Talouden realiteetit ja yhteiskuntapolitiikka

Yleisen käsityksen mukaan talouden realiteetit asettavat nykyään yhteiskuntapolitiikalle aivan erilaisia rajoitteita kuin vielä muutama vuosikymmen sitten. Vaikka Suomessakin kansalaiset hyväksyvät edelleen hyvinvointivaltion idean ja kysyttäessä kertovat ehdottomasti kannattavansa valtion ylläpitämiä hyvinvointijärjestelmiä, on heille samanaikaisesti selvää, että nykyiset taloudelliset olosuhteet vaativat tietyistä palveluista sekä eduista luopumista. Jos joitain hyvinvointijärjestelmiä ei olla valmiita keventämään tai kokonaan purkamaan etupainotteisesti, saattaa edessä olla lopulta koko hyvinvointivaltion romahdus. Hyvinvointivaltion puolustaminen tarkoittaakin nykyään itse asiassa sen hallittua alasajoa.

Suomessa hyvinvointivaltion suurimpana tulevaisuuden uhkana nähdään väestön ikärakenteen murros. Kun suuret ikäluokat eläköityvät ja vanhenevat, kasvavat julkisen talouden menopaineet selvästi. Näin käy ainakin siinä tapauksessa, että nykyisestä palvelurakenteesta pidetään kiinni. Julkisten menojen kasvu tarkoittaa joko valtion velkaantumista tai verotuksen kiristymistä, joista kumpaankaan ei heikkenevän talouskasvun tilanteessa nähdä olevan varaa.

Talouskasvun nähdään heikkenevän ensisijaisesti työikäisen väestön vähentymisen vuoksi. Jos työvoiman määrä taloudessa vähenee, on talouskasvu kokonaan tuottavuuden kasvun varassa. Siksi on tärkeää, että liian korkealla verotuksella ei viedä työmarkkinoille jääviltä kannustimia tehdä työtä eikä yrityksiltä kannustimia tarjota työtä. Tämä hidastaisi kasvua entisestään, varsinkin, jos tuottavuuden kasvun oletetaan hiipuvan. Jos talouskasvu hiipuu, ei valtio pysty keräämään samoilla tai vielä kevyemmillä verorakenteilla yhtä paljon tuloja. Lisäksi kasvun hidastuminen saattaisi johtaa julkisten menojen kasvuun, kun kotitalouksille pitäisi maksaa toimeentulotukea ja työttömyyskorvauksia. Näin talouskasvu ja julkisen talouden tasapaino liittyvät kiinteästi yhteen.

Velkaantumisen pelko liittyy puolestaan julkisen sektorin kykyyn hankkia rahoitusta tulevaisuudessa. Jos velkakuorma kasvaa, nousevat myös julkisen velan korot. Näin kasvava velan määrä heikentää kumulatiivisesti valtion rahoitusasemaa. Siksi on ensiarvoisen tärkeää, että valtion ja kuntien budjettitalous saadaan tasapainoon. Mieluummin vielä etupainotteisesti eli ennakoimalla tulevaisuuden menoja ja sopeuttamalla tämän päivän tulot ja menot niihin.

Jos nämä kaksi oletusta eli talouskasvun hiipumisesta seuraavat julkisen rahoituksen ongelmat sekä julkisen velkaantumisen ehdottomat rajat otetaan yhteiskuntapolitiikan lähtökohdaksi, asettavat talouden ”kylmät tosiasiat” selkeät kehykset yhteiskunnalliselle tavoitteenasettelulle. Koska aktiivisen yhteiskuntapolitiikan harjoittaminen vaatii lähestulkoon aina taloudellisia resursseja (valtion kulutusvoimaa), joita annettujen oletusten mukaan ei ole, on yhteiskuntapolitiikkaa välttämättä sopeutettava luopumalla mahdottoman tavoittelusta. Vaikka moraalista kannatusta erilaisille reformeille löytyisikin, pakottavat talouden realiteetit luopumaan suurimmasta osasta. Meillä ei yksinkertaisesti ole varaa. Vastuullisuus edellyttää priorisointia. On tehtävä vaikeita valintoja.

Valtaosa suomalaisista poliittisista päätöksentekijöistä sekä äänestäjistä hyväksyy nykyään edelliset oletukset. Siksi yhteiskuntapolitiikan suunta Suomessa on muuttunut viimeisten vuosikymmenten aikana. Hyvinvointivaltion kannattajia ja poliittisia puolustajia kyllä löytyy edelleenkin, mutta voimakasta oppositiota, joka haastaisi ”talouden realiteetit” ei ole muodostunut. Kaikki suomalaiset puolueet ovat sisäistäneet ”talouden reunaehdot” oman politiikkansa lähtökohdaksi, minkä vuoksi hallituskoalitioiden muutokset eivät enää vaikuta yhteiskuntapolitiikan suuntaan.

On varsin kummallista, että ainakin ohjelmiensa ja aukikirjoitettujen tavoitteidensa perusteella erilaista yhteiskuntaa haluavat poliittiset puolueet eivät ole pyrkineet kiistämään näitä oletuksia. Itse asiassa nämä edistyksellisinä itsensä esittävät puolueet usein vastustavat tai jopa suoranaisesti estävät edistyksellisiä yhteiskunnallisia reformeja. Vielä kummallisemmaksi asian tekee se, että kyseiset oletukset ovat kohtalaisen helposti kyseenalaistettavissa, kuten tämän blogin useat tekstit ovat osoittaneet.

Lopulta esimerkiksi neoklassinen kasvumalli, johon oletukset Suomen talouskasvun hiipumisesta ja siitä seuraavista julkisen rahoituksen ongelmista perustuvat, osoittautuu ainoastaan abstraktiksi ajatusleikiksi, jolla ei ole mitään tekemistä rahatalousjärjestelmän ja rahatalouden kasvun kanssa. Jos puolestaan tarkastellaan valtion kulutuksen operaatioita rahatalousjärjestelmässä, havaitaan välittömästi, että todelliset julkisen velkaantumisen rajat ovat huomattavasti kauempana kuin vallitsevassa talousajattelussa ymmärretään. Näin ollen julkisen kulutuksen esteet osoittautuvat ideologisiksi ja institutionaalisiksi sen sijaan, että ne olisivat objektiivisia – luonnonlakeihin verrattavissa olevia tosiasioita.

Kun tietyn edistyksellisen yhteiskunnallisen tavoitteen puolesta kamppaileva liike seuraavan kerran kohtaa ”talouden reunaehdot” -argumentin, onkin argumentin esittäjältä syytä pyytää lisäperusteluja. Perustuuko väite rahavarojen riittämättömyydestä kenties kevyeen oletukseen Suomen talouden kasvun hiipumisesta tulevaisuudessa vai kenties oletukseen julkisen velkaantumisen välttämättömistä rajoista? Kun nämä oletukset on osoitettu virheellisiksi, voidaan argumentin esittäjää pyytää esittämään muita perusteita esitetyn reformin hylkäämiselle. Useimmissa tapauksissa näitä perusteita on varsin vähän tai ne osoittautuvat puhtaan ideologisiksi.

”Talouden realiteettien” luoman vaihtoehdottomuuden kuoriminen yhteiskuntapoliittisen kamppailun pinnalta palauttaakin näkyviin kamppailun todellisen luonteen. Jälleen ideologiat ja kilpailevat moraaliset kannat asettuvat kätkemättöminä toisiaan vasten. Tätä voidaan pitää demokratian toteutumisen kannalta varsin hyvänä asiana.

Jussi Ahokas

Kommentit
  1. 1

    A. Kadlcík sanoo

    Valitettavasti jossain vaiheessa on päässyt unohtumaan, että rahan ominaisuudet ovat lopultakin mielikuvitteellisia – joskin monessa mielessä käyttökelpoisia. Raha voi olla hyvä motivaattori, mutta missään nimessä se ei ole välttämätön ehto sille, että jotain tapahtuisi.

    Nykyisen politiikan taipumus painottaa ”talouden reunaehtoja” on suorastaan sairasta, sillä se johtaa tilanteeseen, jossa työvoiman, työvälineiden ja raaka-aineiden yhteisesiintymä ei välttämättä tuota mitään, sillä ei muka ole riittävästi mielikuvitusnumeroita ”motivoimassa”. Toisin sanoen, nykyistä ideologiaa voi aivan hyvin vastata niinkin hullu tilanne, jossa ihmisillä on nälkä, työvoimaa ja -välineitä on tarjolla, peltoa yms. on myöskin riittävästi, mutta mitään ei silti tapahdu.

    Tämä on enemmän tai vähemmän osoitus siitä, että ihminen ei ole loppujen lopuksi ajan saatossa paljoakaan muuttunut: olemme yhtä taipuvaisia uskoa kummituksiin yms. yliluonnolliseen kuin ennenkin. Ainoa ero on siinä, että kutsumme moderneja kummituksia eri nimillä. Ja niin kuin ennenkin, kun valinta tämän tai tuon kummituksen puolesta on tehty, sitä ei saa pois päästä edes parhailla keskiajan lääketieteen menetelmillä…

  2. 2

    sanoo

    Erinomainen teksti tärkeästä aiheesta! Liikkeet todella tarvitsevat taakseen Ahokkaan kuvaamaa talousymmärrystä, jotta tätä ”talouden realiteetit” –argumentointia onnistutaan menestyksekkäästi purkamaan. Uusklassisen taloustieteen pointit on saatu juurrettua laajalle Suomessa ja se rajoittaa vahingollisesti käytävän keskustelun rajoja. Ilman tätä perustavaa taloustieteellistä ymmärrystä on vaikea saada tilaa itse politiikalle ja moraaliselle asiakeskustelulle.

    On selvää, että sosiaalidemokraattisen (sanan ei-puoluepoliittisessa, laajassa merkityksessä) hyvinvointivaltion pelastamispyrkimykset tulisi olla sekä reformististen että radikaalimpien yhteiskunnan uudistajien lähitulevaisuuden agendassa.

    Tämän lisäksi kaipaisin yhteiskunnan reformiliikkeille rohkeaa keskinäistä keskustelua, yhteistyötä ja johdonmukaista visiointia tulevaisuuden yhteiskunnan rakenteista, jotka voisivat tukea kestävämmin ja johdonmukaisemmin demokraattisia ihanteitamme.

  3. 3

    Samuli Rinne sanoo

    Tyhmänä täytyy kysyä, mitä vastata niille, jotka vetoavat näihin ”talouden realiteetteihin” kunta- ja valtiontaloudessa? Kunta- tai sitä suppeammassa taloudessa ne kai ovat aivan oikeita realiteetteja, mutta valtiontaloudessa voisi käyttää keskuspankkirahoitusta, ellei sille olisi institutionaalisia esteitä. Tai ideologisia siten, että halutaan asioita toteutettavan yksityisten yritysten voimin, ei julkisten organisaatioiden. Olenko ymmärtänyt oikein?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *