Rakenteelliset uudistukset, NAIRU ja todellinen työttömyys

kuiluSuomessa on viimeistään 1990-luvun laman jälkeen puhuttu jatkuvasti tarpeesta ”uudistaa” työmarkkinoiden rakenteita. Viimeisen parin vuoden aikana vaatimukset rakenteellisista uudistuksista ovat lisääntyneet entisestään. Taustalla on uusi, entistä oppikirjamaisempi kotimainen talousajattelun suuntaus, jota jotkut kutsuvat työlinjaksi.

Käytännössä työlinjan juuret näyttävät löytyvän niin sanotusta Layard–Nickell–Jackman-työmarkkinamallista (LNJ) eli niin sanotusta NAIRU-teoriasta. On harmillista, että suomalaisessa talouspoliittisessa keskustelussa ei ole toistaiseksi ymmärretty, mistä LNJ-mallissa on kyse. LNJ-mallin ymmärtämiseksi olisi välttämätöntä kyetä erottamaan inflaatiovapaa työttömyysaste (NAIRU) ja aktuaalinen työttömyysaste toisistaan.

Kuten tässä blogissa on aiemminkin todettu, NAIRUlla viitataan työttömyysasteeseen, jonka alittaminen johtaisi inflaation kiihtymiseen. Näin ollen työlinjalaiset pitävät NAIRUa alimpana mahdollisena työttömyysasteena. Yleensä tämäntyyppisessä teoretisoinnissa ei kuitenkaan oleteta, että talous automaattisesti konvergoituisi ”rakenteellisen työttömyyden” (eli NAIRUn) tasolle. Päinvastoin yleensä LNJ-malliin nojaavat teoreetikot väittävät vain, että NAIRU kuvastaa työttömyystasoa, jonka talous parhaimmillaan voi saavuttaa nykyisten työmarkkinarakenteen vallitessa.

Näin ollen LNJ-malli ei sano oikeastaan mitään kulloinkin vallitsevasta työttömyysasteesta. Itse asiassa LNJ-malli on osa uuskeynesiläistä[1] kirjallisuutta, jossa ajatellaan, että kokonaiskysynnällä on keskeinen rooli taloudessa lyhyellä aikavälillä. Lyhyen aikavälin käsitettä taas ei koskaan määritellä sen tarkemmin, joten jopa LNJ-mallin perusteella talous voi jumittua NAIRUa korkeammalle työttömyystasolle ilmeisesti jopa useiksi vuosiksi.

Yleensä mekanismit, jotka lopulta saattavat palauttaa työttömyyden NAIRUun ovat joko niin sanottu korkomekanismi (joka pohjautuu lainattavien varojen teoriaan) tai varallisuusvaikutus. Kuten olemme aiemmin osoittaneet, kumpikaan näistä mekanismeista ei ole yhteensopiva modernin rahatalousjärjestelmän operationaalisen todellisuuden kanssa. Näin ollen meillä ei ole mitään syytä olla yhtä optimistisia kuin uuskeynesiläiset: NAIRUa ei saavuteta automaattisesti edes lyhyellä aikavälillä. Työttömyys voi siis jäädä NAIRUa korkeammalle tasolle periaatteessa vaikka loputtoman pitkäksi aikaa.

Juuri rakenteellisen ja vallitsevan työttömyyden välinen ero mahdollistaa ja tekee tarpeelliseksi suhdannepolitiikan uuskeynesiläisessä ajattelussa. Jos vallitseva työttömyys on korkeammalla tasolla kuin rakenteellinen työttömyys, voidaan talouspolitiikkaa keventää, kunnes rakenteellisen työttömyyden taso on saavutettu.

Itse asiassa juuri tähän ajatteluun nojaa tällä hetkellä hegemonisessa asemassa oleva uuden konsensuksen teoria. Uuden konsensuksen malleissa määritellään ensiksi joko luonnollisen kasvun tai NAIRUn aste. Tämän jälkeen keskuspankin oletetaan toimivan niin sanotun Taylorin säännön mukaisesti, eli kiristävän rahapolitiikkaa aina kun työttömyys alittaa NAIRU-tason ja keventävän rahapolitiikkaa aina kun työttömyys nousee NAIRUa korkeammaksi.

Rakenteellisten uudistusten rooli

Mikä sitten on paljon puhuttujen rakenteellisten uudistusten rooli ortodoksisessa teoriassa? Rakenteellisilla uudistuksilla voidaan alentaa NAIRU-työttömyyttä ja siten kasvattaa talouden tuotantopotentiaalia.

LNJ-mallissa onnistuneen rakenteellisen uudistuksen on kyettävä alentamaan vallitsevaa reaalipalkkatasoa. Tämä johtuu siitä, että koko LNJ-mallin logiikka perustuu ajatukseen, jonka mukaan työntekijöiden palkkavaatimukset kasvavat työttömyyden vähentyessä. Kun reaalipalkat nousevat työntekijöiden rajatuottavuutta vastaavaa palkkatasoa korkeammiksi, alkaa inflaatio kiihtyä.

Työntekijöiden palkkavaatimuksiin voidaan kuitenkin vaikuttaa esimerkiksi heikentämällä työttömyysturvaa. Työttömyysturvan ollessa heikompi, työntekijät alkavat hyväksyä töitä myös alemmalla palkkatasolla. Näin ollen NAIRU-työttömyyden taso alenee. Toisin sanoen työttömyysturvan heikentämisen myötä työttömyysaste saa laskea aiempaa alemmalle tasolle, ennen kuin työntekijöiden palkkavaatimukset ylittävät rajatuottavuutta vastaavan palkkatason.

Olemme aiemmin korostaneet, että työttömyyden ja talouskasvun tasapainotasot eivät ole mielekkäitä ajatusrakenteita, koska ne muuttuvat vallitsevan työttömyyden ja kasvun mukaisesti. Vaikka kuitenkin uskoisimme jokseenkin staattisiin NAIRU-tasoihin, ei tästä vielä seuraa sitä, että reaalipalkkoja alentavat rakenteelliset uudistukset johtaisivat nykytasoa alempiin työttömyysasteisiin.

Kuten jo aiemmin todettiin, NAIRU kuvastaa ainoastaan alinta mahdollista työttömyystasoa – ei vallitsevaa työttömyysastetta. Vallitseva työttömyysaste määräytyy taas kokonaiskysynnän perusteella. Toisin sanoen rakenteellisilla uudistuksilla voidaan ortodoksisessa teoriassa raivata lisää tilaa aktiiviselle talouspolitiikalle. Jos esimerkiksi NAIRU saadaan alennettua vaikkapa kuudesta prosentista kolmeen prosenttiin, voidaan kysyntää stimuloida, kunnes olemme saavuttaneet kolmen prosentin työttömyystason.

Olennaista on kuitenkin se, että rakenteelliset uudistukset eivät muuta automaattisesti vallitsevan työttömyyden tasoa edes NAIRU-teoriassa. Koska rakenteelliset uudistukset vaikuttavat reaalipalkkatasoon alentavasti, ne itse asiassa ainoastaan vähentävät kokonaiskysyntää ja siten todennäköisesti lisäävät vallitsevaa työttömyyttä.

Yleensä uuskeynesiläisessä kirjallisuudessa tämä ongelma onnistutaan välttämään Taylorin säännöllä toimivan keskuspankin rahapolitiikan avulla: jos NAIRUn alentaminen ei johda vallitsevan työttömyyden vähentymiseen, alentaa keskuspankki automaattisesti ohjauskorkoa, jolloin vallitseva työttömyys konvergoituu NAIRUun.

Jälkikeynesiläisessä kirjallisuudessa rahapolitiikkaan ei luoteta samassa määrin kuin uuskeynesiläisessä ajattelussa, koska sillä ei ole suoria vaikutuksia talouden rahavirtoihin. Toisaalta vaikka suhtautuisimme rahapolitiikkaankin yhtä optimistisesti kuin uuskeynesiläiset, tulevat rakenneuudistusagendan rajat tässä tapauksessa hyvin esille.

Euroopan keskuspankki toteuttaa rahapolitiikkaansa yksittäisten jäsenmaiden NAIRUista riippumatta. Näin ollen NAIRUn alentuminen Suomessa ei johtaisi EKP:n rahapolitiikan keventymiseen. Niinpä rakenteellisista uudistuksista ei olisi todennäköisesti mitään hyötyä Suomen taloudelle. Jopa työlinjan näkyvimmät edustajat ovat todenneet vallitsevan työttömyysasteen olevan nykyistäkin NAIRU-tasoa korkeammalla. Miksi siis teoreettisen NAIRU-tason alentaminen vaikuttaisi ainakaan positiivisesti Suomen todelliseen työttömyysasteeseen?

NAIRU ja finanssipolitiikka

Rakenteellisista uudistuksista voi tietenkin olla siinä tapauksessa jonkinlaista hyötyä, jos hallituksella olisi valmiutta tarvittaessa drastiseenkin kysyntästimulaatioon. Silloin todellinen työttömyysaste saataisiin painettua nykyistä alemmas ilman, että tähän liittyisi hysteerisiä inflaatiopelkoja.

Sen sijaan pelkät rakenteelliset uudistukset eivät auta mitään, ellemme usko lainattavien varojen teoriaan tai varallisuusvaikutukseen, jotka eivät ole yhteensopivia rahan endogeenisuuden kanssa. Pelkät hintajäykkyydetkin riittävät todisteeksi siitä, että vallitseva työttömyys ei automaattisesti palaudu NAIRUun.

Julkisessa keskustelussa rakenteellinen työttömyys ja vallitseva työttömyys sekoitetaan usein keskenään. Tosiasiassa NAIRUn alentaminen rakenteellisilla uudistuksilla ei ole muuta kuin inflaationhallintakeino. Todellinen työttömyysaste ja talouskasvu määräytyvät nyt ja tulevaisuudessakin kokonaiskysynnän perusteella.

Lauri Holappa


[1] Uuskeynesiläisyyttä ei pidä sekoittaa tämän blogin kirjoittajien edustamaan jälkikeynesiläisyyteen. Jälkikeynesiläisyys nojaa John Maynard Keynesin tuotannon rahateoriaan, kun taas uuskeynesiläisyyden lähtökohdat ovat esimerkiksi Paul Samuelsonin, Robert Solow’n ja John Hicksin kirjoituksissa. Uuskeynesiläisyys on käytännössä eräs uusklassisen taloustieteen suuntaus.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *