Rahahierarkiasta

Rahasta on tullut kestopuheenaihe. Globaali finanssikriisi nosti esiin pankkijärjestelmän keskeisen roolin taloudessamme ja ihmiset alkoivat kiinnittää entistä enemmän huomiota rahoituslaitosten yhteiskunnalliseen valtaan. Ennen kaikkea rahan alkuperä ja rahanluonnin mekanismit, mutta myös rahoitusmarkkinoiden toiminta laajemmin ovat alkaneet askarruttaa ihmisten mieliä. On alettu epäillä, ettei rahoitusmarkkinoiden toiminta välttämättä johdakaan oikeudenmukaiseen eikä edes tehokkaaseen lopputulokseen. Samalla on syntynyt sellaista rahatalousjärjestelmää koskevaa julkista keskustelua, jolle ei ennen finanssikriisiä ollut minkäänlaista tilausta.

Rahasta puhuminen on hyvästä. Rahatalousjärjestelmän toimintalogiikan ymmärtämisen kannalta rahan olemuksen hahmottaminen on välttämätöntä. Olemme blogissamme pyrkineet tuomaan esiin kokonaisvaltaisen näkökulman rahaan ja rahatalouden toimintaan. Rahatalousjärjestelmän velkaperustaisuus, rahan endogeenisuus ja valtiorahan merkitys rahajärjestelmän rakentumisessa ovat tulleet tutuiksi blogin aktiivisille lukijoille. Koska rahatalousjärjestelmä on kuitenkin monimutkainen ja moniulotteinen kokonaisuus, ei erillisiä analyysejamme ole ollut helppo yhdistää kokonaisvaltaiseksi malliksi rahatalousjärjestelmästä. Tämän artikkelin tarkoituksena on vetää yhteen aikaisempia analyysejamme lähestymällä rahataloutta niin kutsutun rahahierarkian näkökulmasta.

Rahanluonti ja rahahierarkia

Velkaperustaisessa talousjärjestelmässä rahan luonti tapahtuu tyhjästä. Koska raha on käytännössä yhden toimijan toiselle toimijalle antama maksusitoumus eli velkasopimus, voi kuka tahansa meistä luoda rahaa halutessaan. Kuten Hyman P. Minsky on todennut, ei rahan luonti ole koskaan ongelma yhdellekään taloudelliselle toimijalle. Ongelma on saada toiset toimijat hyväksymään luotu raha maksuvälineenä.

Yksityisen velkakirjan hyväksyminen maksuvälineenä edellyttää luottamusta velkakirjan liikkeelle laskeneeseen toimijaan. Jos toimijan uskotaan pystyvän keräämään velkakirjan erääntymiseen mennessä sen osoittama määrä varallisuutta (nimellistä tai reaalista), uskotaan hänen pystyvän suorittamaan velkansa velkakirjan omistajalle (hallussapitäjälle). Mitä laajemmalle luottamus velkakirjan liikkeellelaskijaan on levinnyt, sitä suuremmat jälkimarkkinat velkakirjalle syntyvät. Velkakirja voi toimia silloin maksuvälineenä myös muiden toimijoiden välisten velkasuhteiden selvittämisessä.

Yleensä yksityisten velkakirjojen kyky toimia maksuvälineenä on rajallinen, koska vain velkakirjan liikkeellelaskijan tuntevat toimijat voivat arvioida hänen lopullista maksukykyään. Tästä syystä yksityiset velkakirjat ovat rahahierarkiassa alimmaisina (kuvio 1). Laajempi hyväksyttävyys on sen sijaan liikepankkien rahallistamilla velkakirjoilla, jotka arkikielessä tunnemme pankkilainoina ja talletuksina eli liikepankkirahana.

Kun liikepankit luovat ja liikuttavat rahaa, ne toimivat käytännössä taloudellisten toimijoiden velkasuhteiden takaajina ja selvittäjinä. Taloudellisten toimijoiden ei tarvitse siis enää luottaa toisiinsa, vaan luottamus liikepankin kykyyn selvittää pyydettäessä vaihdannassa syntyviä velkasuhteita ja tarjota pyydettäessä yleisesti hyväksyttävää maksuvälinettä liikepankkiin tehtyä talletusta vastaan riittää. Näin ollen liikepankki asettuu taloudellisten toimijoiden väliin ja laajentaa toimijoiden solmimien velkasopimusten hyväksyttävyyttä maksuvälineenä.

Yleisesti hyväksyttävää maksuvälinettä yksityinen liikepankki ei kuitenkaan voi luoda itse. Yksityisenä toimijana myös sen luomien velkakirjojen hyväksyttävyys on talousjärjestelmässämme rajoitettua. Liikepankkirahan yläpuolelta löytyy näin ollen vieläkin laajemmin hyväksytty rahamuoto. Tämä on valtioraha eli valuutta eli keskuspankkiraha, jonka liikkeellelaskusta nykymuotoisessa talousjärjestelmässä vastaa keskuspankki. Keskuspankki toimii siis liikepankkien pankkina ja tarjoaa niille samanlaisia palveluita kuin liikepankit tarjoavat muille taloudellisille toimijoille. Keskuspankki sekä luotottaa liikepankkeja että selvittää tileillään niiden välisiä velkasuhteita olemassa olevaa valuuttavarallisuutta siirtelemällä.

Kuten olemme aiemmin esittäneet, perustuu valtion ja sen valtuuttaman keskuspankin kyky laskea liikkeelle yleisesti hyväksyttyä maksuvälinettä valtion verotusoikeuteen. Koska valtio voi asettaa ja on asettanut yksipuolisella ilmoituksella kaikki taloudelliset toimijat velkasuhteeseen kanssaan, syntyy kaikille toimijoille tarve pitää hallussaan valuuttaa, jolla valtion verot ainoastaan voidaan maksaa. Samalla syntyy luottamus siihen, että myös muut toimijat ovat valmiita hyväksymään valtiorahan maksuvälineenä. Valtiolla ei siis ole ongelmaa saada rahaansa hyväksytettyä maksuvälineenä, kuten on kaikilla yksityisillä toimijoilla kotitalouksista ja yrityksistä rahoituslaitoksiin.

Kuvio 1. Rahahierarkia nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä

 

Rahahierarkia käytännössä

Rahahierarkian hahmottaminen auttaa ymmärtämään rahatalousjärjestelmän perusprosesseja, kuten esimerkiksi modernia pankkitoimintaa. Nykyjärjestelmässä liikepankkien kyky luoda periaatteessa rajattomasti liikepankkirahaa (kysyntää vastaava määrä) ja rahallistaa taloudellisten toimijoiden velkasuhteita perustuu siihen, että keskuspankki on sitoutunut vaihtamaan liikepankkirahan yksi yhteen keskuspankkirahaan. Toisin sanoen keskuspankki lainaa liikepankeille niiden tarvitseman määrän valuuttaa pyydettäessä. Näin ollen liikepankit onnistuvat aina selvittämään keskinäiset velkasuhteensa ja eri liikepankkien rahoista tulee yhteismitallisia. Rahan endogeenisuuden taustalla on siis keskuspankin toiminta viimekätisenä lainaajana ja pankkijärjestelmän likviditeetin turvaajana.

Jos keskuspankki ei tarvittaessa vastaisi liikepankkien keskuspankkirahan kysyntään, olisi pankkien välttämättä onnistuttava keräämään taseen tasapainottamiseksi vaadittava keskuspankkiraha markkinoilta. Erityisesti kriisiolosuhteissa, jolloin pankeilla tai muilla rahoitusyrityksillä ei ole halukkuutta lainata niiden hallussa olevaa maksuvalmiuden turvaamisen näkökulmasta ylimääräistä keskuspankkirahaa eli viimekätistä maksuvälinettä muille rahoituslaitoksille, on pankkien lähes mahdotonta huolehtia maksuvalmiudestaan ilman keskuspankkiluottoja. Myös normaaliolosuhteissa keskuspankin kieltäytyminen luotottamasta hetkellisesti maksuvalmiutensa kanssa painivia rahoituslaitoksia voi johtaa järjestelmätason ongelmiin.

Finanssikriisin aikana keskuspankin rooli rahatalousjärjestelmän takaajana tuli erinomaisen selvästi esille. Yksi tärkeimmistä tekijöistä finanssikriisin taustalla oli niin kutsutun varjopankkitoiminnan nopea laajeneminen ennen kaikkea Yhdysvalloissa. Tämä tarkoitti sitä, että erilaiset yksityiset rahoitusyritykset, joilla ei ollut oikeutta lainata suoraan keskuspankista, alkoivat osallistua entistä enemmän rahoitustoimintaan ja ennen kaikkea spekulatiiviseen sijoitustoimintaan. Niin kauan kuin ne pystyivät lainaamaan edullisesti yleisesti hyväksyttyä maksuvälinettä eli valuuttaa rahamarkkinoilta eli toisilta rahoituslaitoksilta, niiden suorittama yksityinen luotonlaajennus ja siihen perustuva spekulaatio saattoi jatkua.

Kun asuntoluottomarkkinoiden ongelmien synnyttämä luottamuspula lamaannutti rahamarkkinat, joutuivat rahoitusyrityksen välittömästi maksuvalmiusongelmiin, mikä entisestään syvensi kriisiä. Rahoituslaitokset pyrkivät nimittäin parantamaan maksuvalmiuttaan myymällä hallussaan olevia arvopapereita, minkä seurauksena varallisuusmarkkinoiden hinnat lähtivät rajuun laskuun. Samalla rahoituslaitokset pidättäytyivät myöntämästä uusia lainoja, minkä seurauksena myös reaalitaloudellinen investointitoiminta pysähtyi. Ilman keskuspankin väliintuloa ja keskuspankkiluottojen tarjonnan nopeaa kasvattamista sekä erilaisia rahoitusmarkkinainstrumenttien ja velkapapereiden osto-ohjelmia koko rahoitusjärjestelmän olemassaolo olisi asetettu vaakalaudalle.

Finanssikriisiä ja sen jälkihoitoa tutkimalla käy ilmeiseksi, että nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä pankkijärjestelmä toimii viime kädessä valtiollisessa ohjauksessa. Syynä tähän on valtion rooli yleisesti hyväksytyn maksuvälineen liikkeellelaskijana. Vaikka usein liikepankkien ja yksityisten rahoitusmarkkinoiden uskotaan nousevan valtahierarkiassa valtioiden yläpuolelle ja erityisesti globalisaation aikakaudella rahoitusmarkkinoiden vallan kasvua suhteessa kansallisvaltioihin on pidetty jokseenkin pysäyttämättömänä ja valtiollisesta perspektiivistä hallitsemattomana kehityskulkuna, osoittavat rahajärjestelmän perusprosessit muuta. Todellisuudessa valtioiden taloudellinen ja yhteiskunnallinen ohjausvalta, jonka yleisesti hyväksyttävän maksuvälineen hallinta niille antaa, on periaatteessa edelleen olemassa.

Myös funktionaalinen rahoitus perustuu elimellisesti valtiorahan asemaan rahahierarkian huipulla. Koska valtio voi laskea liikkeelle yleisesti hyväksyttyä maksuvälinettä, ei valtion velkaantumisasteella ole periaattellista merkitystä. Jos valtio vain verottaa kaikkia taloudellisia toimijoita riittävästi, ei valtiorahan hyväksyttävyys kärsi velkaantumisesta. Niinpä julkinen kulutus voitaisiin mitoittaa muiden taloudellisten tavoitteiden kuin julkisen sektorin rahoitustasapainon perusteella. Valtion kulutusvoimaa on kuitenkin rajoitettu yksittäisillä poliittisilla päätöksillä sekä  laajoja valtiorahan asemaa heikentäviä rakenteita ja instituutioita rakentamalla. Esimerkiksi eurokriisin syveneminen ja pitkittyminen ovat olleet seurausta juuri näistä rajoitteista.

Demokratian toteutumisen kannalta nykyinen tilanne, jossa valtio käyttää yleisen maksuvälineen hallinnan sille antamaa valtaa valikoiden ja taloudellisesti parhaassa asemassa olevaa pientä vähemistöä hyödyttäen, on kaikella tapaa kestämätön. Esimerkiksi finanssikriisin hoidossa mittavin valtioiden suorittama taloudellinen apu on kohdistunut rahoitussektorin toimijoille, jotka olivat aktiivisesti kriisiä rakentamassa. Sen sijaan julkisen kulutuksen ja investointien lisäämisessä,  mikä helpottaisi reaalitaloudesta tulonsa saavien toimijoiden ahdinkoa, valtiot ovat olleet äärimmäisen varovaisia.  Ihmisten kokemaa epäoikeudenmukaisuuden tunnetta on tässä valossa helppo ymmärtää.

Rahahierarkian tarkastelu on paljastanut, etteivät nykyisen kaltaiset rahoitusmarkkinat voisi olla olemassa ilman valtioiden siunausta. Rahahierarkian ymmärtäminen antaa perusteet myös hyvin toisenlaiselle raha- ja finanssipolitiikalle, kuin mitä viime vuosikymmeninä ja finanssikriisin jälkeen esimerkiksi Euroopassa on harjoitettu. Muuttamalla valtioiden talouspolitiikan suuntaa ja lisäämällä rahoitusmarkkinoiden sääntelyä viime vuosikymmeninä taloudelliseen eriarvoistumiseen ja epävakauteen johtaneet kehityskulut voidaan edelleen pysäyttää. Suunnanmuutos on syytä aloittaa demokratisoimalla valtioraha.

Jussi Ahokas

Kommentit
  1. 1

    jari2208 sanoo

    Ajattelun pohjaksi muutama ajatusmalli.

    Asiakas haluaa ostaa rekan tehdäkseen töitä rekkakuskina. Liikepankki antaa hänelle lainan, ja samalla sovitaan vakuudet, lyhennykset ja korot. Asiakas aloittaa työskentelyn ja pystyy hoitamaan lainansa, sekä samalla maksaa veronsa yhteiskunnalle. Mikäli asiat eivät hoituisi, niin vakuudet menisivät pankille, verotulot jäisivät tulematta ja yhteiskunnan olisi turvattava asiakkaan eläminen.

    Asiakas haluaa ostaa rekan tehdäkseen töitä rakkakuskina. Valtionpankki antaa hänelle lainan, ja samalla sovitaan vakuudet, lyhennykset ja se, ettei korkoa tarvitse maksaa. Valtio ei tarvitse korkoa, koska sehän voi halutessaan muutenkin painaa rahaa. Asiakas aloittaa työskentelyn ja pystyy hoitamaan lainansa, sekä samalla maksaa veronsa, mikäli valtio niin haluaa. Mikäli asiat eivät hoituisi, niin vakuudet menisivät valtiolle ja yhteiskunnan olisi turvattava asiakkaan eläminen.

    Asiakas haluaa ostaa talon asuakseen mukavasti. Liikepankki antaa hänelle lainan, ja samalla sovitaan vakuudet, lyhennykset ja korot. Asiakkaalla on töitä ja hän pystyy hoitamaan lainansa, sekä samalla maksaa veronsa yhteiskunnalle. Mikäli asiat eivät hoituisi, niin vakuudet menisivät pankille, verotulot jäisivät tulematta ja yhteiskunnan olisi turvattava asiakkaan eläminen.

    Asiakas haluaa ostaa talon asuakseen mukavasti. Valtionpankki antaa hänelle lainan, ja samalla sovitaan vakuudet, lyhennykset ja se, ettei korkoa tarvitse maksaa. Valtio ei tarvitse korkoa, koska sehän voi halutessaan muutenkin painaa rahaa. Asiakas työskentelee ja pystyy hoitamaan lainansa, sekä samalla maksaa veronsa, mikäli valtio niin haluaa. Mikäli asiat eivät hoituisi, niin vakuudet menisivät valtiolle ja yhteiskunnan olisi turvattava asiakkaan eläminen.

    Velka=lupaus tehdä työtä niin, että lainattu summa palautetaan takaisin korkoineen. Velkaa antaessaan pankit siis tavallaan arvioivat asiakkaan työkykyä suhteessa velkaan. Mikäli velkaa ei haluta, niin vaihdannan pitää olla yhteismitallista ja yhtäaikaista.

    ”valtio voi asettaa ja on asettanut yksipuolisella ilmoituksella kaikki taloudelliset toimijat velkasuhteeseen kanssaan”
    ”Valtion kulutusvoimaa on kuitenkin rajoitettu yksittäisillä poliittisilla päätöksillä sekä laajoja valtiorahan asemaa heikentäviä rakenteita ja instituutioita rakentamalla.”

    Miksi valtion kulutusvoima on alistettu liikepankeille? Miksi valtion asioista päättävät poliitikot ja virkamiehet ovat tähän suostuneet?
    Ilmeinen syy on, että päättäjät eivät usko omaan ja kansalaistensa tehokkuuteen, tai ainakaan muiden järjestelmässä mukana olevien valtioiden vastaavaan tehokkuutteen. Valtiot on yhteismitallisesti asetettu liikepankkien armoille. Velkaannuttamalla kansalaiset pakotetaan tehokkaaseen työntekoon ja samalla puretaan yhteiskunnan tukiverkkoja. Talouksille annetaan rahaa vain, mikäli pankit katsovat ne riittävän tehokkaiksi.

    Järjestelmästä seuraa, että valtiot voivat ajautua maksukyvyttömyyteen. Yksittäistä valtiota ei voi pelastaa keskuspankkirahalla, koska muutenhan muut maat olisivat heikommassa asemassa.

    Valtion pääasiallinen tehtävä, kansalaisistaan huolehtiminen, on ulkoistettu liikepankkien tahtoon! Onko tässä oikeasti mitään järkeä?

    Mielelläni kuulisin ne hyödyt tästä systeemistä, ja mielellään muilta kuin pankin edustajilta.

    • 1.1

      Ville J. Koivisto sanoo

      Se nyt vaan on tyhmää organisoida asiat yhteisön parhaaksi, koska eihän poliitikkoja se kiinnosta, vaan oma ja kavereiden etu.

      Kyseessä on edustuksellisen demokratian ongelma. Tämän jälkeen voitaisiin päättää, että rahamarkkinat vapautetaan kokonaan, jolloin ihmiset valitsevat valuutakseen sen, joka itselleen parhaiten sopii. Tämä ei poissulje valtionpankkia, joka voi edelleen esim maksaa valtion työntekijöiden palkat painamallaan rahalla.

    • 2.1

      sanoo

      Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että yleisesti hyväksyttävän maksuvälineen hallinnan periaatteista tulisi käydä deliberatiivista keskustelua. Kun valtiorahan rooli talousjärjestelmässä ymmärretään, huomataan, että nykyiselle talousjärjestykselle on olemassa realistisia vaihtoehtoja. Näiden vaihtoehtojen realisoiminen vaatii usein myös konkreettista valtiorahan demokratisointia eli rahan liikkeellelaskun alistamista yhdessä sovituille taloudellisille ja yhteiskunnallisille oäämäärille.

      Kuten tekstissä kuvattiin, vaatisi legal tender -oikeuden poistaminen valtion verotusoikeuden poistamista. Itävaltalaisessa todellisuudessa valtiolla ei siis ole minkäänlaista roolia talouden ohjauksessa. Itse näen materiaalisten suhteiden järjestämisen ilman julkista puutuntaa ainoastaan ajatusleikkinä, sillä itävaltalaisten yhteiskuntaontologiset sitoumukset eivät tavoita yhteiskunnallista todellisuuttamme. Taloudellinen toiminta edellyttää aina vuorovaikutusta ihmisten välillä, jolloin mukaan ajatusleikkiin tulisi ottaa kaikki tästä vuorovaikutuksesta syntyvät valtasuhteet. Jotta taloudellinen toiminta voisi tässä muokatussa itävaltalaisten maailmassa olla vapaata ja oikeudenmukaista, olisi jäljelle jäävän yövartijavaltion onnistuttava omistusoikeuksien takaamisen lisäksi myös poistamaan eriarvoisuutta tuottavat valtasuhteet. Ja jälleen meillä olisi taloudelliseen toimintaan vaikuttavaa julkista puutuntaa.

      Kultakannan ongelmista olemme kirjoittaneet täällä.

      Jussi

      • 2.1.1

        J. Slim sanoo

        ”Tarkoitan tällä lähinnä sitä, että yleisesti hyväksyttävän maksuvälineen hallinnan periaatteista tulisi käydä deliberatiivista keskustelua. Kun valtiorahan rooli talousjärjestelmässä ymmärretään, huomataan, että nykyiselle talousjärjestykselle on olemassa realistisia vaihtoehtoja. Näiden vaihtoehtojen realisoiminen vaatii usein myös konkreettista valtiorahan demokratisointia eli rahan liikkeellelaskun alistamista yhdessä sovituille taloudellisille ja yhteiskunnallisille oäämäärille.”

        Keskustelun käymisen ongelma piilee siinä, ettei moni ymmärrä rahan luonnetta. Yhdessä sovitut yhteiskunnalliset päämäärät vääristyvät tietyn yhteiskunnassa olevan porukan päämäärille hyvin helposti.

        Siksi rahamäärän lisäämisen oikeutta ei pitäisi olla kenelläkään, ei varsinkaan silloin jos valtio määrittää maksuvälineen. Ainoa tapa legal tender- oikeuden säilyttämiseen, minkä minä voisin kuvitella olisi jonkinlainen bitcoinin kaltainen digitaalinen kryptovaluutta, valuutan määrä voitaisiin asettaa kasvamaan jonkin mittarin mukaan siten, että jokainen kyseisessä valuutassa oleva rahayksikkö lisääntyisi samassa suhteessa. Tällöin inflaation portaittainen leviäminen vältettäisiin.

        ”Kuten tekstissä kuvattiin, vaatisi legal tender -oikeuden poistaminen valtion verotusoikeuden poistamista. Itävaltalaisessa todellisuudessa valtiolla ei siis ole minkäänlaista roolia talouden ohjauksessa.”

        Ei välttämättä, esim tuo jo ylhäällä mainitsemani malli, ei välttämättä vaatisi valtion etuoikeutta maksuvälineeseen. Vaikkakin se, että verot tulisi maksaa valtion liikeelle laskemassa valuutassa, lisäisi valtion valuutan kilpailukykyä muita rahoja vastaan. Mutta miksi, valtio ei voisi mitata veroja omassa valuutassa, mutta hyväksyä veron maksuun myös muita valuuttoja? Jotta vältyttäisiin siltä, että veroja maksettaisiin vaikkapa perunoissa, rajoitteeksi voidaan laittaa vaikka jokin fyysinen ominaisuus, kuljetettavuus tai muu sellainen.

        ”Jotta taloudellinen toiminta voisi tässä muokatussa itävaltalaisten maailmassa olla vapaata ja oikeudenmukaista, olisi jäljelle jäävän yövartijavaltion onnistuttava omistusoikeuksien takaamisen lisäksi myös poistamaan eriarvoisuutta tuottavat valtasuhteet. Ja jälleen meillä olisi taloudelliseen toimintaan vaikuttavaa julkista puutuntaa.. ”

        Valtasuhteethan perustuisivat yövartijavaltio-mallissa puhtaasti sille, mitä kuluttajat kokevat hyvänä palveluna. Se joka kykenee tyydyttämään kysynnän -ei välttämättä halvimalla vaan tyydyttävimmällä tavalla- saa myös valtaa, muttei kuitenkaan muuhun kuin omaan tuotantoonsa, jonka sössimällä kuluttajien antama oikeus valtaan siirtyy jollekkin muulle.

        Toki joku voisi kokea tämänkin epäoikeudenmukaiseksi, vaikka ”eriarvoisuus” johtuisi tällöin ainoastaan eroista ihmisten kyvyssä palvella toisiaan,

        Olisi mielenkiintoista jos kirjoittaisit kirjoituksen otsikolla: ”Miksi en ole itävaltalainen”. Itse olen insinööri, joka lähinnä harratuksena ja puhtaasta kiinostuksesta on perehtynyt hieman taloustieteisiin. Tämän pintapuolisen perehtymisen perusteella, juuri itävaltalaisen koulukunnan opit vaikuttavat eniten tässä maailmasta kertovilta. Siksi olisikin mahtava lukea kritiikkiä tätä koulukuntaa kohtaan ihan siitä syystä, ettei sitä ainakaan suomenkielellä ole uskottavasti silmääni osunut.

        Olin muuten havaitsevinani aika paljon piirteitä ABCT:sta tuossa kirjoituksessa. Post Keynesiläiset kai jossain määrin tuon teorian todeksi tunnustavatkin?

        • 2.1.1.1

          sanoo

          Keskustelun käymisen ongelma piilee siinä, ettei moni ymmärrä rahan luonnetta. Yhdessä sovitut yhteiskunnalliset päämäärät vääristyvät tietyn yhteiskunnassa olevan porukan päämäärille hyvin helposti.

          Totta. Yksi tärkeimmistä motiiveista tämän blogin kirjoittamiseen liittyy juuri tähän ongelmaan. Lisäämällä ihmisten tietoisuutta rahatalousjärjestelmästä demokraattinen keskustelu esimerkiksi valtiorahasta ja talouspolitiikan suunnasta on toivottavasti mahdollista tulevaisuudessa.

          Siksi rahamäärän lisäämisen oikeutta ei pitäisi olla kenelläkään, ei varsinkaan silloin jos valtio määrittää maksuvälineen.

          Kuten tekstissä kuvattiin, voivat kaikki taloudelliset toimijat lisätä rahaa talouteen. Rahanluonti liittyy siis ihmisten halukkuuteen solmia taloudellisia suhteita eli tuottaa ja vaihtaa. Koska nykyjärjestelmässä keskuspankit ovat sitoutuneet huolehtimaan maksuvalmiudesta, yksityisillä toimijoilla on merkittävä rooli kokonaisrahamäärän (velkasuhteiden) määrittelyssä. Erilaiset yritykset hillitä rahamäärän kasvua ovat johtaneet aina pahoihin taloudellisiin ongelmiin.

          Mutta miksi, valtio ei voisi mitata veroja omassa valuutassa, mutta hyväksyä veron maksuun myös muita valuuttoja?

          Kuka määrittelisi tässä tapauksessa valuutan ja muiden valuuttojen vaihtosuhteen? Nykyään tämä tapahtuu markkinoilla, jossa jokaisen on pystyttävä vaihtamaan oma valuuttansa tai hyödykkeensä verojen maksuun tarvitsemaansa valuuttaan. Jos valtio saa määrittää vaihtosuhteen oman valuuttansa ja muiden valuuttojen välillä, sen valta itseasiassa lisääntyy.

          Toki joku voisi kokea tämänkin epäoikeudenmukaiseksi, vaikka “eriarvoisuus” johtuisi tällöin ainoastaan eroista ihmisten kyvyssä palvella toisiaan,

          Ymmärrät kyvyt ilmeisen staattisiksi ja ennalta määritellyiksi. Esimerkiksi hyvinvointivaltioideologiassa tällaisesta käsityksestä on irtaannuttu ja onkin pystytty osoittamaan, että koulutuksen ja sosiaalipolitiikan avulla ihmisten kyvyt osallistua yhteisölliseen toimintaan (toistensa palvelemiseen) voivat kasvaa merkittävästi. Näin ollen valtion toiminnalla on pystytty muuttamaan myös taloudellisia valtasuhteita. On tietysti ideologinen kysymys pidetäänkö tätä oikeudenmukaisena vai epäoikeudenmukaisena.

          Olin muuten havaitsevinani aika paljon piirteitä ABCT:sta tuossa kirjoituksessa. Post Keynesiläiset kai jossain määrin tuon teorian todeksi tunnustavatkin?

          Samoja elementtejä teorioista löytyy. Pyrkiväthän molemmat kuvaamaan nykymuotoisen rahatalousjärjestelmän määrääviä dynamiikkoja.

          Jussi

  2. 4

    jari2208 sanoo

    Yritin jo aamulla kommentoida kirjoitustanne, mutta ilmeisesti ei tullut läpi. Yritetäänpä uudelleen.

    Kirjoititte, että
    Koska valtio voi asettaa ja on asettanut yksipuolisella ilmoituksella kaikki taloudelliset toimijat velkasuhteeseen kanssaan, syntyy kaikille toimijoille tarve pitää hallussaan valuuttaa, jolla valtion verot ainoastaan voidaan maksaa.

    Valtion kulutusvoimaa on kuitenkin rajoitettu yksittäisillä poliittisilla päätöksillä sekä laajoja valtiorahan asemaa heikentäviä rakenteita ja instituutioita rakentamalla.

    Syynä tähän on valtion rooli yleisesti hyväksytyn maksuvälineen liikkeellelaskijana.

    Laillinen maksuväline Suomessa on euro. Suomen valtion täytyy tarvittaessa kulutusvoimaa lisätäkseen lainata euroja liikepankeilta, jolloin velvollisuudeksi tulee myös koronmaksu (Espanjan korko tänään 5,74%). Keskuspankki ei voi rahoittaa suoraan valtiota. Kyseiset korot täytyy kerätä kansalaisilta veroina. Liikepankki siis velvoittaa valtiota keräämään koron verran veroja puolestaan, josta taas valtio voi verottaa osan takaisin. Kummallista? Kansalaisten on taas maksettava korot sekä omista, että valtion veloista.

    Mikäli valtio ei saa verotuloja riittävästi, niin lainaa on siis haettava liikepankeilta. Liikepankit voivat estää tai hyväksyä lainapäätöksissään valtion suunnittelemat toimet. Kuka ohjaa tätä valtio-nimistä laivaa? Nämäkö piirteet ovat ominaisia itsenäiselle valtiolle?

  3. 5

    Pohjanpoika sanoo

    Niin, € on kaikille ulkomaanvaluuttaa ja mikäköhän on se ”valtio”, joka sitä keskuspankkinsa välityksellä hallitsee? Lukekaa Pascal Lamyn pitämä puhe Oxfordissa maaliskuun alkupuolella, meitä viedään kuin pässiä narussa mutta kuka on oikein narun toisessa päässä?

    • 5.1

      Tne sanoo

      … eiköhän tämä ole käynyt selväksi, että Saksa on se valtio, joka määrää Eurosta, toki muillakin on sanottavansa, mutta kun tarpeeksi tiukka paikka tulee niin Mario ja Merkkeli ottavat yhden puhelun …

  4. 6

    sanoo

    Kiitos hyvistä kirjoituksista! On ilo lukea selkeää ja totuudessa hyvin pysyvää tekstiä.

    Seuraava perustavanlaatuinen asia askarruttaa minua:

    Jos raha kuvastaa vain velkasuhdetta, niin miksi sanomme — ja ajattelemme — rahalla maksettavan? Otetaan vaikka mainitsemanne Minskyn raha, jota kuka vain voi luoda. Jos minun sanotaan luovan tuota rahaa ostaessani teiltä jotakin, niin on nähdäkseni päivän selvää että minä en suorita mitään maksua ettekä te vastaanota mitään maksua. Minä jään teille velkaa.

    Missä vaiheessa tuollainen velkapaperi muuttuu maksuvälineeksi? Ja kun se muuttuu maksuvälineeksi, niin kenen voidaan sanoa suorittavan ja kenen vastaanottavan maksun?

    Vaikuttaa siltä että olemme näissä raha-asioissa hyvin samoilla linjoilla. Chartalismi on minulle hyvin tuttua; siinä on paljon hyvää, mutta minun muodostamani iso kuva taloudesta eroaa itseään chartalisteiksi tituleeraavien isosta kuvasta. Ja näkisin että yksi iso ero on siinä, että minä en näe rahaa maksuvälineenä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *