittävät että AP lisää luottamusta yksilöiden välillä. Olen ruvennut uskomaan sen johtuvan siitä, että vapaaehtoisessa vastavuoroisuudessa aikapiste ei ole itsessään vaihdonvälineenä arvokas, ellei sen käyttäjä ole vastavuoroisuuden arvoinen yhteisössä. Tästä syystä vaihtotilanteessa lähdetään automaattisesti rakentamaan yhteistä luottamusta tutustumisen kautta. Rahavaihto ei rakenna luottamusta, koska vaihtokumppanit luottavat rahaan.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *