Perustulo ja funktionaalinen rahoitus

Funktionaalisen rahoituksen käsitteen loi 1940-luvulla taloustieteilijä Abba Lerner hahmotellessaan vaihtoehtoa valtavirtaiselle talouspoliittiselle doktriinille. Klassiseen talousteoriaan pohjautuvan talouspoliittisen ajatusmallin mukaan valtion – samoin kuin kotitalouksien – tulee onnistua tasapainottamaan taloutensa keskipitkällä aikavälillä. Valtion taloudenpidon onnistumista on siis arvioitava viime kädessä tiettynä ajanjaksona toteutuvien valtion tulo- ja menovirtojen erotuksella.

Lerner ymmärsi, että kroonisesti epävakaassa rahatalousjärjestelmässä kyseinen ”suu säkkiä myöten” -talouspolitiikka johtaisi väistämättä ongelmiin ja taloudellisten kriisien syvenemiseen. Jos taloudellinen aktiivisuus hiipuisi, vähentäisi myös valtio kulutustaan, mikä entisestään lisäisi taloudellista epävarmuutta leikkaamalla taloudelliselle toiminnalle elintärkeitä rahavirtoja. Niinpä valtavirtaisen ”vastuullisen” ja ”järkevän” julkisen taloudenpidon malli tulisi korvata uudella funktionaalisen rahoituksen mallilla. Lerner esitti, että valtion kulutusta ja verotusta tulisi arvioida kaikkina aikoina vain ja ainoastaan niiden aikaansaamien suorien taloudellisten ja yhteiskunnallisten vaikutusten pohjalta. Valtion asettamien yhteiskunnallisten tavoitteiden toteutumisen jälkeen olisi yhden tekevää, miltä valtion rahoitustase näyttäisi.

Lernerin mukaan tällainen julkisen taloudenpidon malli olisi mahdollinen, koska valtiolla on aina mahdollisuus rahoittaa alijäämänsä lainaamalla rahavarat suoraan keskuspankista. Koska valtio tai sen valtuuttama keskuspankki laskee liikkeelle yleisesti hyväksyttyä maksuvälinettä, jota kaikki taloudelliset toimijat haluavat pitää – tai paremminkin joutuvat pitämään – hallussaan suoriutuakseen veroista ja muista valtion määräämistä maksuista, ei luottamus valtion valuuttaan katoa keskuspankkivelan kertymisestä huolimatta. Siksi valtio voi taloudellisessa toiminnassaan keskittyä esimerkiksi täystyöllisyyden sekä hintavakauden tavoitteluun säätelemällä aktiivisesti kulutustaan ilman huolta rahoituksen järjestymisestä.

Kuten kaikki tämänhetkistä talouspoliittista keskustelua seuraavat huomaavat, eivät Lernerin näkemykset koskaan lyöneet läpi. Yhä edelleen julkisen taloudenpidon onnistumista arvioidaan valtioiden velkaantumisnopeudella ja alijäämien suuruudella. Yhdessäkään länsimaassa ei ole otettu käyttöön Lernerin esittämää julkisen taloudenpidon mallia, vaan klassisesta talousteoriasta johdetusta mallista on pidetty kiinni kynsin hampain. Tämän seurauksena monissa länsimaissa emansipatorisen yhteiskuntapolitiikan harjoittaminen on käynyt mahdottomaksi, kun tärkeimmäksi poliittiseksi tavoitteeksi on noussut julkisten alijäämien leikkaaminen ja sitä myöten julkisen kulutuksen sekä valtion talouspoliittisen vallan rajoittaminen juuri silloin kuin kansalaisten kannattamat yhteiskunnalliset reformit vaatisivat juuri päinvastaista politiikkaa.

Vallitseva julkisen taloudenpidon doktriini on asettanut kehykset myös perustulokeskustelulle, sillä kaikissa konkreettisissa perustulomalleissa kansalaisille maksettavan vastikkeettoman tulon maksajana toimii valtio. Myös suomalaisissa perustulomalleissa lähtökohdaksi on kerta toisensa jälkeen otettu perustulon kustannusneutraalisuus. Koska Suomen kokonaisveroastetta pidetään vallitsevassa talousajattelussa taloutemme kilpailukyvyn kannalta jo valmiiksi liian korkeana, ei valtion menoja lisäävää perustuloreformia nähdä toteuttamiskelpoisena. Perustulon kalleus ja perustulon toteuttamisesta julkisen talouden kestävyydelle aiheutuvat ongelmat ovatkin olleet suomalaisessa perustulokeskustelussa voittavia argumentteja.

Perustulokamppailun latistuminen ja reformiesitysten radikaalisuuden katoaminen ovat olleet valtavirtaisen talouspoliittisen opin kritiikittömän hyväksymisen välttämätön seuraus. Onkin selvää, ettei sellaista perustuloreformia, joka todella muuttaa yhteiskunnan perusrakenteita, voida toteuttaa vallitsevan talouspoliittisen opin määrittelemissä raameissa. Jotta emansipatorinen perustuloreformi olisi mahdollinen, on julkisen taloudenpidon mallin muututtava. Koska perustulon tavoitteena on julkista kulutusta ja verotusta säätelemällä muuttaa yhteiskunnan rakenteita, on funktionaalisen rahoituksen periaatteeseen sitoutuminen luonnollinen lähtökohta myös perustulokamppailulle.

Perustulon kannattajien on siis vaadittava valtiota käyttämään sitä taloudellista valtaa, jonka rahatalouden järjestäjänä toimiminen sille antaa. Suomessa poliittiset vaatimukset tulee tällä hetkellä kohdistaa Euroopan unionille, joka asettaa puitteet maassamme harjoitettavalle talouspolitiikalle. Valtion taloudellisen ohjausvallan lisääminen antaisi välittömästi mahdollisuuksia sellaisille yhteiskunnallisille ohjelmille, jotka nykyisissä olosuhteissa tuntuvat utopistisilta. Esimerkiksi Lernerin seuraajien hahmottelemat valtion täystyöllisyysohjelmat olisivat funktionaalisen rahoituksen olosuhteissa helposti toteutettavissa. Myös perustuloreformille julkisen taloudenpidon mallin muutos avaisi runsaasti mahdollisuuksia ja keskustelu reformin toteuttamiskelpoisuudesta ohjautuisi oikeisiin kysymyksiin.

Sen sijaan, että perustuloreformistien tarvitsisi todistella perustuloon siirtymisen mitättömiä vaikutuksia valtion rahoitustaseeseen, voisivat he keskittyä pohtimaan laaja-alaisemmin perustulon yhteiskunnallisia seurauksia ja perustuloreformin lähtöoletuksia. Esimerkiksi jos jokaiselle kansalaiselle maksettaisiin vastikkeetonta perustuloa, millaisia vaikutuksia tällä olisi ihmisten käyttäytymiseen ja siten taloudellisten sekä yhteiskunnallisten rakenteiden muovautumiseen. Miten tuotanto- ja kysyntärakenteet muuttuisivat, kun tietty nimellinen ostovoima taattaisiin jokaiselle kansalaiselle ilman velvoitetta yhteiskuntaa hyödyttävään työhön ja tuotantoon? Toisin sanoen: millaisia hyödykkeitä tuotettaisiin ja millaisia haluttaisiin kuluttaa? Entä kuinka paljon ja miten valtion tulisi verottaa, jotta ilman tarvehankintaa kansalaisille annettava ostovoima ei aiheuttaisi talouteen ylikysyntää ja kiihtyvää inflaatiota? Vai pitäisikö rahamääräisen perustulon sijaan keskittyä reaalisten perushyödykkeiden tarjoamiseen kaikille kansalaisille? Entä millaisilla verotuskäytännöillä valtion valuutan hyväksyttävyys yleisenä maksuvälineenä varmistettaisiin perustulon käyttöönoton jälkeen? Voisiko perustulon maksajana toimia jokin muu yhteisö kuin kansallisvaltio? Onko minkään yhteisön ylipäätään mahdollista jakaa resursseja jäsenilleen vastikkeettomasti? Avoimia kysymyksiä riittää runsaasti.

Kuten näemme, koskee valtaosa käsittelemättä olevista perustuloon liittyvistä kysymyksistä valtion ja sen kansalaisten välistä suhdetta sekä toisaalta yksilöiden välisiä tuotantoon sekä vaihdantaan liittyviä suhteita. Jos perustulon kannattajat onnistuvat irtautumaan vallitsevan talouspoliittisen ajattelun häkistä ja vastaamalla edellisiin avoimiin kysymyksiin esittävät toteuttamiskelpoisen konkreettisen suunnitelman perustuloon perustuvasta hyvinvointivaltiojärjestelmästä tai muusta yhteiskunnallisesta järjestyksestä, voi poliittinen kamppailu perustulosta johtaa tuloksiin tulevaisuudessa.

Jussi Ahokas

Teksti on julkaistu alunperin Vasemmistonuorten Massit massoille -kampanjan verkkosivuilla.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    ”Onko minkään yhteisön ylipäätään mahdollista jakaa resursseja jäsenilleen vastikkeettomasti?”

    Eivätkö ihmiset saa suurimman osan elämiseen tarvitsemista resursseista ilmaiseksi?
    Hengitysilman, oman ruumiinsa ja mahdollisesti jopa jumalaisen hengensirpaleen!
    Tai ajatellaanpa kierrätyskeskuksia ja roskisdyykkareita. Nykyäänkin saa vastikkeetta huonekaluja ja ruokaa. Majoitus on ainoa mikä on hieman hankalampaa mutta kunhan vaan jaksaa olla byrokratian rattaiden tiedoton objekti niin sekin kyllä onnistuu.

    Kyse on yleisesti siitä, kuinka ihmiset saadaan toimimaan yhdessä, yhteisten päämäärien eteen. Mikä on se taika joka pitää yllä uskottavasti sitä sopimusta, että X on johtaja ja Y on alainen. Että aamulla pitää herätä seitsemältä töihin jne.

    On selvää, että kun rahan tienaamisen pakkoa höllennetään niin yhteistyöintressi vähenee. Toisaalta osa siitä korvaantuu parempilaatuisella ko-operatiivisella yhteistyöllä jossa on enemmän yksilön omaa motivaatiota. Mutta kiistämättä kokonaisuudessaan yhteistoiminta varmaankin vähenee.

    Tässä kohtaa itse kysyisin ihmisiltä, että mihin tässä on niin kova kiire. Ja lukemiseksi suosittelisin Heinrich Bölliin kuuluisaa ”Anekdote zur Senkung der Arbeitsmoral”, Mutta nyt mennään jo syvällisemmille kulttuurin ja ihmiskunnan tasoille. Mennään länsimaisen järjen ja tahdon ylikorostuneisuuden ongelmiin.

  2. 2

    sanoo

    Ja sitten vielä ajankohtainen kysymys:
    ”Kuka presidenttiehdokkaista ymmärtää parhaiten funktionaalisen rahoituksen vaihtoehtoa?”
    Itse pohdin Lipposen ja Haaviston välillä mutta kumpikaan ei anna viitteitä siitä, että funktionaalisen rahoituksen periaatteet olisivat heille tuttuja tai kiinnostavia.
    Lipponen on mielestäni enemmänkin korostanut talouskuria.

  3. 3

    DetmarKran sanoo

    Mielenkiintoinen katsaus!
    Artikkelista herää maallikolle kysymys, joka liittyy keskuspankin rooliin. Oletetaan järjestelmä, jossa luottamus keskuspankkiin on pysyvä, ja valtio rahoittaa toimintaansa lainaamalla tarpeen tullen keskuspankista kattaakseen alijäämänsä. Valtio siis kykenee suorittamaan kansalaistensa sille asettamat toimet, ja näin yhteiskunta toimii halutulla tavalla.

    Mitä talousektorilla tapahtuisi, jos valtio perustaisi oman liike- ja luottopankin tavalla toimivan valtionpankin sitä haluavia kansalaisia varten?

    Tällä valtion omistamalla liikepankilla olisi sama toiminta- ja kilpailuympäristö kuin muillakin pankeilla, mutta kansalaiset voisivat ikäänkuin sijoittaa omat varansa välillisesti omistamaansa pankkiin.

    Käsitykseni mukaan se antaisi kansalaisille vapaaehtoisen mahdollisuuden parantaa valtion toimintakykyä, ohjata oman sijoituksensa pois liikepankkisektorilta, ja myös hyvän työkalun valtion sijoituksiin.

    Mitä kansantaloudellista hyötyä tai haittaa tästä seuraisi?

    • 3.1

      sanoo

      Hei,

      yrityksille ja kotitalouksille lainaavan valtionpankin suurin etu talouspolitiikan näkökulmasta olisi se, että ohjaamalla lainanantoa pankkinsa kautta valtiolla olisi mahdollisuus vaikuttaa suoraan reaalitaloudelliseen toimintaan. Nythän lainaaminen tapahtuu liikepankkien välityksellä, jolloin korkopolitiikka on julkisen vallan ainoa väline vaikuttaa luotonantoon. Harjoittamalla liikepankkitoimintaa valtio voisi määritellä erilaisia korkoja erilaisille lainoille esimerkiksi sillä perustella, millaisia reaalitaloudellisia vaikutuksia niistä uskotaan seuraavan.

      Jussi

      • 3.1.1

        Panu Heinonen sanoo

        Tämähän ei rajoitu pelkästään valtioon, vaan myös esimerkiksi kunnat tai kuntayhtymät voisivat perustaa omia pankkeja, joiden periaatteisiin kuuluisi kehittää nimenomaan paikallista elinkeinotoimintaa omakustannushintaan. Tämä seikka olisi syytä ottaa esiin kun mietitään parhaillaan meneillään olevaa kuntauudistusta. Niin – miksei kunta voisi ottaa lainaa investointeihinsa omistamastaan pankista niin että vakuutena on kunnan omaisuutta?

      • 3.1.2

        Torsti Virtanen sanoo

        Sen lisäksi, että liikepankkivälikäsi voitaisiin joissakin lainatapauksissa poistaa, kilpailisi valtion pankki loistavasti liikepankkien kanssa lainamarkkinoista.

        Esimerkiksi asuntolainojen myöntäjinä voisi hyvinkin toimia valtion pankki. Lainaa voisi sitten lyhennellä vaikkapa verotuksessa automaattisesti kuukausierinä ja kunhan käsirahavaatimukset ja elämiseen jäävä minimiraha määritettäisiin oikein, niin saataisiin pidettyä asuntokuplat kurissa ja velallisten riskejä hallinnassa.

  4. 4

    Patrizio Laina sanoo

    Hienoa että tämä kirjoitus on julkaistu nimenomaan vasemmiston sivuilla. Käsittääkseni vasemistoa on juuri vaivannut kyvyttömyys asettua vallitsevan talousteorian ulkopuolelle keskusteltaessa perustulosta.

  5. 5

    Tsege sanoo

    Ööh. Miksi pitäisi

    1. kumota nykyinen taloudogmi tai -diskurssi ENNEN perustulon tavoittelua,

    kun vaihtoehtona on

    2. kokeilla perustuloa reaalimaailmassa, mahdollisesti kustannusneutraalisti ja nykydogmeihin sidottuna, ja etsiä vastauksia esittämääsi kysymystulvaan näin.

    Lisäksi kirjoittajien tietämys esimerkiksi nykyisestä Euroopan velkakriisistä näyttää olevan hataralla pohjalla. Kreikan ongelmina oli/on supertehoton ja kuluttava julkinen sektori sekä talousrakenne, josta ei ole kilpailemaan pitkällä tähtäimellä muiden Euroopan maiden kanssa.

    Mikä on funktionaalisen teorian suhde erityisesti julkisen sektorin tehokkuuteen? Miten Kreikalle olisi voinut käydä paremmin? Lisäksi vaikka Euroopan valtioilla olisi omat EKP:n kaltaiset keskuspankkitoimijat ja rahaa voitaisiin lisäksi luoda loputtomasti nollakorolla (selventäkää tarvittaessa?), kansainvälinen kilpailu ja yhteiset talousrakenteet varmistavat joka tapauksessa sen, että velkaantumisaste ei voi jatkua loputtomiin ilman konkurssia tai ulkopuolista apua. Mitä sanotte tähän?

    • 5.1

      sanoo

      Hei,

      Perustulosta: Ei välttämättä tarvitsekaan. Jokainen voi valita vapaasti oman poliittisen strategiansa.

      Eurokriisistä: Eurokriisin laittaminen Kreikan talouden rakenteiden piikkiin on melko kapea näkökulma. Kreikan ongelmana on tietysti ollut sen vientitalouden heikkous, jota ennen euroaikaa helpotti oman valuutan jatkuva heikentyminen. Kun eurojäsenyys poisti tämän mekanismin, oli Kreikan tie sinetöity. Lue lisää täältä. Keskity erityisesti sektoritaseisiin.

      Jos maalla on oma keskuspankki, joka tarvittaessa rahoittaa suoraan valtion kulutuksen, ei valtio ajaudu konkurssiin. Jos Kreikalla olisi oma valuutta ja keskuspankki, voisi se esimerkiksi tukea vientisektoriaan rahoittamalla investointeja ja heikentämällä valuuttansa kurssia rahapoliittisin toimin. Näin sinuakin huolestuttavat kansainväliset epätasapainot vähenisivät ja maailma olisi oikeudenmukaisempi paikka.

      Jussi

  6. 6

    Hannu sanoo

    Nyt oli kyllä asiallinen teksti. Olen itse miettinyt aivan samoja asioita tietämättömänä, että muutkin ovat näitä ratkaisuja jo nähneet perustulon ja nykyisen talousmallin keskinäisen yhteensopimattomuuden välillä!

  7. 7

    Jussi H sanoo

    Voisi pari mutuilukysymystä esittää:
    ”valtiolla on aina mahdollisuus rahoittaa alijäämänsä lainaamalla rahavarat suoraan keskuspankista”
    Ensimmäinen kysymys olisi tietysti miksi lainata? Eikö voitaisi käyttää rahan velatta liikkelle laskemisessa saatua seigniorage tuloa perustuloa maksamaan ja sitten kerätä haitta- ja kulutusverotuksella ylimääräinen raha kierrosta pois?
    Toiseksi tietysti ei pidä ajatella, että vaan rahaa syytämällä eri paikkoihin ongelmat ratkeavat, vaan panostuksien tulee nimenomaan vaikuttaa reaalitalouteen, joten kysymykseksi jää miksi ihmeessä haluaisimme antaa ns. rajattomat varat valtiolle tai ’demokraattisesti’ (ei kyllä oikein sytytä miksi 200 ihmistä päättämässä 5 milj. asioista olisi ’kansan’ ’valtaa’ parhaalla mahdollisella tavalla järjestettynä) valitulle parlamentille kun pitäisi olla aivan päivänselvää, että sieltä tulevat päätökset rahojen sijoituksesta eivät lobbauksen, kompromissien teon, poliittisen pelin, itse ongelmien monimutkaisuuden (mikä altistaa lähes väistämättä tarkoittamattomille seurauksille) ja yksityiselle sektorille täysin käänteisten kannustimien vuoksi olisivat missään muodossa ’optimaalisia’ tuloksiltaan. (epäonnistuminen jossain -> lisää rahaa, jonkin asian hoitaminen tehokkaasti ja hyvin -> rahoitusta supistetaan seuraavalla kaudella ja käytetään muualle)
    Lisäksi jos valtio käyttää paljon rahaa mitä se vain keksii ilmasta tai lainaa 0% keskuspankilta, niin käytetty raha tulee lisäämään kysyntää ja nostamaan hintoja yksityisille, jotka tarvitsevat samoja resursseja kuin mihin ’julkiset rahat’ on käytetty. Raha ei ole se ongelma loppujen lopuksi vaan se mihin se käytetään ja millä perustein, ts. kuinka järkeviin investointeihin sitä sitten syydetään ja miten selvitetään mitkä ovat ’sopivat’ hinnat näille investoinneille, jos valtio ei joudu toimimaan niukan rahan ehdoilla? Ideaalisesti markkinamekanismista löytyy vastaus tälle ongelmalle, vaikka se ei nykyään kovin kaksisesti toteudukkaan (tosin eipä uskoa tai halua yrittää toteuttaa oikeaa markkinataloutta ole läntisestä maailmasta löytynyt enää vuosikymmeniin.)
    Eettisempänä pointtina vielä, että valtion yksi varsin yleishyväksytty määritelmä on väkivallan monopoli tietyllä maantieteellisellä alueella, joten kuinka mahtava idea voisi olla antaa tällaiselle instituutiolle loputtomat ostovoimat? Jos he päätyvät väärinkäyttämään tätä valtaa, niin inflaatio kyllä tulee sattumaan kaikkein heikoimpia kaikkein kovimpaan ja saatetaan huomata, että täysin älyttömiä hankkeita toteutetaan, koska rahoituksesta ei ole pulaa.
    Ainakin haluan painottaa, että kaikki jotka tarttuvat vain rahan liikkeisiin ja kohdentamiseen, tulevat katsoneeksi vain talouden pintapuolta ja ymmärrys jää myös samanlaiseksi pintaraapaisuksi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *