Roger Wessman, metsämansikat ja moderni rahatalous

memaSuomalaisessa talousblogimaailmassa käy kuhina. Pitkään pankkialalla toiminut ekonomisti Roger Wessman on kirjoittanut viime kuukausina aktiivisesti pankkien rahanluonnista ja rahatalouden peruslogiikasta yleensä. Olemme luonnollisesti päätyneet keskustelemaan Wessmanin kanssa hänen ajatuksistaan. Vaikka joistakin asioista tunnumme olevan jokseenkin samaa mieltä, yhteisymmärrystä ei ole löytynyt siitä, luovatko pankit rahaa tyhjästä ja millaisia taloudellisia seurauksia tällä on.

Wessmanin näkökulman mukaan on mieletöntä väittää, että pankit voisivat luoda luottoja tyhjästä. Ilmeisesti Wessman ajattelee perinteiseen mutta virheelliseen tapaan, että pankit välittävät eteenpäin asiakkaidensa säästöjä, jolloin ilman säästöjä uusia luottoja ei voida myöntää. Tästä seuraa laajemmassa katsannossa se, että taloudessa investoinnit edellyttävät etukäteen säästämistä. Näin ollen tullaan lähelle klassista lainattavien varojen teoriaa, jossa korko tasapainottaa talouden säästämisen ja investointien määrän.

Keskustelussa on käynyt ilmi, ettei Wessman ole täysin sisäistänyt modernin luottorahan ideaa. Kuten tässä blogissa ja Rahatalous haltuun –kirjassamme kuvataan, moderni raha on aina luottoa ja velkaa. Se on velkakirja eli maksusopimus kahden toimijan välillä. Kun rahaa luodaan, toinen osapuoli lupaa maksaa toiselle tulevaisuudessa. Koska mikään ei rajoita tällaisten sopimusten määrää taloudessa, raha ei ole niukka resurssi eikä ketään voida estää luomasta rahaa sopivan sopimusosapuolen löytyessä.

Nykytaloudessa rahan luonnista vastaavat ensisijassa pankit. Yksityiset pankit rahallistavat eri taloudellisten toimijoiden velkasopimuksia tarjoamalla näille yleisesti hyväksyttyä maksuvälinettä velkakirjaa vastaan. Yleisesti hyväksytyn maksuvälineen pankit saavat puolestaan keskuspankista, joka lainaa niille valuuttaa aina pyydettäessä. Taloudessamme viimekätinen maksuväline, jota yleensä rahaksi kutsutaan, on siis keskuspankin liikkeelle laskema velkakirja.

Koska rahaa voidaan luoda tyhjästä, voidaan myös kulutusta ja investointeja rahoittaa aina ilman etukäteen säästämistä. Näin rahataloudessamme kulutus- ja investointipäätökset määrittelevät säästämisen tason. Kuten Wessmankin ymmärtää investoinnit ja säästäminen ovat taloudessa aina yhtä suuret eli rahataloudessa pätee identiteetti I = S. Tämä on seurausta siitä, että (globaalisti) talouden kokonaistulo (Y) syntyy kulutuksesta (C)  ja investoinneista (I).

(1)                       Y = C + I .

Koska säästäminen (S) on määritelmällisesti se osa kokonaistulosta, jota ei kuluteta saadaan identiteetti

(2)                       Y – C = S            eli

(3)                       Y = C + S .

Yhdistämällä yhtälöt (1) ja (3) saadaan

(4)                       C + I = C + S      eli

(5)                       I = S .

On ymmärrettävä, että modernissa rahataloudessa, jossa sekä kulutusta ja investointeja voidaan rahoittaa luomalla uusia velkasopimuksia, talouden kokonaissäästäminen ei määrittele investointeja vaan päinvastoin toteutuneet investoinnit ja kulutus määrittelevät säästämisen.

Näyttää siltä, että Wessmanin ajattelussa rahoitus, raha ja hyödykkeet sekoittuvat toisiinsa. Tämä käy hyvin ilmi hänen viimeisimmästä aihetta käsittelevästä blogikirjoituksestaan, jossa hän yrittää arkielämän esimerkein perustella oman kantansa oikeaksi.

Esimerkissä on perheenjäseniä ja metsämansikoita. Wessmanin esimerkissä metsämansikat toimivat sekä haluttuna hyödykkeenä että maksuvälineenä. Näin ollen Wessman kuvittelee hyödykerahamaailman, mikä eroaa modernista rahataloudesta. Modernissa rahataloudessa raha ei ole hyödyke vaan velkasopimus, kuten edellä kuvattiin.

Wessman kuvaa aluksi kuinka hyödykerahaa voidaan luoda viettämällä aikaa marjametsässä ja kuinka hyödykerahaa voidaan säästää jättämällä mansikat syömättä. Vaikka tämä pitää paikkaansa, esimerkki ei käy analogiaksi modernista rahataloudesta, jossa käytämme yleisesti luottorahaa. Wessmanin esimerkki kuitenkin jatkuu realistisempaan suuntaan.

Koska esimerkin pikkuveli haluaa syödä enemmän marjoja kuin hän on poiminut, hän lainaa niitä isosiskoltaan. Näin pikkuveljen ja isosiskon välille syntyy velkasuhde. Veli sitoutuu maksamaan vastaavan summan metsämansikoita tulevaisuudessa eli jää velkaa siskolleen. Nyt veli saa mansikat, kun taas sisko saa velkakirjan. Velkakirja toimi siis liiketoimessa maksuvälineenä mansikoiden sijaan.

Pikkuveli siis loi rahaa tyhjästä ja rahoitti velkakirjalla ostonsa. Tarvittiinko tähän kenenkään säästöjä? Wessmanin mukaan siskon kuluttamatta jättämät mansikat olivat edellytys velkakirjan luomiselle ja sisko toimi transaktiossa rahoittajana. Todellisuudessa sisko toimi transaktiossa myyjänä ja mansikat hyödykkeenä eivätkä hänen mansikkansa liittyneet millään tavalla pikkuveljeen kykyyn luvata maksaa siskolle takaisin tulevaisuudessa.

Kun liiketoimi tapahtui, syntyi talouteen uutta rahavarallisuutta eli siskon haltuun tullut velkakirja. Samalla syntyi myös velka pikkuveljelle. Näin ollen pikkuveljen tekemä velkainvestointi metsämansikoihin tuotti vastaavan summan rahamääräisiä säästöjä eli saatavia talouteen. Näin syntyi myös kokonaistuloa. Kun pikkuveli sai vielä haltuunsa reaalivarallisuuden eli mansikat, jotka ovat Wessmanin maailmassa myös rahavarallisuutta, kokonaistuloa syntyi itseasiassa tuplasti. Reaalimaailmassa hyödykevirtoja ei kuitenkaan lasketa tuloiksi. Ainoastaan rahamääräiset virrat.

Koska Wessmanin esimerkissä mansikat toimivat viimekätisenä maksuvälineenä, oli pikkuveljen mahdollista tuhota syömällä omaa maksukykyään ja rahavarallisuutta.  Modernissa rahataloudessa viimekätinen maksuväline on kuitenkin velkakirja ja kuten Wessman toteaa näitä ”lappuja” ei voi syödä. Modernissa rahataloudessa rahavarallisuutta kulutetaan suorittamalla maksuja eli selvittämällä velkasuhteita.

Wessman jatkaa esimerkkiään ottamalla mukaan isoveljen, joka toimii kotitaloudessa pankkina. Koska sisko ei luota pikkuveljen velkakirjaan, on tämän käännyttävä isoveljen puoleen saadakseen isosiskon kelpuuttamaa maksuvälinettä. Esimerkissä isoveli antaa pikkuveljelle oman velkakirjansa, jossa sitoutuu toimittamaan siskolle mansikoita (viimekätistä maksuvälinettä) myöhemmin.

Jostain syystä isoveli ei pyydä pikkuveljeltä mitään vastineeksi tästä maksuvälineestä, eli käytännössä kuolettaa veljesten välisen velkasuhteen saman tien. Oikeassa elämässä maksuväline joudutaan lainaamaan pankista, jolloin talouteen syntyy velkasuhde pankin ja ostajan kesken, mutta myös myyjän ja pankin kesken. Jos isoveli ei olisi kuolettanut velkasuhdetta pikkuveljen kanssa, olisi hän ollut velkaa siskolle ja pikkuveli hänelle. Näin isoveli olisi ainoastaan toiminut pikkuveljen ja isosiskon velkasuhteen selvittäjänä, kuten modernit pankit toimivat eri taloudellisten toimijoiden välillä.

Wessmanin esimerkki ei auta ymmärtämään modernia rahataloutta, sillä se sekoittaa keskenään hyödykkeet, rahavarallisuuden ja velan. Tästä syystä Wessman ei näytä pystyvän päättämään, mitä rahoituksella oikeastaan tarkoittaa. Välillä rahoitus tarkoittaa isoveljen velkakirjan luontia ja välillä siskon säästämistä. Tämän kaiken sekamelskan taustalla on ajatus hyödykerahasta, joka pitää karistaa mielestä, jos modernia rahataloutta haluaa ymmärtää.

Jussi Ahokas

Kommentit
  1. 1

    Legioona sanoo

    Rahajataloudelle hatunnosto siitä, että ovat ymmärtäneet miten moderni rahatalous toimii, ja siitä että yrittävät valistaa asiaan perehtymättömiä ekonomisteja aiheesta.

    Taloustiede on todellakin siitä hullunkurinen tiede, että merkittävä osa sitä harjoittavista ei tätä asiaa tunne, itse käytän vertausta, että jos fysiikassa tapahtuisi samaa kuin taloustieteessä, yrittäisivät fyysikot selittää vuorovettä tuntematta painovoimateoriaa -> monet taloustietelijät selittävät lamaa tuntematta rahan syntymekanismiä.

    Näin asiaan harjaantuneiden kesken voidaankin siirtyä eteenpäin, eli kun ymmärrämme miten raha syntyy, ja sen että raha ei ole niukkuushyödyke (rahaa on aina tarjolla sen verran kuin kysyntää sille on, ilman korkoja merkittävästi nostavaa vaikutusta), on tärkeää hahmottaa mistä rahan kysyntä syntyy.

    Rahan kysyntä voidaan jakaa kolmeen
    1)reaaliset investoinnit
    2)spekulatiiviset investoinnin
    3)kulutus

    Ensimmäinen on kohtuullisen selkeä tapaus jo klassisen talousteorian mukaan, eli jos joku kokee voivansa toteuttaa jotakin, joka tuottaa hänelle enemmän kuin toteuttamisen lainatun rahan korko on, hänen kannattaa ottaa laina tuon investoinnin toteuttamiseen. Tästä esimerkkinä vaikka kerrostalon rakentaminen, ja lopputuloksena yhteiskuntaan syntyy jotakin, joka tuottaa jotakin reaalista hyödykettä (kerrostaloesimerkissä säänsuojan) -> kansantalous hyötyy.

    Toinen tapaus, eli spekulatiiviset investoinnit ovat sitä, että joku haluaa ostaa jotakin voidakseen myydä sen kalliimmalla jollekin muullle. Jos hän uskoo hinnan nousevan enemmän kuin lainakorko on, hänen kannattaa ottaa lainaa toteuttaakseen tuo spekulatiivinen investointi. Tästä esimerkkinä vaikka jo rakennetun kerrostalon ostaminen. Tällöin yhteiskuntaan ei synny uutta hyödykettä -> tämä olisi kansantalouden kannalta nollasummapeliä, ellei Greater Fool teoria synnyttäisi assettikuplia (joka kääntää velaksi spekulatiivisen sijoittamisen hyödyn negatiiviseksi kansantaloudelle).

    Kolmas tapaus on kulutus, johon ei löydy mitään taloudellista perustetta, koska kulutus määritelmänsä mukaan ei voi tuottaa enempään kuin lainakorko on. Lainalla kuluttaminen on kulutuksen siirtämistä tulevaisuudesta nykyhetkeen sillä lisäyksellä, että lainakorot ovat pois tulevaisuuden kulutuksesta. Lainaksi kuluttamisen vaikutus kansantalouteen on siis negatiivinen.

    Länsimaat ovat menneet päin helvettiä, koska raha on ollut liian halpaa, ja sitä on otettu liikaa kakkos ja kolmoskategoriaan, ja liian vähän ykköskategoriaan. Oho hupsis, maailmanhistorian eniten metsään mennyt pääomaallokaatio, jonka voidaan todeta tapahtuneen koska taloustieteilijät eivät ymmärtäneet että rahan syntymekanismi meni uusiksi Bretton Woodsin myötä, ja että moni teoria olisi pitänyt kirjoittaa uusiksi silloin.

    Tilanne olisi ollut estettävissä kriminolisoimalla kategorioiden 2 ja 3 lainan myöntäminen ja ottaminen, ja vieläkään ei ole liian myöhäistä aloittaa.

  2. 2

    Tero Ruokamo sanoo

    Mielenkiintoinen oli tuo Wessmanin mansikkaesimerkki. Luultavasti siinä oli totuutta mukana. Kaikkein oleellisin kohta on tietenkin tuo isoveljen asema. Mielestäni Wessman ei kirjoita, että isoveli oikeasti poimisi marjoja itse. Isoveljellä sen sijaan on oikeus sekä siskon että pikkuveljen marjoihin. Näin isoveli voi tarvittaessa kovistella nuorempia sisariaan olemaan ahkerampia poimijoita. Wessman kenties yritti valottaa järjestelmän hierarkkista luonnetta, näi ainakin itse koin.

  3. 3

    TNE sanoo

    Kummallista ekonomi logiikkaa.

    Haluaisin vähän avata Wessmanin mietteitä sopivasti muutama lause kerrallaan.

    Roger: Taivuttelin silloin isosiskoni antamaan minulle osan hänen metsämansikoista, ja lupasin huomenna antaa vastavuoroisesti hänelle osan metsämansikoistani. Isosiskoni silloin rahoitti marjan syöntini, ja säästi metsämansikkaa huomiseksi.

    Siis hän otti/pyysi siskoltaan lainan. Myöhemmin käy selväksi, ettei sisko luotakaan riittävästi vaan tarvitaan lisää takuita.

    Roger: Jos lainaamalla metsämansikoita sain siskoni poimimaan enemmän marjoja harrastin onnistuneesti velkaelvytystä.

    Velkaelvytyskään ei toimi näin.

    Roger: Perustellusti siskoni ei kuitenkaan luottanut siihen, että todellakin huomenna poimisin hänelle marjoja. Pyysin isoveljeltäni apua, joka kirjoitti lapun minulle, jossa hän lupasi toimittaa desilitran metsämansikoita huomenna.

    Nyt kirjoitettiin vaan lupaus toimittaa lappua vastaan mansikoita, isoveljelle ei luvattu vastineeksi mitään. Isoveli toimi siis velan takaajana tai paremminkin hyväntekijänä.

    Roger: Lappu kourassa kävin siskoni luokse ja sain desilitran metsämansikoita, koska isoveljeeni siskoni luotti.Vau. Veljeni oli ihan tyhjästä luonut rahaa, jolla oli rahoittanut minun ostamani metsämansikat!

    Esimerkki ei kuvaa rahanluontia vaan paremminkin huijausta. Veljelläsi tuskin on kykyä luoda metsämansikoita tyhjästä. Toisekseen veli toimii rahoittajana, jolle ei luvata mitään vastinetta, tähän ei yksityiset pankitkaan pysty.

    Roger: Edelleen kuitenkin siskoni viime kädessä rahoitti minun metsämansikkasyöntini. Hyväksymällä maksuksi veljeni kirjoittaman velkakirjan siskoni rahoitti veljeni minulle myöntämän lainan.

    Sanoisin, että veli rahoitti, mutta jos kyseessä oli huijaus niin silloin sisko eikä esimerkissä puhuttu sinun ja veljesi välillä lainasta eli huh huh …

    Roger: Eiväthän nämä asiat kovin vaikeita ole? Sähköä ei tule tyhjästä pistokkeeseen, eivätkä pankit tyhjästä luo metsämansikoita.

    Oikeastaan ei ole mikään ihme, että ihmiset ovat talousasioissa aika tietämättömiä 😉

  4. 4

    jari2208 sanoo

    Tässä on maallikon näkemys ongelmasta.

    Oletetaan, että ihmisellä on säästössä rahaa 100 yksikköä. Tämän rahan hän kuluttaa tuottamalla sillä talon, jota hän ei itse tarvitse. Nyt hänellä ei ole yhtään rahaa, mutta varallisuutta on yksi talo, joka on maksanut hänelle 100 yksikköä. Tuo kulutettu 100 yksikköä on nyt johonkin järjestelmän kätköihin käytetty, ja on siis edelleen olemassa, ellei sillä ole maksettu lainoja pois. Wessmanin mukaan (näin hänen perustelunsa itse ymmärrän) tuo talo on nyt kyseisen ihmisen ”säästöä”. Kun nyt tämä ihminen myy talonsa toiselle henkilölle, niin hän luopuu talostaan (varallisuudestaan), joka oli siis ”säästöä”. Wessmanin mukaan tämä vakuutena toimiva talo on se osa, jota ei luotu tyhjästä, vaan oli siis ”säästöä”. Sovitaan kauppahinnaksi 150 yksikköä. Nyt tehdään kauppakirjat ja lainasopimus. Pankki saa vakuudeksi talon (+mahdollisesti paljon muutakin). Talon myyjä saa pankkitililleen 150 yksikköä rahaa ja ostaja 150 yksikön velan+korot siitä. Kysymys kuuluu, että loiko pankki rahat tyhjästä, ja jos loi, niin paljonko rahaa syntyi tyhjästä, vai syntyikö ollenkaan? Syntyikö uutta rahaa ja tarvittiinko säästöjä?

    Ostajan kannalta tilanne muuttui niin, että jatkossa hänen on säästettävä osa tuloistaan lainojen maksuun. Lainan maksujen loputtua talo on hänen, joten onko hänellä sitten ”säästöä” myytäväksi? Talon maksamiseen on saattanut mennä 200 yksikköä ja talon uusi arvo voi olla vaikkapa 150 tai 300 markkinoilla.

    Alla olevat lainaukset Wessmanin blogeista kertovat mielestäni sen, että rahan tehtävä on mahdollistaa vaihdanta. Ihmisillä pitää olla jotain, mitä he eivät halua itse kuluttaa, mutta joku muu kylläkin. Mikäli tämä otetaan lähtökohdaksi, niin tietenkin silloin ”säästämistä” tarvitaan, mutta toisaalta se ei merkitse samaa kuin säästöjen lainaaminen ja rahan luominen tyhjästä. Mikäli liikepankki saa rahaa rajoituksetta lainasopimuksen teon jälkeen käyttöönsä, niin mihin se tarvitsisi rahallisia säästöjä? Sillehän riittää kun osaa hinnoitella lainansa oikein.

    ”Pankit tarvitsevat lainojen luomiseen säästöjä, eli ihmisten valmiutta vaihtaa tuottamiaan palveluita ja tavaroita tai muita omistuksia pankin luoman rahaan (pankkitalletuksiin).”

    ”Raha on kuitenkin vain todellisia säästöjä edustava vastine. Todelliset säästöt koostuvat siitä, että taloudessa jotkut tuottavat enemmän tavaroita ja palveluita kun mitä ne itse kuluttavat. Tätä ylijäämää toiset voivat käyttää kulutukseen ja investointeihin.”

    Mielestäni ongelmassa puhutaan kahdesta ihan eri asiasta, kun puhutaan säästämisestä.

    • 4.1

      sanoo

      Jari,

      olet täysin oikeassa. Rahataloudellinen säästäminen, josta me puhumme tarkoittaa rahavarallisuuden eli nettosaatavien hallussapitoa. Roger Wessmanille säästäminen tarkoittaa ensisijaisesti sitä, että joku yksilö tuottaa enemmän kuin kuluttaa. Näin liikumme tässä keskustelussa kahdessa täysin erilaisessa maailmassa. Me puhumme nykymuotoisesta kapitalistisesta rahataloudesta ja Roger Wessman hyödykerahataloudesta, jossa lopulta rahakin on vain yksi hyödyke muiden joukossa. Näin kukaan ei voi lainata, jos joku toinen ei ole ensin säästänyt.

      Jotta modernia rahataloutta voi ymmärtää, pitää irrottautua hyödykerahanäkemyksestä ja tehdä ero rahan ja hyödykkeiden välillä. Raha on velkasuhde ja hyödykkeet tavaroita sekä palveluita, joiden vaihdannassa rahaa käytetään maksuvälineenä. Tämän erottelun alleviivaamiseksi puhumme jatkuvasti RAHAtaloudesta. On täysin ymmärrettävää, että pitkän linjan ekonomistille tämän erottelun ymmärtäminen on vaikeaa, sillä valtavirtaisessa teoriassa rahan rooli taloudessa nähdään niin eri tavalla. Raha on vain vaihtokauppatalouden päälle heitetty huntu. Tämä havainto oli yksi tärkeimmistä motivaattoreista Rahatalous haltuun -kirjan kirjoittamiseen.


      Jussi

      • 4.1.1

        Jari Kuusela-Nieminen sanoo

        ”Rahataloudellinen säästäminen, josta me puhumme tarkoittaa rahavarallisuuden eli nettosaatavien hallussapitoa.”

        ”Raha on velkasuhde.”

        Rahan luontioikeus on valtion myöntämä monopoli tietynlaisille rahalaitoksille .

        Eikö teille ole lainkaan kummallista se, että rahaa voi laillisesti päätyä kiertoon vain rahalaitosten kautta eikä yksityishenkilöillä ole samaa oikeutta, vaikka heillä olisi kaikki tarvittavat välineet kuten tietokone ja internet?

        Olisiko teillä mahdollista tutkia esimerkiksi sellaista vaihtoehtoa, jossa yksityishenkilöillä olisi samat oikeudet lainata keskuspankilta suoraan kuten liikepankeilla on ja mitä siitä seuraisi?

        Miksi siinä on järkeä, että putkimiehen asiakas voi käydä hakemassa liikepankista korollista lainaa, jolla maksaa putkimiehelle remontista, mutta asiakas ei voi käydä keskuspankista hakemassa lainaa samoilla ehdoilla jättäen liikepankin välistä?

        Tai miksi siinä on järkeä, että laman aikana valtion tulisi harjoittaa aktiivista velkaelvytyspolitiikkaa, mutta siinä ei ole järkeä, että ihmiset voisivat harjoittaa tätä velkaelvytyspolitiikkaa paikallisesti itse tai olla harjoittamatta, jos työnteko ei kiinnosta?

        Mikä teidän näkemyksenne mukaan tekee valtiosta ja liikepankeista moraalisesti parempia tahoja päättämään rahan syntymekanismista ja kierrossa olevasta rahan määrästä muihin ihmisiin verrattuna?

        • 4.1.1.1

          sanoo

          HEi Jari,

          kaiketi järjestelmä on muodostunut tällaiseksi siitä syystä, että liikepankkien on nähty voittomotiivinsa vuoksi pystyvän arvioimaan tarkasti lainaajien velanmaksukyky. Tietysti keskuspankkiinkin voitaisiin luoda yksikkö, joka vastaa suoraan yksityishenkilöiden luototuksesta.

          Syy sille, että valtion kannattaa harjoittaa velkaelvytyspolitiikkaa yksilöiden sijasta on juuri siinä, että valtio pystyy halutessaan takaamaan riittävän suuren volyymin elvytykselle. Kuten kuvastit, yksityisten toimijoiden motiiveista johtuen riittävää elvytysvaikusta ei välttämättä synny, jos elvytys ulkoistetaan yksityisille toimijoille.

          Jussi

      • 4.1.2

        Mikko Elomaa sanoo

        ”yksityisten toimijoiden motiiveista johtuen riittävää elvytysvaikusta ei välttämättä synny, jos elvytys ulkoistetaan yksityisille toimijoille.”

        Oletteko sitä mieltä, että jos kumisaappaita ei valmisteta ”riittävästi”, niin valtion tulisi ottaa velkaa ja ostaa rahoilla kumisaappaita, koska riittävää elvytysvaikutusta ei välttämättä synny, jos elvytys ulkoistetaan yksityisille toimijoille?

        Eli kun käytätte sanaa ”riittävä”, niin onko mielestänne olemassa joku taho, joka on yksityisiä toimijoita parempi päättämään, että mikä on riittävä määrä tuottaa tavaroita, palveluita ja investointihyödykkeitä?

        Jos esim puuvillapelloilla työskenteleviä ihmisiä ei kiinnostaisi tehdä töitä ”riittävästi”, niin tulisiko väkivallan uhalla ulosmitata osa heidän palkastaan, jotta he tekisivät enemmän töitä ja saisivat kustannettua itselleen ja muille (valtion työntekijät ja muut tulonsiirroista hyötyjät) ”riittävän” elintason?

  5. 5

    Legioona sanoo

    Nyt kun kynä perjantaina luistaa, niin jatkanpa asian tiimoilta.

    Modernissa rahataloudessa on myös se ongelma, että sama raha taistelee kansantaloudelle haitallisten että kansataloudellisesti hyödyllisten palveluiden tarjonnasta.

    Tässä kansantaloudellisesti haitallista palvelua voidaan kuvata esimerkillä juopottelu ja huumeet, rajanveto ei ole helppo, mutta ainakin nämä esimerkit ovat selkeät: näihin palveluihin kuluttaminen vähentää henkilön työkykyä.

    Kansantaloudellisesti hyödylliset palvelut taas kasvattavat henkilön työkykyä, ja näihin lasketaan esimerkiksi terveydenhuolto, kuntoilu ja koulutus (teoriassa jopa kulttuuri, mutta jätetään se nyt pois selvyyden vuoksi).

    Ongelma on siis siinä, että Repalla on satanen taskussa, hän voi juopotella sen sillä seurauksella että Repalla ei ole varaa käydä kuntosalilla.

    Julkinen sektori on pyrkinyt ratkomaan tätä ongelmaa tarjoamalla maksuttomia tai subventoituja palveluita, joka johtaa tuttuihin ongelmiin, eli ylätasolla tehottomuuteen, mutta käytännössä palvelun huonoon laatuun, jonoihin, kalleuteen (ei siis palvelun käyttäjälle, van yhteiskunnalle). Nämä ongelmat johtuvat siitä, että palvelun käyttäjä ei joko voi kilpailuttaa näitä palveluita, tai hänellä ei ole insentiiviä tehdä näin. Erilaisilla palvelusetelivirityksillä (esim. liikuntasetelit, kulttuurisetelit) on pyritty ratkomaan tätä ongelmaa lähinnä veroporkkanoin, mutta nämä osuvat vain kapeaan osaan kansalaisista, yleensä niihin joilla raha riittäisi muutenkin niihin palveluihin mitä haluavat.

    Otetaan quantum leap eteenpäin, ja kuvitellaan miten tämä voisi mennä, kolmella tavoitteella
    1)Kansalaisilla on insentiivi kilpailuttaa kansantaloudellisesti hyödyllisiä palveluista
    2)Kansalaisilla on varaa hankkia kansantaloudellisesti hyödyllisiä palveluja
    3)Kansantaloudellisesti hyödyllisten palvelujen kysyntä ei ole pois muiden palvelujen kysynnästä (ihan vaan siksi, että sellaisessa yhteiskunnassa olisi kovin tylsä elää)

    Introducing kansantaloudellishyödyllisperustulo ™ – jokainen kansalainen saa 500 pelimerkkiä tililleen kuussa, jotka voi käyttää haluamiinsa kansantaloudellisesti hyödyllisiin palveluihin, mutta ei mihinkään muuhun. Kun palveluntarjoaja saa pelimerkin itselleen, se muuttuu euroksi ja siitä eteenpäin se on normaalia valuuttaa.

    Käytti kansalainen pelimerkkinsä tai ei, tilin saldo resetoidaan 500 pelimerkkiin joka kuun 1 päivä.

    Ensialkuun ongelmana tulee mieleen näppärä ”kouluta sinä minua soittamaan viulua, ja mä olen sun personal trainer, sopuhintaan 500 pelimerkkiä kuussa”, joka on ratkaistavissa kontrollilla (joka on toki aina hanurista, mutta tässä tapauksessa hyötyjä pienempi vaiva), mutta siihen ongelmat loppuvatkin. Tässä punaviinin ääressä ajatusharjoittelua teille, miksi ei?

      • 5.1.1

        sanoo

        Miksi edes puhua rahasta? Jokainen voi elää ajattelematta sitä. Pitää vaan hommata hieman maata jossa on metsää. Sitten rakentaa talon, istuttaa vihanneksia, kalastaa ja metsästää. Harrastuksena voi lukea kirjoja, laulaa ja vaikkapa seksiä. Metsätiloilta ei kai mene edes kiinteistöveroa. Alkupääomaa ja pientä tuloa pitää olla, mutta ei hallitse elämää; aikaa tai ajatuksia.

  6. 6

    Jari Kuusela-Nieminen sanoo

    ”Syy sille, että valtion kannattaa harjoittaa velkaelvytyspolitiikkaa yksilöiden sijasta on juuri siinä, että valtio pystyy halutessaan takaamaan riittävän suuren volyymin elvytykselle. Kuten kuvastit, yksityisten toimijoiden motiiveista johtuen riittävää elvytysvaikusta ei välttämättä synny, jos elvytys ulkoistetaan yksityisille toimijoille.”

    Pitäisikö tuosta riittävästä elvytysvaikutuksesta järjestää kansanäänestys vai tulisiko mielestänne tämä päätösvalta luovuttaa esim 200 kansanedustajalle – mikä on optimaalinen määrä kansanedustajia talousteorioiden mukaan?

    Ja kuinka suuri ihmisjoukko mielestänne riittää sellaisen valtion muodostamiseen, jossa ihmiset voisivat päättää itse siitä, että osallistuvatko he velkaelvytystalkoisiin vai ei?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *