NAIRU ei ole tasapainopiste

Pitt_UnstableGround_08Jälkikeynesiläinen ja uusklassinen talousteoria ovat viimeisen 30 vuoden aikana muutamissa kysymyksissä lähentyneet toisiaan merkittävästi, mutta monissa kysymyksissä teoriaperinteiden erot ovat edelleen valtavia. Lähentymistä on tapahtunut etenkin rahateoriaa ja rahapolitiikkaa koskevissa kysymyksissä, mutta myös inflaatioteoriassa.

Jälkikeynesiläiset ovat aina korostaneet, että inflaatio on keskeisesti liitoksissa työn ja pääoman välisiin tulonjakokonflikteihin. Jos työntekijät pyrkivät kasvattamaan osuuttaan funktionaalisesta tulonjaosta korottamalla palkkoja, vastaavat yritykset tähän monesti korottamalla hintoja. Sama toimii tietenkin myös päinvastoin.

Jälkikeynesiläiset ovat aina korostaneet, että työttömyysasteen alentuminen riittävän alhaiselle tasolle parantaa työntekijöiden neuvotteluasemaa ja näin lisää myös työntekijöiden palkkavaateita. Jos työntekijöiden palkkavaatimukset kasvavat liian suuriksi suhteessa heidän tuottavuuteensa, seuraa tästä väistämättä inflaation kiihtymistä. Tämä osa jälkikeynesiläistä konflikti-inflaatioteoriaa on näin ollen täysin yhteensopiva uusklassisen NAIRU-teorian kanssa: onhan NAIRU nimenomaan se työttömyysaste, jonka alittamisen jälkeen inflaatio alkaa kiihtyä.

NAIRU-teoria onkin parantanut uusklassista inflaatioteoriaa huomattavasti. Perinteinen uusklassinen inflaatioteoria oli rakentunut rahan kvantiteettiteorian ympärille, joten se oletti inflaation syntyvän rahan määrän lisääntymisen seurauksena. Toisin sanoen rahamäärän kasvu ei vaikuttaisi kuin hintatasoon: työllisyyteen ja talouskasvuun sillä ei olisi vaikutusta, vaikka se tarkoittaisikin tulovirtojen eli kokonaiskysynnän kasvua. Kvantiteettiteorialla on edelleen keskeinen rooli uusklassisessa perinteessä, sillä ortodoksisessa teoriassa rahan oletetaan edelleen olevan neutraalia pitkällä aikavälillä. NAIRU-teoria on kuitenkin tuonut uusklassiseen perinteeseen myös realistisemman inflaatioselityksen, eikä puhtaaseen kvantiteettiteoriaan uskovia tutkijoita ole enää kovinkaan runsaasti.

Vaikka jälkikeynesiläinen inflaatioteoria onkin lähellä NAIRU-teoriaan sisältyvää inflaationäkemystä, eivät jälkikeynesiläiset voi hyväksyä NAIRU-teoriaa kokonaisuudessaan. Jälkikeynesiläisestä näkökulmasta käsin tarkasteltuna NAIRU-teorian vakavin puute liittyy siihen sisältyvään oletukseen, jonka mukaan työttömyysaste ei voi jäädä pysyvästi NAIRUa korkeammalla tasolle, vaan konvergoituu aina automaattisesti NAIRUun.

Tämän vuoksi uusklassisen näkemyksen edustajat korostavat politiikkasuosituksissaan jatkuvasti NAIRUa alentavia ”rakenteellisia” toimenpiteitä ja suhtautuvat kysynnänsäätelyyn yleensä välinpitämättömästi. Toisaalta tämä selittää myös sen, miksi uusklassisen näkemyksen edustajat kannattavat myös sellaisia rakenteellisia toimenpiteitä, jotka heikentävät kokonaiskysyntää, ilman kompensoivien mekanismien tarjoamista tilalle.

NAIRU ja konvergenssi

Taloustieteellisessä kirjallisuudessa todellisen työttömyysasteen konvergoitumista NAIRUun on perusteltu pääasiassa kahdella mekanismilla. Ensinnäkin on esitetty, että niin sanotun varallisuusvaikutuksen ansiosta rahan ostovoimaa kasvaa deflaatiossa, mikä lopulta tasapainottaa kokonaiskysynnän. Luottorahataloudessa on vaikeaa ottaa vakavasti tällaista selitystä, sillä deflaatio johtaa helposti velkadeflaatioon, jossa yksityinen sektori yrittää jatkuvasti vähentää velkakuormaansa. Yksityisen velkaantumisen voimakas vähentyminen taas on tuhoisaa kokonaiskysynnän kannalta, ellei sitä kompensoida ekspansiivisella finanssipolitiikalla.

Toiseksi on myös väitetty, että inflaatiotargetoiva keskuspankki onnistuu aina rahapolitiikallaan stabiloimaan kokonaiskysynnän. Tässäkin väitteessä on kuitenkin runsaasti ongelmia. Koko argumentin esittäminenhän jo edellyttää sen myöntämistä, että kokonaiskysyntä ei automaattisesti tasapainotu NAIRUun, vaan se on saatettava sinne aktiivisilla kysynnänsäätelytoimenpiteillä. Argumentti ei tarjoa vastausta myöskään siihen, miten työttömyysaste konvergoituu NAIRUun, jos edes rahapolitiikan asettaminen maksimaalisen kevyeksi ei riitä elvyttämään kokonaiskysyntää.

Näiden mekanismien lisäksi uusklassisessa ajattelussa voidaan myös olettaa, että palkkojen ja hintojen joustavuus pitkällä aikavälillä riittää tasapainottamaan työttömyysasteen aina lopulta NAIRUun. Tämä kuitenkin pätisi vain siinä tapauksessa, että kokonaiskysynnän vajaus johtuisi palkka- ja hintajäykkyyksistä, eikä epävarmuudesta seuraavasta yritysten ja kotitalouksien investointi- sekä kulutushalukkuuden vähentymisestä. Juuri epävarmuus oli kuitenkin Keynesin tuotannon rahateorian keskiössä, joten olettamalla palkka- ja hintajäykkyydet tilapäisiksi ei onnistuta kumoamaan Keynesin alkuperäistä kritiikkiä.

Suomalaisesta keskustelusta

Olemme pitkään yrittäneet niin julkisissa, tieteellisissä kuin yksityisemmissäkin keskusteluissa tivata suomalaisilta valtavirran taloustieteilijöiltä, miksi työttömyysaste tasapainottuisi NAIRUun. Taloustieteellinen kirjallisuus ei nähdäksemme pysty tähän antamaan uskottavia vastauksia. NAIRU-teorian kannattajat ovat jatkuvasti sivuuttaneet kysymyksemme, mutta muutama viikko sitten eräs Suomen johtavista makrotaloustieteilijöistä Juhana Vartiainen viimein antoi Twitterissä selityksen työttömyysasteen konvergoitumiselle NAIRUun:

Ilmeisesti Vartiaisen mukaan aktuaalinen työttömyysaste reagoi automaattisesti NAIRUn laskuun, koska yritykset näkevät, että työvoimaa on nyt mahdollista palkata lisää aiempaa edullisemmilla palkkakustannuksilla. Näin investoinnit lisääntyvät ja työttömyysaste kääntyy laskuun.

Valitettavasti Vartiaisenkaan tarjoama selitys ei pysty pelastamaan NAIRU-teoriaa. Itse asiassa Vartiainen ainoastaan toistaa klassisen Arthur Cecil Pigou’n työllisyysteorian, jonka mukaan työvoiman hinta lopulta määrittää työttömyysasteen. Nimenomaan tämän teorian John Maynard Keynes kumosi pääteoksessaan Yleisessä teoriassa. Jos investointi- ja kulutushalukkuus on olematonta, ei palkkavaatimusten alentaminen riitä elvyttämään taloutta. Itse asiassa reaalipalkkavaateiden alentumiseen tähtäävät rakenteelliset uudistukset (esimerkiksi erilaiset sosiaali- ja työttömyysturvan heikennykset) monesti entisestään heikentävät kokonaiskysyntää – samoin tietenkin itse reaalipalkkojen alentuminen. Lamoissa onkin suhteellisen tyypillistä, että vaikka reaalipalkat heikentyvät, talouden syöksykierre vahvistuu.

Voi toki olla niinkin, että Vartiainen viittaa vastauksellaan radikaaliortodoksiseen rationaalisten odotusten teoriaan. Tässä tapauksessa oletuksena olisi, että yritykset pystyisivät havaitsemaan, että rakenteelliset uudistukset ovat parantaneet Suomen talouden tuotantopotentiaalia ja alkaisivat tämän seurauksena lisätä investointejaan. Tällainen lucaslainen selitys on kuitenkin todellisuudelle vieras. Yritysten toiminnan kannalta olennaista ei ole joku talouden abstrakti tasapainotaso, vaan konkreettiseen kannattavuuteen vaikuttavat tekijät, eli kustannustaso ja odotetut myyntitulot.

Jos valtavirran taloustieteilijät hyväksyisivät sen tosiasian, että talous ei automaattisesti konvergoidu NAIRUun, heidän pitäisi nykyistä voimakkaammin korostaa kysynnänsäätelyn merkitystä. Toistaiseksi näin ei kuitenkaan ole, vaan Suomessa lähes kaikki uusklassisten ekonomistien politiikkasuositukset keskittyvät vain rakenteellisiin uudistuksiin, joiden tavoitteena on alentaa NAIRUa. Näistä uudistuksista ei ole kuitenkaan mitään hyötyä, mikäli kokonaiskysyntä ei kasva nykytasosta, sillä tuskin kukaan vakavasti otettava keskustelija katsoo Suomen työttömyysasteen olevan nyt inflaationkiihtymisrajalla.

On tietenkin todennäköistä, että jossain välissä tulevaisuudessa kokonaiskysyntä lisääntyy nykytasosta maailmantalouden uuden noususuhdanteen myötä. Emme kuitenkaan voi tietää, milloin vientikysynnän kasvu alkaa. Tällä hetkellä maailmantalouden kasvunäkymät ovat heikot ja ympäri maailmaa harjoitetaan kasvua hidastavaa ja työttömyyttä lisäävää finanssipolitiikkaa. Olisi edesvastuutonta jäädä odottamaan, milloin muualla maailmassa talouspolitiikan suunta muuttuu. Ei ole myöskään todennäköistä, että ilman aktiivista kysynnänsäätelypolitiikkaa työttömyysaste voitaisiin saada täystyöllisyystasolle pysyvästi. Olisi täydellistä sattumaa, että vientikysyntää olisi aina riittävästi täystyöllisyyden saavuttamiseksi.

Johtopäätökset

NAIRUn käsite on tarkoittanut edistysaskelta uusklassisessa inflaatioteoriassa. Samalla siitä on kuitenkin muovautunut taakka käytännön talouspolitiikalle. Nykyään usein työttömyysasteen jumiutuminen useiksi vuosiksi jollekin tasolle tulkitaan johtuvan ”rakenteellisista tekijöistä”, koska työttömyysasteen oletetaan konvergoituvan automaattisesti inflaatiorajalle. Näin ei kuitenkaan tosiasiassa ole. On täysin mahdollista, että talous jäisi vaikkapa 20–30 vuodeksi esimerkiksi kahdeksan prosentin työttömyysasteeseen, vaikka palkkavaatimukset alkaisivat kiihtyä vasta viiden prosentin työttömyysasteessa. Taloudessa voi siis vallita pitkäkestoinen kokonaiskysynnän vajaus, vaikka se ei tarkoittaisikaan syvää lamaa.

NAIRU voi olla hyödyllinen käsite, jos sen rajoitteet ymmärretään. Mikäli taas oletetaan, että NAIRU on tasapainopiste, johon talous automaattisesti päätyy, on NAIRUn käsitteestä vain haittaa. Tässä tapauksessa NAIRUsta tulee ainoastaan Sayn lain moderni muotoilu. Jos taas Sayn lain väitetään pitävän paikkansa, olisi tästä mukavaa viimein kuulla kestävä perustelu. Uusklassisilla taloustieteilijöillä onkin nyt kaksi vaihtoehtoa. He voivat yhtäältä myöntää, että NAIRU on pelkkä inflaantionkiihtymisraja, jota ei automaattisesti saavuteta. Tässä tapauksessa heidän on alettava vaatia lisäpanostuksia kysynnänsäätelyyn. Toinen vaihtoehto on osoittaa uskottavasti, että talous automaattisesti konvergoituu NAIRUun. Toistaiseksi he eivät ole tähän kyenneet.

Lauri Holappa

Kommentit

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *