Miksi rahan endogeenisuus on olennaista?

Viimeisen 15 vuoden aikana myös osa ortodoksisesta taloustieteestä on alkanut noteerata rahan endogeenisuuden. Niin sanotut uuden konsensuksen taloustieteilijät (esim. John B. Taylor, Alan Blinder, Ben Bernanke, Michael Woodford, Lars E. O Svensson) ovat todenneet eksplisiittisesti useissa artikkeleissaan rahan tarjonnan olevan endogeenista.

Tämä ei ole yllättävää, koska John B. Taylor on ehkä kaikkein keskeisimmin vaikuttanut keskuspankkien nykyisiin toimintaperiaatteisiin. Taylor suositteli jo melko varhain keskuspankkeja luopumaan rahamäärätavoitteista ja korvaamaan ne inflaatiotavoitteilla. Hän kehittikin Taylorin säännöksi kutsutun rahapolitiikan ohjenuoran, jonka eri versioita monet maailman keskuspankeista käyttävät.

Käytännössä Taylorin säännön ideana on nostaa ohjauskorkoa aina, kun talouskasvu on kiihtymässä niin sanottua luonnollista kasvuastetta kovemmaksi ja laskea ohjauskorkoa aina, jos talouskasvu on hiipumassa luonnollisen kasvuasteen alapuolelle. Sääntö on ongelmallinen, koska se ottaa lähtökohdakseen luonnollisen työttömyysasteen tai kasvuasteen. Tällaiset tasapainoasteet muuttuvat nimittäin jatkuvasti niin sanotun hystereesivaikutuksen mukaisesti.

Tasapainofiksaatiostaan huolimatta Taylorin sääntö on kiinnostava, koska jos keskuspankki alkaa todella noudattaa sitä, tulee sen keskuspankkirahatarjonnasta automaattisesti endogeenista. Tämä johtuu siitä, että tällöin keskuspankki ottaa ohjauskoron eksplisiittiseksi tavoitteekseen. Kuten olemme jo aiemmin todenneet, keskuspankilla ei voi olla samanaikaisesti sekä rahamäärätavoitetta että korkotavoitetta. Rahamäärätavoitteesta luopuminen taas johtaa siihen, että rahan tarjonnasta tulee endogeenista, eli liikepankit voivat myöntää haluamansa määrän luottoja riippumatta niiden hallinnoimista reserveistä (keskuspankkirahasta).

Myös Taylor itse on tunnustanut tämän:

[U]sing an interest rate rule does not eliminate the concept of money demand and money supply; it simply makes money endogenous.*

Monet uuden konsensuksen taloustieteilijät ovat myös toimineet keskuspankeissa ja siten perehtyneet rahapolitiikan käytännön tekemiseen. Esimerkiksi Ben Bernanke on tällä hetkellä Yhdysvaltain keskuspankin (Fed) pääjohtaja ja Alan Blinder on taas Fedin entinen varapääjohtaja. On ymmärrettävää, että käytännön kokemus rahapolitiikan tekemisestä pakottaa näkemään rahan tarjonnan endogeenisena.

Rahan endogeenisuus ja kokonaiskysyntä

Monet esimerkiksi Suomessa arvostettuina pidetyt uusklassiset ekonomistit tuntevat surkeasti edes viimeaikaisinta ortodoksista rahateoriaa. Näin ollen heidän ajattelussaan raha on edelleen tukevasti eksogeeninen suure. Tämän vuoksi heidän on myös helppo pitäytyä näkemyksissä, joiden mukaan pitkällä aikavälillä ainoastaan työvoiman tarjonta vaikuttaa työllisyyden ja talouskasvun muotoutumiseen.

Sen sijaan yllättävämpää on, että myöskään uuden konsensuksen taloustieteilijät eivät tunnu ymmärtävän rahan endogeenisuuden loogisia implikaatioita. Kokonaiskysynnällä ei edes uuden konsensuksen teorioissa ole pitkällä aikavälillä merkitystä, vaikka keskuspankki korko-ohjauksellaan jatkuvasti stabiloikin efektiivistä kysyntää lyhyen aikavälin signaalien perusteella.

Tämä on outoa, koska kokonaiskysynnän pitkän aikavälin merkityksettömyyttä perustellaan yleensä kahdella mekanismilla. Näistä ensimmäinen on niin sanottu korkomekanismi. Sen mukaan yksityisen sektorin säästämistavoitteen kasvu (eli efektiivisen kysynnän hiipuminen) ei hidasta talouskasvua, koska säästetyt eurot kulkeutuvat aina liikepankkien lainanannon kautta takaisin yrityksille ja kotitalouksille. Kun pankkien holvit täyttyvät asiakkaiden käyttämättömistä talletuksista, voivat liikepankit tarjota lainaa aiempaa edullisemmalla korolla. Näin ollen rahan hamstraaminen johtaa markkinakorkojen alentumiseen, mikä stabiloi efektiivisen kysynnän takaisin tasapainotasolle.

Toinen mekanismi on niin sanottu reaalitasevaikutus. Sen mukaan rahan reaaliarvo kasvaa, jos talous ajautuu deflationaariseen kierteeseen. Lopulta rahan reaaliarvon kasvu parantaa yksityisen sektorin kulutus- ja investointimahdollisuuksia niin paljon, että talous palaa takaisin tasapainotasolleen.

Tosiasiassa kumpikaan näistä mekanismeista ei sovi yhteen endogeenisen rahan kanssa. Ensinnäkin korkomekanismiin liittyvä kuvaus on täynnä virheitä ja epäloogisuuksia. Liikepankkien myöntämien lainojen korkotaso on riippuvaista keskuspankin asettamasta ohjauskorosta eikä liikepankkien asiakkaiden talletuksista. Liikepankit eivät lainaa asiakkaiden säästöjä ulos, vaan luovat kokonaan uutta rahavarallisuutta. Liikepankkien keskuspankkirahavarannot eivät rajoita lainasopimusten solmimista, sillä liikepankit voivat milloin tahansa lainata tarvittavat reservit suoraan keskuspankin diskonttoikkunasta.

Reaalitasevaikutus on aivan yhtä kaukana todellisuudesta kuin korkomekanismikin. Deflaation vallitessa kokonaisrahamäärän kasvu hidastuu ja kääntyy lopulta negatiiviseksi, kun yritykset ja kotitaloudet ottavat entistä vähemmän lainaa ja tekevät entistä vähemmän investointeja. Deflaatio johtaa jatkuessaan työttömyyden ja taloudellisen turvattomuuden lisääntymiseen, mikä lisää rahan hamstrausta entistä enemmän. Keskuspankki ei voi pakottaa yrityksiä tai kotitalouksia lainaamaan enempää kuin ne haluavat, joten kierrossa olevan rahan määrä ei ole sen hallinnassa. Teoria reaalitasevaikutuksesta sivuuttaa siis  täysin epävarmuuden ja sen vaikutukset taloudelliseen päätöksentekoon ja rahatalouden kehitykseen.

Johtopäätökset

Rahan endogeenisuus on ollut yleisesti tunnustettu tosiasia postkeynesiläisessä kirjallisuudessa jo 1970-luvulta lähtien. 1990-luvulta alkaen myös johtavat ortodoksiset rahateoreetikot ovat tunnustaneet rahan endogeenisuuden. Tästä huolimatta he eivät ole vetäneet rahan endogeenisuudesta siitä väistämättä seuraavia johtopäätöksiä.

Olemme jo aikaisemmin osoittaneet, että raha ei voi olla neutraalia endogeenisen rahan tarjonnan oloissa. Tässä tekstissä myös kumottiin kaksi keskeistä konkreettista mekanismia, joiden usein ajatellaan tasapainottavan talouden pitkällä aikavälillä. Lopulta voidaankin sanoa, että rahan endogeenisuudella pitäisi olla myös suoria vaikutuksia talouspoliittisiin suosituksiin. Endogeenisen rahan tarjonnan valossa on mahdotonta puolustaa näkemyksiä, joiden mukaan pitkällä aikavälillä ainoastaan työvoiman tarjonta vaikuttaa talouskasvuun ja työttömyysasteeseen. Rahan tarjonnan endogeenisuus tarkoittaa sitä, että kokonaiskysyntä on kapitalistisen talousjärjestelmän määräävä mekanismi sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä.

Lauri Holappa

*= Taylor, John B. (1999) “The Robustness and Efficiency of Monetary Policy Rules as Guidelines for Interest Rate Setting by the European Central Bank”. Journal of Monetary Economics 43 (3), 655–679.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hei Lauri, olen periaatteesssa sympaattinen MMT:n kohtaan, koska olen nähnyt pari aikaa vaikuttavaa esimerkkiä joissain kirjoituksissa, mutta mitäs MMT selittää likviditeettiansan ja/tai Zero Lower Bound? Opiskelijana meille opetettiin IS-LM ja Kandor-Hicks-ehdot jne, ja mun mielestä se on toiminut aika hyvin tässä kriisissä.

    • 1.1

      sanoo

      Terve,

      MMT:n piirissä ollaan aina oltu erittäin epäileväisiä rahapolitiikan mahdollisuuksia kohtaan. Likviditeettiansa tai zero lower bound muodostavat ongelman juuri uuden konsensuksen taloustieteilijöille, joiden mukaan kysynnänsäätely on hoidettava ainoastaan rahapolitiikan avulla.

      Uuschartalistiset taloustietelijät sen sijaan ovat aina korostaneet, että rahapolitiikan vaikutusmahdollisuudet ovat aina finanssipolitiikkaa vähäisemmät. Pääasiassa tämä johtuu siitä, että rahapolitiikalla voidaan ainoastaan tehdä lainaamisesta halvempaa. Sillä ei kuitenkaan voida saada aikaiseksi ”nettovaikutuksia”, kuten finanssipolitiikalla. Ekspansiivisella finanssipolitiikalla lisätään kotitalouksien ja yritysten käytettävissä olevia tuloja, joten sen vaikutukset ovat paljon selvemmät. Etenkin taantuma- ja lamatilanteissa rahapolitiikan vaikutusmahdollisuudet ovat hyvin vähäiset, koska yksityisellä sektorilla vältetään velan ottamista korkotasosta riippumatta.

      Näin ollen MMT:ssä keskuspankin roolia korostetaan yleensä sen vuoksi, että se voi toimia valtion kulutuksen rahoittajana. Sen sijaan rahapoliittiseen elvytykseen harva uuschartalisti luottaa kovin paljoa.

      Lauri

  2. 2

    mnyg sanoo

    Hyvä teksti, vaikka en olekaan taloustieteilijä, vain talonpoikaistieteilijä. Tuleepa mieleeni lehtijuttu vuodelta 1992, jossa kerroin, että elvytys saataisiin setelipainosta ja devalvaatiosta. Kun puhuin ministeritapaamisessakin setelirahoituksesta, niin pääsin jopa maakuntalehden irvailupalstalle. Että voiko olla tyhmempää? Myös ainakin vuonna 1995 vaikutan kirjoittaneeni jotain aiheesta, ja viime vuonna. Noita löytyy toisinajattelija.fi sivuja arkiston osiosta kaivelemalla. Myös mainitsemani Savon Sanomien haastattelu.

    Jää tässä kuitenkin Holapan tekstin jälkeen miettimään, että eikö tätä systeemiä pitäisi kunnolla rukata, kuten nyt mm. ns. talousdemokraatit vaativat. Eroon eurosta ja EU:stakin ja valta pois liikepankeilta! Miksi valtion pitää lainata yksityisiltä, kun voisi itse ”painaa” rahaa?

    Kokonaiskysyntä on todellakin kapitalismissa se oleellisin asia minunkin mielestäni ja kotimainen ja ulkomainen kysyntä ovat saman arvoisia, samoin ainakin likimain yksityinen ja julkinen. Talonpoikaisjärjellä ajatellen.

    Selvittelin aikoinaan tähän liittyen varsin perusteellisesti maantieteilijöittenkin harrastamaa basic-non basic teoriaa ja tutkimuksia. Tulin talonpoikaistieteilijänä tuolloin 70-luvulla käsitykseen, että teorian perusta on väärä. Että ei vienti ole sen kummempaa taloustoimintaa kuin kotimainenkaan, vaikkakin erilaisilla tuotantotoimilla on erilaisia kerrannaisvaikutuksia.

    Hieno juttu, että Lauri Holappa pitää tätä blogia.

    Terveisin Mauri Nygård

  3. 3

    sanoo

    Oikein hyvä kirjoitus, joka täsmentää endogeenisen rahan käsittelyä eri yhteyksissä. Kommentoisin hieman reaalitasevaikutusta (olen itse tottunut käyttämään ”varallisuusvaikutus” termiä). Valtavirtaisessa taloustieteessä huomioidaan ainoastaan deflaation ”positiivinen” vaikutus reaalitaseisiin, eli kuinka rahan ostovoima kasvaa deflaation myötä. Toinen puoli eli velka, jonka avulla raha on luotu, sivuutetaan täysin. Vaikka deflaatio lisääkin rahan ostovoimaa, heikentää se vastaavasta velallisen ostovoimaa. Koska kaikki raha on luotu velkana, deflaatiolla ei olekaan mitään ”positiivista” vaikutusta reaalitaseiseen. Deflaation aiheuttama velan reaaliarvon kasvu näkyykin artikkelin loppupuolella mainittuja negatiivisten mekanismien vahvistumisena.

    • 3.1

      sanoo

      Aivan totta, erittäin tärkeä pointti. Tuo on itse asiassa yleisin postkeynesiläisessä kirjallisuudessa esitetty reaalitasevaikutuksen kritiikki.

      Lauri

      • 3.1.1

        sanoo

        Ensimmäisessä integraatiolamassamme putosivat mm. asuntojen arvot noin 40 %. Myös rakennettavien, mutta niin putosivat pankeilta lainojen vakuudetkin, velallisten lisäksi. Siitähän sitä kierrettä sitten riitti.

    • 3.2

      Tuure Parkkinen sanoo

      Ja tähän ehdottoman tärkeänä huomiona, että – toisin kuin itävaltalaiset haluavat väittää – tämä pätee myös esim. kultakantataloudessa, jossa raha ei eksplisiittisesti näy velkana kenenkään tasessa. Deflationaarinen rahan arvon kasvu (paitsi siltä osin kuin se johtuu tuottavuuden kasvusta, eli on ainoastaan hintadeflaatiota ilman palkkadeflaatiota) implikoi aina sen luottamuksen (luotto, credo, credit), että tulet saamaan sen vastineeksi jotain myöhemmin. Itävaltalaiset toki tunnustavat tämän – eli rahan pitäjä sitten kärsii tappion, jos ko. valuutan arvo putoaa esim. vähentyneen kaupankäynnin tai kilpailevaan valuuttaan siirtymisen seurauksena – mutta eivät halua kutsua tätä ”luottotappioksi” eikä ajatella rahan arvon implikoivan kenenkään velkaa. Jos haluatte todella inspiroivaa luettavaa, niin suosittelen ehdottomasti Alfred Mitchell-Innesin Credit Theory of Money:a, jos ei ole vielä tullut vastaan:
      http://www.ces.org.za/docs/The%20Credit%20Theoriy%20of%20Money.htm

      Tämän mukaan siis, mikä tahansa ”vaihdonvälineenasemansa” vuoksi arvoa nostava resurssi implikoi talousjärjestelmän muiden jäsenten velkaa. Eli jos sinulla on keskimääräistä vähemmän kultaa kultakantajärjestelmässä, olet ”implisiittisesti” velallinen (erityisesti, jos omavaraiseen elannon tekoon ei ole mahdollisuutta). Juuri tämän takia deflaatio kultakannassakin tarkoittaa köyhien velkaannuttamista. Vähän niin kuin fiat-raha järjestelmässäkään ”0-piste” ei ole se, kun olet PA, vaan se, kun sinulla on säästöjä osuutesi valtion velasta verran.

      Aika semanttista keskusteluahan tämä on, mutta avaa omalla tavallaan käsitystä siitä, mitä raha on ja mikä on reaalisen ja ”viruaalisen” (niin kuin Soddy sitä kutsui) vaurauden ero.

  4. 4

    Tuure Parkkinen sanoo

    Todella hyvin valaistu erilaisia väärinkäsityksiä! Esim. juuri ”korkomekanismi” ei toimi, koska fiat-rahajärjestelmässä (riskittömän) rahan tarjonnan hintajousto on ääretön: aiemmin myönnettyjen luottojen määrä ei millään tavalla vaikuta pankkien kykyyn myöntää uusia luottoja. Ainut todellinen este on pankin vakavaraisuus, eli mitä enemmän ja riskikkäämpiä luottoja pankki myöntåä, sitä enemmän sen pitää kerätä omaa pääomaa (joko pidättäytymällä osingonjaosta tai osakeannilla) kattamaan lainojen volatiliteettiriskiä. Riskien kasvu (jos samat lainaajat ottavat koko ajan lisää) toki voi nostaa lainauskorkoja.

    Tämä Taylorin kommentti vähän hämää: ”[U]sing an interest rate rule does not eliminate the concept of money demand and money supply; it simply makes money endogenous.*”

    Eikös ”money supply” (rahan määrä: aggregaatit, kuten M1, M2, M4 jne.) ole hyvin eria asia kuin ”supply of money” (rahan tarjonta)? Kuten todettiin edellä, rahan tarjonna hintajouston on ääretön ja juuri tämän takia se, että keskuspankki kontrolloi ”rahan tarjontaa” (supply of money) tarkoittaa, että se kontrolloi vain sen hintaa (ohjauskorkoa), eli laskee vaakasuoraa tarjontakäyrää alaspäin? Ja tästä juuri seuraa se endogeenisyys, että kuluttajat loppujen lopuksi päättävät rahan määrän, sillä, miten paljon haluavat säästää ja ottaa lainaa.

    Rahan tarjontaa (ohjauskorkoa) muuttamalla keskuspankk halventaa lainan ottamista, mikä voi lisätä rahan määrää, mutta sitäkin suoremmin laskee riskittömien talletusten korkoja (pankin ei kannata juuri maksaa keskuspankkikorkoa enempää talletuksille, koska se voi aina vaihtoehtoisesti lainata vierasta pääomaa keskuspankilta), joka lisää säästämisen kannattamattomuutta ja voi siten supistaa rahan määrää kun säästäjien lisääntynyt kulutus ja investointi antavat velallisille mahdollisuuden maksaa velkansa pois. Se myös usein sivuutetaan, että alemmat korot saattavat kannustaa ihmisiä myös tekemään vähemmän töitä (tai saattaisivat, jos työmarkkinoilla tämä olisi realistinen vaihtoehto jokaiselle yksilölle). Siten keskuspankkikorko (riskittömän rahan eli luoton tarjonta) säätelee kokonaiskysynnän ja kokonaistarjonnan suhdetta: ei vain kokonaiskysyntää eikä varsinkaan rahan määrää taloudessa.

    Olenko ymmärtänyt ihan väärin tai sekoittanut termejä?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *