Rahapolitiikasta ja finanssipolitiikasta

wsjSekä monet Raha ja talous -blogin ystävät sekä vihamiehet ovat ymmärtäneet väärin keskeiset politiikkasuosituksemme. Koska analyysimme korostaa rahan merkitystä kapitalistisessa taloudessa, monet tuntuvat ajattelevan, että pidämme rahapolitiikkaa talouspolitiikan keskeisimpänä välineenä. Tämä on kuitenkin virheellinen tulkinta: edustamme jälkikeynesiläistä näkemystä, jonka mukaan nimenomaan finanssipolitiikka on talouspolitiikan keskeisin väline ja rahapolitiikka on usein melko vähämerkityksellistä.

Osittain tämä ongelma liittyy siihen, että monet eivät tunnu kunnolla ymmärtävän, mitä termeillä rahapolitiikka ja finanssipolitiikka tarkoitetaan. Rahapolitiikalla tarkoitetaan käytännössä kaikkia niitä keskuspankin toimenpiteitä, joilla vaikutetaan korkotasoon. Finanssipolitiikalla taas tarkoitetaan valtion tuloja ja menoja koskevaa päätöksentekoa. Hiukan yksinkertaistaen voidaan sanoa, että rahapolitiikka on korkopolitiikkaa ja finanssipolitiikka budjettipolitiikkaa.

Rahapolitiikalla voidaan vaikuttaa makrotalouden kehitykseen, mutta se on aina finanssipolitiikkaa heikompi vaikutuskanava. Tämä johtuu ennen kaikkea siitä, että rahapolitiikalla ei vaikuteta suoraan talouden tulovirtoihin toisin kuin finanssipolitiikalla. Muutokset korkotasossa vaikuttavat kyllä yleensä jonkin verran yritysten ja kotitalouksien investointihalukkuuteen, mutta useimmiten paljon vähemmän kuin tulovirtojen kehitys. Jos finanssipolitiikka tarkoittaa esimerkiksi julkisten investointien tekemistä, sillä on myös suoria vaikutuksia bruttokansantuotteen kasvuun. Rahapolitiikalla ei ole milloinkaan suoria kasvuvaikutuksia.

Etenkin elvytyskeinona rahapolitiikan keventäminen on usein tehoton, kuten nyt globaalin finanssikriisin aikana on nähty. Tämä johtuu siitä, että jos yritykset ja kotitaloudet uskovat kokonaiskysynnän laskevan tulevaisuudessa, on uusien lainojen ottaminen riskialtista, vaikka korkotaso olisikin laskenut aiempaa matalammaksi. Kevyemmällä rahapolitiikalla ei lisätä yhdenkään toimijan nettotuloja, joten rahapolitiikan keventämisen pääasiallinen vaikutus on lainanottoon liittyvän riskin pienentäminen. Sen sijaan ekspansiivisella finanssipolitiikalla voidaan suoraan lisätä yksityisen sektorin nettorahavarallisuutta.

Myös kokonaiskysynnän supistajana rahapolitiikka on finanssipolitiikkaa huonompi keino, vaikka se saattaakin toimia paremmin kysynnän vähentäjänä kuin lisääjänä. Kuitenkin jos yksityisellä sektorilla vallitsee poikkeuksellisen optimistinen ilmapiiri, ei korkeakaan korkotaso välttämättä hillitse lainanottoa. Sen sijaan käytettävissä olevien tulojen vähentäminen esimerkiksi kiristämällä verotusta heikentää takuulla kokonaiskysyntää.

On myös syytä ottaa huomioon, että rahapolitiikan vaikutukset ovat usein epäselvempiä kuin finanssipolitiikan. Esimerkiksi koron laskun oletetaan yleensä elvyttävän taloutta, mutta monissa tapauksissa koron lasku vähentää myös yksityisen sektorin saamia korkotuloja. Tämä johtuu siitä, että ainakin rahapoliittisesti suvereeneissa valtioissa ohjauskorkopäätökset vaikuttavat valtion velkakirjojen korkotasoon. Etenkään lyhyiden valtionlainojen korkotaso ei voi erota merkittävästi markkinakoroista. Näin ollen voi olla, että koron alentaminen vähentää yksityisen sektorin saamia korkotuloja ja siten jopa heikentää kokonaiskysyntää. Päinvastainen taas pätee ohjauskoron nostamiseen.

Niinpä kokonaiskysynnän säätely onkin toteutettava pääasiassa finanssipolitiikan avulla. Maaliskuussa ilmestyvässä Rahatalous haltuun -teoksessamme esitämme, että ohjauskorko olisi hyvä laskea pysyvästi lähelle nollaa. Tällä tavalla yrityksille turvattaisiin kaikkina aikoina edullisen rahoituksen saatavuus. Yritysten ei myöskään milloinkaan tarvitsisi pelätä rahoituksen kallistuvan tulevaisuudessa. Talouden ylikuumentuminen voidaan helposti torjua kiristämällä finanssipolitiikkaa aina tarvittaessa, mikä antaa mahdollisuuden myös jakaa kiristyksen vaikutukset oikeudenmukaisemmin.

Näin ollen rahapolitiikalla on talouspoliittisissa suosituksissamme paljon pienempi rooli kuin finanssipolitiikalla. Miksi sitten puhumme niin paljon esimerkiksi keskuspankkitoiminnasta? Tämä johtuu siitä, että olemme korostaneet toistuvasti rahapoliittisen suvereniteetin vaikutuksista finanssipolitiikan harjoittamiselle. Rahapoliittisesti suvereeniksi voidaan kutsua sellaista valtiota, joka ei ole merkittävässä määrin velkaantunut ulkomaisessa valuutassa, joka laskee liikkeelle oman valuuttansa ja jolla on kelluva valuuttakurssi. Tällaiset valtio saavat markkinoilta käytännössä ilmaista lainaa juuri niin paljon kuin ne tarvitsevat, mikä on seurausta siitä, että ne eivät voi milloinkaan ajautua maksukyvyttömiksi. Tämä taas johtuu siitä, että tarvittaessa nämä valtiot voivat aina rahoittaa kulutuksensa suorilla keskuspankkiluotoilla.

Julkisen kulutuksen suora keskuspankkirahoitus on kuitenkin instrumentti, jonka pelkkä olemassaolo yleensä riittää. Luottomarkkinoilla ymmärretään kohtalaisen hyvin, että rahapoliittisesti suvereenit valtiot eivät voi ajautua maksukyvyttömiksi, minkä vuoksi niiden lainakorot eivät koskaan nouse kovin korkeiksi. Onkin lähes yhdentekevää, rahoitetaanko julkinen kulutus suorilla keskuspankkiluotoilla vai myymällä velkakirjoja markkinoille. Olennaista on, että voimassa on institutionaalinen järjestys, joka estää valtion maksukyvyttömyyden. Tässä tapauksessa finanssipolitiikan rajoitteiksi muodostuvat ainoastaan hintavakaus ja valuuttakurssin vakaus. Rahapoliittisen suvereniteetin oloissa esimerkiksi kestävyysvaje ei olisi nykyisenkaltainen ongelma.

Finanssipoliittinen ohjenuoramme perustuu Abba Lernerin funktionaalisen rahoituksen doktriiniin. Funktionaalisen rahoituksen doktriini liitetään monien mielissä rahapolitiikkaan, vaikka sillä ei ole juuri mitään tekemistä rahapolitiikan kanssa. Funktionaalisella rahoituksella tarkoitetaan ainoastaan näkemystä, jonka mukaan budjettialijäämä pitää asettaa aina juuri täystyöllisyyden turvaavalle tasolle. Jos talous uhkaa ylikuumentua, tarvitaan kokonaiskysyntää hillitseviä ylijäämäisiä budjetteja. Sen sijaan jos talous ei vielä ole täystyöllisyystasolla, on budjettialijäämää kasvatettava. Funktionaalisen rahoituksen ideana on perustaa finanssipoliittiset päätökset niiden työllisyysvaikutuksiin – ei ennalta annettuihin käsityksiin siitä, mikä on ”vastuullista” tai ”vastuutonta”.

Funktionaalisen rahoituksen toteuttaminen edellyttää sitä, että valtio ei tavoittele budjettitasapainoa edes pitkällä aikavälillä. Näin ollen Lerner ja hänen seuraajansa ovat korostaneet, että julkisen kulutuksen rahoittaminen ei ole milloinkaan ongelma. Niinpä verotusta voidaan käyttää ensisijaisesti inflaationhillintämekanismina, ei varsinaisesti julkisen kulutuksen rahoituskeinona. Tarvittaessa julkinen kulutus voidaan rahoittaa vaikka keskuspankkiluotoilla, mutta rahapoliittisesti suvereenien valtioiden ei yleensä tarvitse turvautua siihen.

Funktionaalisella rahoituksellakaan ei siis ole oikeastaan mitään tekemistä rahapolitiikan kanssa. Funktionaalisen rahoituksen doktriini on ainoastaan eräs tapa harjoittaa finanssipolitiikkaa. Näin ollen voimmekin todeta, että vain harvat politiikkasuosituksemme liittyvät rahapolitiikkaan mitenkään. Politiikkasuositustemme keskiössä ovat täystyöllisyyden takaavaa finanssipolitiikkaa sekä tällaisen finanssipolitiikan mahdollistavien institutionaalisten järjestelyiden luominen. Tavoitteidemme saavuttaminen ei edellytä määrällistä helpottamista tai muita poikkeuksellisia rahapolitiikan keinoja.

Lauri Holappa

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    ” Onkin lähes yhdentekevää, rahoitetaanko julkinen kulutus suorilla keskuspankkiluotoilla vai myymällä velkakirjoja markkinoille.”

    Hups. On sillä merkitystä. Lähdetään olettamuksesta, valtio velkaantuu kotimarkkinoille. Kuluttajilla on 100 rahaa. Valtio myy 10 velkakirjaa. Kuluttajilla on 90 rahaa. Kokonaiskysyntä on edelleen 100 rahaa. Sama asia kuin jos valtio olisi verottanut sen 10%. Tietysti valtion velkakirjoja ostavat henkilöt joiden raha ei kokonaisuudessaan muutenkaan olisi ohjautunut kulutukseen mutta sillä on ykstyistä kysyntää heikentävä vaikutus. Eli kotimaan lainanotto heikentää kysyntää. Sillä voidaan rahoittaa sodat koska voidaan korvata yksityinen kulutus julkisella. Elvytyksen rahoitukseen se ei sovellu.

    Entäs ulkomainen lainaraha joka saadaan (mittayksikkönä) omassa valuutassa?
    Ulkomailta tulee 10 d rahaa. Ne pitää vaihtaa omaksi rahaksi. Eli käytännössä käytetään keskuspankki luottoa, ainut että tuli 10 d rahaa ulkomaan valuuttaa riesaksi. Mistä tietysti päästään eroon kun ostetaan ulkomaista rojua. Eli syrjäytetään kotimaista tuotantoa. No, en käy tuota miettimään. se liittyy valuuttakurssin ja kauppataseen pähkäilyyn. Jos oletamme pyrkimyksen olevan kauppatasapainoon, nuo 10 d rahaa on vain turha riesa jotka pitää polttaa.

    Jos ulkomaan velka otetaan vieraassa valuutassa, 10 d rahaa. No, nekin pitää samalla tavalla vaihtaa mutta tulee kurssiriski velalle.

    • 1.1

      sanoo

      Auvo,

      Ei se noin mene, jos valtion tavoitteena on tehdä alijäämäinen budjetti. Siitähän tässä puhuttiin. Jos valtio myy vaikkapa 100 euron arvoisen velkakirjan yksityiselle sektorille, menettää yksityinen sektori toki aluksi sata euroa rahaa. Tämän jälkeen valtio kuitenkin kuluttaa saamansa sata euroa, ja se satanen palautuu takaisin yksityiselle sektorille. Sen lisäksi yksityisellä sektorilla on valtiolta saatu satasen arvoinen velkakirja, joten velkakirjamyynninkin avulla toteutettu alijäämäinen kulutus on lisännyt yksityisen sektorin nettorahavarallisuutta sadalla rahayksiköllä ( ja siten todennäköisesti lisännyt efektiivistä kysyntää).

      Lauri

      • 1.1.1

        sanoo

        ajatellaan kuitenkin lyhyttä aikaväliä. valtio lainaa minulta sen satasen 10 v maksuajalla. eli minä en sitä rahaa voi käyttää kulutukseen. valtio käyttää.
        siksi toi minulta lainaaminen sopii tilanteeseen jossa meillä on koko kapasiteetti käytössä ja valtio haluaa osan siitä itselleen. esim sota.
        – mä haluan käyttää sen satasen stripparin palkkaamiseen, valtio taas haluaa naissotilaan.
        myy velkakirjan mulle. stirppari lähtee sotaan, mä pistän ilmoituksen, etsitään eukkoa.
        – jos taas valtio haluaa luoda uutta kysyntää, eli meillä on yksi työtön jonka valtio haluaa palkata sairaanhoitajaksi, sen ei kannata lainata minulta vaan keskuspankilta jolloin strippari jatkaa duuniaan mutta hoitsukin saa duunin.
        – toi valtion velkaantuminen kansalaisilta on tehty sotien rahoittamiseen eli yksityisen kulutuksen syrjäyttämiseen lyhyellä aikavälillä.
        – voidaan tietty puhua rahan rajattomasta määrästä ja siitä että mun nettovarallisuuden pysyminen samana aiheuttaa sen että lainaan pankista ja tuhlaan satasen. silloin täytyy kuitenkin olla korkoero niin että valtio maksaa mulle enemmän kun mä pankille.
        – jos valtio lainaa pankista joka luo rahan, silloin se ei syrjäytä kysyntää, olettaen että pankin lainananto kyky ei siitään alene eli valtion velkakirja on 100% takuu, ei tarvita pääoman nostoa.
        – tuohon tarkoitukseen kannattisikin perustaa oma roskapankki joka lainaa valtiolle. johdon bonukset sen mukaan miten paljon saa rahaa syydettyä valtiolle. omistaja valtio. lainaehdot. maksaa jos jaksaa, 100 v lainaaika.

        • 1.1.1.1

          sanoo

          Auvo, voithan sinä myydä sen saamasi velkakirjan eteenpäin ja ostaa sillä rahalla haluamasi palvelut. Tuo syrjäytysvaikutus syntyy vain, jos taloudessa ei ole lainkaan rahan hamstraamista, mikä on epärealistinen oletus.

          Lauri

  2. 2

    sanoo

    Varmaan tällainen selventävä kirjoitus oli paikallan. Pitkän aikaa selitys siihen, miksi keskuspankkirahoitusta ei voida tai voitu käyttää oli, että se lisää inflaatiota. Sen sijaan lainattiin ulkomailta. Kaipa suomalaiset uskoivat, että voivat kaupassa erottaa Saksasta lainatun rahan Suomen Pankilta lainatusta. Mm. ministeri Ole Norrback antoi minule tämän inflaatiovastauksen, kun setelirahoitusta esittelin. Pääsin myös maakuntalehdessä naurunalaiseksi. Olin kai ajatuksellani häpäissyt maakunnan maineen. Se oli Esko Ahon valtakautta.

    Vaan tulikohan tässä jokin lipsahdus: ”Kevyemmällä rahapolitiikalla ei lisätä yhdenkään toimijan nettotuloja, joten rahapolitiikan keventämisen ainoa vaikutus on lainanottoon liittyvän riskin pienentäminen.”

    Tai sitten en vaan ymmärrä. Koronnostolla kun on ymmärtääkseni saateltu monta yritystä hautaan.

  3. 3

    sanoo

    Tarkoitan, että lauseessa on jotenkin turhaa vähättelyn makua. Tietenkin lainakorko vaikuttaa menoihin, ei tavaran tai palvelusten myynnistä saataviin tuloihin, mutta on kai niillä menoillakin merkitystä.

    • 3.1

      sanoo

      Mauri,

      Olet aivan oikeassa. Kiitokset hyvästä huomiosta. Muutin tuotaa kohtaa: korvasin sanan ”ainoa” sanalla ”pääasiallinen”.

      Lauri

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *