Talouspuhetta talousvuodesta 2011

Raha ja talous -blogissa julkaistaan tällä kertaa poikkeuksellisesti dialoginen artikkeli. Kirjoittajat ovat saaneet innoituksen tähän julkaisumuotoon Platonin Valtiosta sekä Petteri Sihvoselta.

Jussi (J): Hyvää uutta vuotta Lauri! Miltä se näyttää modernin rahateorian valossa?

Lauri (L): Hyvää alkanutta sinnekin suunnalle! Kyllähän se erityisen kiinnostavalta näyttää, joskin valitettavasti kiinnostavuus syntyy monista maailmantalouteen liittyvistä uhista.

J: Niin, kyllähän tilanne erityisesti meillä täällä Euroopassa vaikuttaa edelleen synkältä. Euromaiden velkakriisi tulee todennäköisesti syvenemään tämän vuoden aikana, kun Portugali ja Espanja liittyvät Kreikan ja Irlannin porukkaan.

L: Lyöpä argumentit tiskiin. Miksi uskot näin käyvän?

J: Tietysti perustelut edelliselle löytyvät niinkin syvältä, kuin eurojärjestelmän mädästä ytimestä. Yksityisen velkakriisin seurauksena kyseisten maiden julkisen talouden alijäämät ovat kasvaneet niin suuriksi, että tilanteesta on lähes mahdotonta nousta nykyisen rahajärjestelmän instituutioiden asettamissa rajoissa. Kuten hyvin tiedät, nykymuotoisen eurojärjestelmän valtioiden kulutukselle asettamat rajoitteet tekevät pienistäkin määristä julkista velkaa ongelman. Ja nämä kansantaloudethan tarvitsevat juuri nyt julkisen vallan tuottamaa lisäystä kokonaiskysyntään, mikä tarkoittaa budjettialijäämiä ja julkisen velan määrän kasvua. Näetkö itse ulospääsyä tilanteesta?

L: No enpä juuri näe. Perusongelma on siinä, että valtioiden kulutus tapahtuu aina keskuspankkirahalla, mutta eurojärjestelmässä finanssipoliittinen päätäntävalta (eli valtiot) on erotettu keskuspankeista. Näin ollen eurojärjestelmän valtiot eivät voi rahoittaa kulutustaan suoraan keskuspankista. Lisäksi EU:n perussopimuksissa on kielletty suora keskuspankkirahoitus, joten valtioista on tullut tuloriippuvaisia. Kuten esimerkiksi L. Randall Wray on toistuvasti todennut, eurojärjestelmän valtiot ovat menettäneet taloudellisen suvereniteettinsa, ja siksi ne olisikin rinnastettava Yhdysvaltain osavaltioihin. Mitä sinun mielestäsi pitäisi nyt tehdä?

J: Kevyenpä kysymyksen heitit. No, ainakin aluksi voisimme hankkiutua eroon niistä kansantaloustieteen oppikirjoista, jotka kertovat finanssipolitiikan olevan eurojärjestelmässäkin edelleen valtioiden päätösvallassa vaikka rahapolitiikka onkin keskitetty riippumattomalle viranomaistaholle eli Euroopan keskuspankille. Tämänhän Euroopan velkakriisi on osoittanut paskapuheeksi. Tarkoitat kuitenkin varmaan sitä, millaisia reformeja tarvittaisiin eurojärjestelmän ja pulassa olevien euromaiden pelastamiseksi?

L: Juuri sitä tarkoitan.

J: Hyvä.  Selväähän on, että eurojärjestelmän institutionaalisia rakenteita on muutettava radikaalisti. Julkisen kulutuksen rahoitus on tavalla tai toisella järjestettävä niin, että valtioilla on aina mahdollisuus suoraan keskuspankkirahoitukseen. Vain tällä tavalla julkinen valta pystyy harjoittamaan tehokasta talouspolitiikkaa ja tuottamaan hyvinvointipalveluita, jotka koetaan tarpeellisina kelvollisen yhteiskunnan ylläpitämiseksi. Otatko kopin tästä?

L: Otanhan minä. Eräs tähän liittyvä olennainen seikka on myös se, että yksityinen sektori ei voi luoda nettovarallisuutta talouteen, koska kaikkia positiivisia rahavirtoja vastaa aina samansuuruinen velkamäärä. Näin ollen yksityinen sektori pystyy nettosäästämään vain, jos julkinen sektori velkaantuu. Mitä luulet, onko Olli Rehnin ja muiden Euroopan talousmiesten tavoitteena nyt velkaannuuttaa yksityistä sektoria, kun kerran julkiset vajeet halutaan kuroa umpeen?

J: Kieltämättä hyvä kysymys. Jos näin on, ilmeisesti näiden herrojen ja rouvien tavoitteena on palata finanssikriisiä edeltäneeseen aikaan, jolloin muun muassa Suomen valtio onnistui lyhentämään velkaansa yksityisen sektorin kustannuksella. On kuitenkin huomattava, että tuolloin yksityisen velan määrän kasvu oli hyvin paljon nopeampaa kuin nyt. Siksi julkisen velan lyhentämisen vaikutukset kokonaiskysyntään olivat ennen finanssikriisiä huomattavasti pienempiä kuin ne ovat tällä hetkellä. Nykyisessä taloudellisessa tilanteessa valtion talouksien tasapainottaminen tulee olemaan kohtalokas virhe. Kuinka on mahdollista, että Suuresta lamasta ei opittu mitään ja maailman päättäjät ovat valmiit toistamaan Yhdysvalloissa 1930-luvulla tehdyt virheet?

L: Tätähän meiltä aina tivataan. Minusta on aika naiivia ajatella, että esimerkiksi tiede toimisi sillä tavalla kuin sen ideaalimaailmassa pitäisi; eli että se nojautuisi vain kumulatiiviseen oppimiseen, rationaaliseen keskusteluun ja parhaan argumentin valtaan. Tosiasiassa myös tiede on osa yhteiskunnallista valtakamppailua, ja erityisesti ortodoksisella talousteorialla on keskeinen rooli poliittisen keskustelun reunaehtojen määrittäjänä. Väittäisin, että kapitalismi – ainakaan sellaisena kuin sen nyt tunnemme – ei olisi voinut selviytyä esimerkiksi ilman neutraalin rahan aksioomaa. Näin ollen taloustieteellä on ollut historiallinen tehtävä kapitalistisen omistusjärjestelmän turvaajana. Esimerkiksi Keynesin rahateoria ei ollut yhteensovitettavissa tämän historiallisen tehtävän kanssa. Näin ollen oppimista voi tapahtua vasta, kun valtavirtaisen taloustieteen poliittisuus on pystytty osoittamaan.

J: Eli tiivistetysti: virheet toistetaan ideologista syistä. Eipä tuohon ole juurikaan lisättävää. Mutta palatakseni aiheeseen, jonka juuri äsken sokraattisen tyylikkäästi sivutin, millaisia insitutionaalisia uudistuksia nyt olisi tehtävä, jotta Euroopan rahajärjestelmällä olisi ylipäätään tulevaisuus? Olen ymmärtänyt, että sinulla on tähän asiaan joitain vastauksia?

L: Vastaukset tulevat kuin apteekin hyllyltä. Vähintäänkin säädökset, joissa valtioiden suora keskuspankkirahoitus kielletään, olisi kumottava. Mutta tämäkään ei ole vielä riittävää. Eurooppa tarvitsisi keskitetyn finanssipoliittisen auktoriteetin, jotta Euroopan laajuinen kysynnänsäätely tulisi mahdolliseksi. Näin ollen Euroopan parlamentille tulisi antaa huomattavasti nykyistä laajempi budjettivalta. Kannatan myös Jan Kregelin ajatusta euroalueen työllisyystakuusta. Tämä olisi malli, jolla Euroopan vakava työttömyysongelma saataisiin ratkaistua. Palaan tähän aiheeseen tässä blogissa muutaman viikon sisällä.

J: Mielenkiintoista. Ainakin minä jään innolla odottamaan lisäselvennystä asiaan. Luulen, että edellä mainitsemasi reformit pystyisivät rauhoittamaan myös velkamarkkinat, joilla kasvanut epävarmuus on itse asiassa ollut tärkein syy eurokriisin syntyyn. Ainakin suoran keskuspankkirahoituksen mahdollistaminen on omiaan vähentämään velkamarkkinoilta syntyvää painetta, minkä Yhdysvaltojen ja ennen kaikkea Japanin esimerkit ovat osoittaneet. Tietysti työllisyyden parantuminenkaan ei ole pahitteeksi sijoittajien tulevaisuudenuskon kohottamisessa.

L: Nimenomaan. Monethan eivät ymmärrä sitä, että pelkästään suoran keskuspankkirahoituksen mahdollisuus riittää velkamarkkinoiden rauhoittamiseen, koska silloin markkinat tietävät, että valtioiden maksukyky ei voi olla milloinkaan uhattuna. Tämän jälkeen julkisesta velasta tulee pelkästään rahapolitiikan väline, kun bondeilla imetään liikareservejä markkinoilta. Yksikään valtio ei enää kärsi varsinaisesta velkarahoituksesta tällaisessa tilanteessa. Moni asia voisi siis muuttua, jos modernin rahatalousjärjestelmän toimintamekanismeihin jaksettaisiin perehtyä. Uskotko, että näin käy nyt alkaneena vuonna, Jussi?

J: En kyllä näe, että modernia rahateoriaa käytettäisiin argumentaatiossa esimerkiksi kevään eduskuntavaaleja edeltävissä keskusteluissa, vaikka on ilmiselvää, että rahatalousjärjestelmän toiminnan ymmärtäminen olisi välttämätöntä älyllisesti rehellisen politiikan toteuttamiseksi. Leikkauslistojen laadinnan sijaan talouspoliittisen eliitin tulisi tutustua edes peruskirjallisuuteen, mutta kyyninen asenteeni yhteiskuntaan estää minua ajattelemasta tämän olevan mitenkään mahdollista. Kuinkas on sinun uskosi laita?

L: Varsin vähäinen se taitaa olla. En silti usko, etteikö tilanne voisi jollakin tavalla muuttua. Valitettavasti näyttää kuitenkin siltä, että muutos edellyttää vakavaa kriisiä – sellaista joka todella koettelee yhteiskuntiemme perusrakenteita. Toivottavasti näin ei käy, vaan pystymme toteuttamaan tarvittavat muutokset ilman inhimillistä kärsimystä. Tähänhän kai mekin pyrimme omalta vaatimattomalta osaltamme tällä blogihölinällä?

J: Näin teemme. Teemme parhaamme ja katsomme mihin se riittää. Mielenkiintoisia aikoja kuitenkin elämme.

Kommentit
  1. 1

    Timo Karjalainen sanoo

    Hei, Hieno idea tuo dialogi.

    En malltanut olla kommentoimatta. Kas tässä.

    1. EKP ei kai ole painanut yhtä paljon keskuspankkirahaa suhteessa kansantuotteeseen kuin esim. FED, Englannin ja Japanin keskuspankki, joten onko syytä olettaa, että euro on nyt suhteessa muihin maailman valuuttoihin yliarvostettu. Velkaongelmat hoidetaan siis niin, että myös euron arvoa, kuten dollarin ja punnan arvoa heikennetään suhteessa muihin suuriin valuuttoihin, erityisesti suhteessa yuaniin. Tällöin Kiinassa ja muissa halpamaissa tuotettujen tavaroiden ja palvelujen suhteelliset hinnat nousevat ja työpaikkojen ja pääoman valuminen sinne vähenee. Näinkö Suomen, muun Euroopan ja USA:n työllisyysluvut saadaan paremmiksi? Yuanin arvo saa kai jo kellua tietyissä rajoissa. Sosiaaliturvan synnyttäminen Kiinaan auttaisi myös Eurooppaa, mutta kuluu vielä pitkään ennen kuin näin tapahtuu. Sitä ennen luultavasti sosiaaliturvaa leikataan rajusti Euroopassa, Suomessakin, ellei maassa keksitä uusia nokioita. Voi olla, että maan kamarasta löytyy, niinkuin kävi Norjassa ja hiukan Ruotissakin.

    2. Jos euroalue ei hajoa, mikä on todennäköistä, EMU:sta tulee pala palalta selvemmin liittovaltio. Tällöin vapaamatkustamisongelmat kärjistyvät. On vaarana, että taloutensa vakauden paremmin hoitavat rikkaat ja kilpailukykyiset EMU maat, kuten Saksa ja Suomi, joiden palkkatasokin on suht. alhainen, pakotetaan maksamaan tukea enemmän velkaantuneille ja vähemmän kehittyneille ja kilpailukykyisille maille kuten Kreikalle, Portugalille, Irlannille , Espanjalle jne. Suomalaiset siiss saavat ”riippakivekseen” paitsi omat syrjäytyneensä ja kalliiksi tulevat suuret ikäluokkansa, myös EMU:ssa syrjäytyneet valtiot. EMU:n ulkopuolella olevat EU- maat ( Iso Britannia, Ruotsi, Tanska jne.) voivat joustavasti eli taktikoiden kansallisten etujensa mukaan päättää, mihin tukitalkoisiin osallistuvat ja mihin eivät. Hyvin suuri vaara on, että Ranska ja Saksa tekevät jonkinlaisen ”EMU:n Molotov–Ribbentrop-sopimuksen”, jossa sovitaan ikään kuin etupiirijaosta EMU:n finanssi- ja rahapolitiikassa. Näin käy vuoren varmasti, jos EMU:lle tulee verotusoikeus, mitä monet tahot ajavat. Eikö Suomen intressi ole pyrkiä eroon rahaliitosta ja alkaa neuvotella mieluummin jonkinlaisesta rahaliitosta vaikka Ruotsin, Tanskan ja Norjan kanssa?

    3. Seuraava virkkeenne eivät minusta ole terveen järjen mukaisia: ”(Y)ksityinen sektori ei voi luoda nettovarallisuutta talouteen, koska kaikkia positiivisia rahavirtoja vastaa aina samansuuruinen velkamäärä. Näin ollen yksityinen sektori pystyy nettosäästämään vain, jos julkinen sektori velkaantuu.” Ensimmäinen virke hiukan korjattuna pätee varmaankin kirjanpidollisesti, koska kaksinkertaisessa kirjanpidossa debet- ja kredit- puolten kirjausten itseisarvon on oltava samassa aikavälissä sama, mikä varmistetaan niin, että sama tapahtuma kirjataan aina automaattisesti jollekin tilille debet-puolelle ja vastakirjaus toiselle eli kredit-puolelle. Virkkeessä kuitenkin sekoitetaan toisiinsa staattinen kanta- katsanto ( velkamäärä ) ja dynaaminen virta-katsanto (positiiviset rahavirrat tai kassavirrat). Varsin ellei hyvin usein nuo kaksi katsantoa todellisuuteen sekoittuvat, jolloin saattaa syntyä ajatusvirheitä, kuten väite ”(Y)ksityinen sektori ei voi luoda nettovarallisuutta talouteen.” Esim. valtiovarainministeri Jyrki Katainen on ilmaissut täysin vastakkaisen käsityksen, jonka mukaan vain yksityinen sektori luo taloudellisia arvoja. Oma käsitykseni on näiden kahden käsityksen välissä eli sekä yksityinen että julkinen sektori voivat luoda taloudellisia arvoja, mutta voivat olla myös luomatta niitä ja tuhota taloudellisia arvoja . Se, miten tämän luomis/tuhoamistyö yhdistetään rahateoriaan ja finanssipolitiikkaan ( tai pikemminkin finanssiteoriaan), on varsin monimutkainen asia lyhyesti kuvattavaksi. Olennaisinta totuudenmukaisessa kuvauksessa on kuitenkin kantasuureiden ( velkamäärä ( debt) ja varallisuus (asset)) pitäminen tarkasti erillään virtasuureista ( kuten velan korot ja kuoletukset sekä varallisuuden tuottamat tulot). Vaikeinta on ns. lisäarvon objektiivinen laskeminen. Lisäarvolle voidaan määritellä suuntaa-antava reaaliarvo, joka ei likikään aina heijastu johdonmukaisesti lisäarvon rahamääräisessä nimellisarvossa. En kuitenkaan luovu ajatuksesta, että suuntaa-antavasti reaaliarvo on laskettavissa erillään nimellisarvosta, vaikka ette kai tätä näkemystä hyväksy.

    4. Pulmallinen on myös virke: ” Näin ollen oppimista voi tapahtua vasta, kun valtavirtaisen taloustieteen poliittisuus on pystytty osoittamaan.” Olen samaa mieltä, mutta kyllä minusta pitää uskoa ja luottaa siihen, että talous on perimmältään muutakin kuin politiikkaa eli talouden pohjalla on neutraaleja ( voi sanoa puolueettomia ja objektiivisia) lainalaisuuksia, jotka ovat verrattavissa fysiikan perustana oleviin luonnonlakeihin. ”Neutraalin rahan aksioomaa” en lue näihin talouden luonnonlakeihin. Rahapolitiikka ja keskuspankkitoiminta on mitä suurimmassa määrin politiikkaa, jota kuitenkin kannattaa terävöittää ja viisastuttaa objektiivisuuteen tähtäävillä taloustieteellisillä opeilla. Tällöin teoreettisten käsitysten merkitystä ei pidä ali- eikä yliarvioida, vaan antaa rahateorioille ja etenkin todellisutta kuvaavilla rahateoreettisille malleille, joita olette mielestäni hienosti kehittäneet, suurempi paino kuin tähän asti. Olisi hyvin suuri virhe politisoida koko talous tai taloustiede. Mielestäni viisasti säädellyn markkinatalouden tai kapitalismin menestys pitkällä aikavälillä kilpailijoihinsa nähden antaa aihetta luottaa siihen, että tieteellisesti kehitetty, ”säädellysti vapaa” markkinatalous on loistava renki, kunhan se ei pääse isännän paikalle, niinkuin nyt näyttää tapahtuvan.

    Terveisin

    Timok

  2. 2

    sanoo

    Hei Timo,

    Vastaan kritiikkisi niihin osiin, jotka olivat jotenkin ymmärrettäviä. Käytät samanlaista argumentaatiota kuin jotkut ortodoksiset taloustieteilijät, jotka yrittävät epätoivoisesti kumota postkeynesiläistä rahateoriaa. Jostain syystä aseena käytetään lähes aina stock–flow-erottelua – eikä se koskaan tuo mitään lisäarvoa kritiikkiin. Itse kritiikki jää näiden käsitteiden esiintuomisen jälkeen aivan yhtä ontoksi kuin ennen sitä. Näin kävi tälläkin kertaa.

    Se, että yksityinen sektori ei pysty luomaan nettovarallisuutta (jos jätämme ulkomaankaupan huomiotta), on yksinkertainen kirjanpidollinen fakta. Sillä ei ole mitään tekemistä virtojen ja varantojen kanssa. Yksityiset toimijat pystyvät kerryttämään varallisuuttaan myymällä hyödykkeitä tai arvopapereita talletuksia vastaan. Jokainen talletus on kuitenkin syntynyt velanoton seurauksena, joten yksityinen velkaantuminen ei voi tietenkään johtaa nettovarallisuuden kasvuun. Tällöin kyse onkin vain varallisuuden jakautumisesta toimijoiden välillä.

    Sitten voidaan tietysti höpöttää jostain hämärästä kansallisvarallisuudesta, jolla kai viitataan erilaisten varallisuuserien nimellishintoihin joillakin hypoteettisilla markkinoilla. Tämä ei kuitenkaan muuta tilannetta miksikään, koska nimellishintojen aktualisointi edellyttää yksityistä velkaantumista.

    Yksityisen sektorin nettovarallisuus voi kasvaa, jos se omistaa julkisen sektorin bondeja. Tämä on paljon kestävämpi kasvumalli kuin loputtoman yksityisen velkapyramidin rakentaminen, koska siihen sellaiseen aina velkadeflaation riski. Tämän finanssikriisi on hyvin todistanut.

    Viimeinen pointtisi on lähinnä positivistista reduktionismia. Kyllä minäkin uskon, että talouden toiminnasta on eriytettävissä erilaisia prosesseja ja kausaatiosuhteita. Kyse ei kuitenkaan missään nimessä ole luonnonlakien kaltaisista ilmiöistä, vaan sosiaalisen todellisuuden käytännöistä, jotka jatkuvasti kehittyvät oppimisen ja institutionaaliseen muutoksen seurauksena.

    On kuitenkin selvää, että talousteoria ei ole ollut yhteiskunnallisten valtakamppailujen ulkopuolella. Sen kehittyminen nykyiseen muotoonsa ei ole ollut (ainakaan yksinomaan) minkään habermasilaisen dialogin seurausta. Tämä fakta ei tietenkään muuta sitä, etteikö tuotantoon, rahaan ja vaihdantaan liittyviä prosesseja pitäisi tarkastella mahdollisimman realistisessa mielessä. Osa realistista tarkastelua on kuitenkin vallitsevien ideationaalisten rakenteiden havainnointi.

    Lauri

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *