Olli Rehnin kasvumalli

Osakemarkkinoilla rytisee jälleen. Vaikka vuoden 2008 finanssiromahduksen jälkeen rahoitusmarkkinoilla on nähty voimakkaitakin laskuja ja nousuja, on viime viikkoina markkinoille levinnyt epävarmuus nostanut huomattavasti uuden romahduksen todennäköisyyttä. Eurokriisin ohella huolta on alkanut aiheuttaa Yhdysvaltojen talouskasvun hiipuminen, jota ei vielä keväällä nähty todennäköisenä skenaariona. Kun finanssikriisin jälkeinen elvytys on vaihtunut Yhdysvalloissakin julkisten menojen leikkauksiin, kasvun hiipuminen ja tulevaisuuden kasvunäkymien heikkeneminen eivät kuitenkaan tule yllätyksenä rahatalousjärjestelmän toimintaa ymmärtäville.

Vaikka viimeaikainen jyrkkä alamäki maailman pörsseissä saattaakin olla vain markkinoiden ylireagointia muuttuneisiin näkymiin, ei globaalin talouden tulevaisuus näytä todellakaan valoisalta. Reaalitalouden kasvu on hiipumassa kriisimaiden lisäksi myös viime kuukausina nopeasti kasvaneissa vientiorientoituneissa maissa. Globaaleja kysyntänäkymiä heikentää entisestään jatkuvasti lisää voimaa keräävä diskurssi valtioiden velkaongelmista, joka on alkanut saada aikaan jo konkreettisia taloudellisia seurauksia toteutettujen ja vahvistettujen budjettileikkausten kautta.

Näyttää todellakin siltä, että lähes kaikki valtiot ovat vetäytyneet toistaiseksi elvytyksestä ja vannovat yhdessä talouskurin nimeen. Kukaan ei näytä ymmärtävän, että julkisen kulutuksen leikkaukset tuhoavat juuri niitä tulovirtoja, joista talouskasvu rahatalousjärjestelmässä muodostuu. Esimerkiksi talouskomissaari Olli Rehn uskoo hartaasti Espanjan ja Italian orastavan kriisin ratkeavan julkisen velkaantumisen pysäyttämisellä ja samanaikaisella talouskasvulla. Ilmeisesti Rehn ammentaa uskonsa uusklassisesta kasvumallista, jossa talouskasvu syntyy työn tarjonnan kasvusta, tuottavuuden kasvusta sekä tuotantopääoman määrän lisääntymisestä (pitkällä aikavälillä kahdesta ensimmäisestä). Jos vain ihmiset tarjoaisivat työvoimaansa ja yritykset investoisivat uuteen teknologiaan, kasvu Euroopassakin syntyisi itsestään.

Uusklassisen kasvumallin ongelma on siinä, ettei se huomioi millään tavalla rahaa. Ihmiset nimittäin eivät tarjoa työtään, jos heille ei makseta (rahallista) palkkaa, eivätkä yritykset investoi eivätkä palkkaa ihmisiä, jos ne eivät usko tekevänsä sijoituksellaan (rahallista) voittoa. Se siis sivuuttaa täydellisesti rahatalousjärjestelmän perustoimintalogiikan. Rehnin toive talouskasvusta ilman julkisen kulutuksen kasvua voi toteutua vain silloin, kun kysyntätilanne on muutoin otollinen, jolloin yritykset uskovat voittoihin ja laajentavat siksi tuotantoaan. Näin on silloin, kun yritykset ja/tai kotitaloudet lisäävät velkakuormaansa ja rahan määrää taloudessa. Jos näin ei tapahdu, on julkisen sektorin kannettava rahoitusvastuu. Haluttiinpa se myöntää tai ei, on rahatalousjärjestelmässä jonkun aina velkaannuttava, jotta talouskasvun edellytykset säilyvät.

On kiinnostavaa nähdä, kuinka pitkään unelmia pelastavasta talouskasvusta on mahdollista pitää yllä. Joka tapauksessa on selvää, että mitä nopeammin poliittiset päätöksentekijät luopuvat järjettömistä ajatusmalleistaan ja myöntävät, ettei julkinen velkaantuminen ole talouden kasvun ja työllisyyden kannalta lähtökohtaisesti haitallista, sitä vähäisemmin vaurioin globaalista talouskriisistä voidaan selvitä.

Jussi Ahokas

Kommentit
  1. 1

    jukka heikkinen sanoo

    Tässä kirjoituksessa jäi nyt epäselväksi, mitä kotitalouksien velkakuormalla tarkoitettiin circuitismin ja neochartalismin mielessä. Kirjoitus sanoo:

    ”Näin on silloin, kun yritykset ja/tai kotitaloudet lisäävät velkakuormaansa ja rahan määrää taloudessa. Jos näin ei tapahdu, on julkisen sektorin kannettava rahoitusvastuu. Haluttiinpa se myöntää tai ei, on rahatalousjärjestelmässä jonkun aina velkaannuttava, jotta talouskasvun edellytykset säilyvät.”

    Ajatuksena on nähtävästi kulutuskysyntä. Miten tämä liittyy rahan määrään? Järjestelmä (julkinen, yritykset, kotitaloudet yhteen laskettuna) ei tarvitse senttiäkään lisää rahaa työllistääkseen enemmän ja kasvaakseen tehdyn työn määrässä. Jos keskuspankki tekee lisää rahaa ja pyytää minua pudottamaan rahat helikopterilla kaduille, työllisyys ei kasva eikä tehdyn työn määrä (vrt. Yhdysvaltain ja Euroopan elvytys). Sen sijaan, jos nostamme korkoja tai vaikeutamme muuten velan ottoa pankeista, hyödytöntä rahaa poistuu järjestelmästä. Järjestelmä sopeutuu tähän lisäämällä työn määrää. Miten oikeastaan velkakuorma ja rahan määrä edellisessä kirjoituksen lainauksessa määriteltiin?

  2. 2

    sanoo

    ”Jos keskuspankki tekee lisää rahaa ja pyytää minua pudottamaan rahat helikopterilla kaduille, työllisyys ei kasva eikä tehdyn työn määrä (vrt. Yhdysvaltain ja Euroopan elvytys).”

    Niin, totta tosiaan. Vielä en ole kuitenkaan kuullut yhdestäkään keskuspankista, joka pudottaisi rahaa helikopterilla kadulle. Sen sijaan tehdyn työn määrä kasvaa, kun valtio lisää kulutustaan ja siten kokonaiskysyntää.

    Rahatalousjärjestelmässä tuotantoprosessi lähtee aina käyntiin luotonlaajennuksesta. Tuotantokustannukset on pystyttävä maksamaan jo ennen voittojen realisoitumista. Yksikään yritys ei halua tehdä uusia investointeja, jos tuotannosta saatavilla rahavirroilla ei pystytä kattamaan korkomenoja ja lainanlyhennyksiä.

    Lauri

  3. 3

    Toni Törrönen sanoo

    Jos helikopterista tiputetaan rahaa kadulle, voisi sitä verrata perustuloon. Se olisi vastikkeetonta tuloa rahan löytäjälle tai perustulon saajalle. Ja kyllä, sillä on vaikutusta työllisyyteen ja tuotantoon (ja sitä kautta muihinkin asioihin).

    Namibiassa tapahtui kaksivuotisen perustulokokeilun aikana seuraavaa (tietenkin on helppo sanoa, että Namibialla ei ole mitään tekemistä euroalueen talouksien kanssa, mutta se olisi taas henkistä köyhyyttä):

    Aliravitsemus väheni 32 prosenttia. Työttömyys laski 25 prosenttia. Rikollisuus puolittui. Lapset eivät lopettaneet koulujaan enää kesken. Yrittäjyys (itsensä työllistäminen) kolminkertaistui.

    Joten kyllä rahalla näyttäisi yllättäen olevan tekemistä työllisyyden ja tuotannon kanssa rahatalousjärjestelmässä. Namibian tapauksessa ihmiset eivät vaan joutuneet asettumaan velkasuhteeseen niin, että kolmas osapuoli rahallistaa sen, vaan he saivat rahallistaa itse velkasuhteensa (seignorage tulo), mutta sille oli asetettu kuitenkin kuukausittainen yläraja.

    • 3.1

      sanoo

      Olisikohan Hra Törröselle laittaa linkkiä tuohon Namibia-kokeiluun, olisi meinaan aikas herkullinen herja leikkuri-auttaa-ja-töitä-on-aina -vouhkaajille (^_^)

  4. 4

    sanoo

    Hyvä teksti!

    Maailmanlaajuisesta taantumasta selvitäkseen valtioiden (sekä jo kriisiytyneiden maiden ja myös vakavaraisempien maiden kuten Suomen) tulisi elvyttää talouksiaan julkisen sektorin kulutuksen lisäämisellä – ei leikkauksilla. Uhkaavan ympäristökriisin edessä olisi järkevää satsata mm. vihreän teknologian työpaikkoihin, koulutukseen ja terveydenhoitoon.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *