Markkinapaniikin ja talouskasvun hidastumisen syyt

Federal_Reserve

By Dan Smith Rdsmith4  [CC BY-SA 2.5], via Wikimedia Commons

Vuoden alussa alkanut rahoitusmarkkinoiden kuohunta ei ole vieläkään päättynyt. Raaka-aineiden ja osakkeiden hinnat ovat sukeltaneet, kun samalla valtion velkakirjojen kysyntä on kasvanut. Käynnissä on sijoittajien lisääntyneeseen epävarmuuden tunteeseen liittyvä turvasatamien etsintä eli riskittömämmiksi koettuihin sijoituskohteisiin siirtyminen. Keynesiläisittäin sanottuna sijoittajien likviditeettipreferenssi on noussut merkittävästi.

Rahoitusmarkkinoiden alamäelle on löydetty useita selityksiä. Useimmin esitetty selitys lienee Kiinan talouden ja rahoitusmarkkinoiden ongelmat, joiden nähdään nyt säteilevän muualle maailmantalouteen. Myös Yhdysvaltojen keskuspankin FED:n rahapolitiikan muutosta vuoden 2013 jälkeen on esitetty usein ongelmien syyksi. Kolmas yleinen selitys on ollut markkinoiden pettyminen heikkoon talouskasvuun, joka on seurannut liian kireästä finanssipolitiikasta.

Kaikki edelliset selitysmallit ovat perusteltuja ja liittyvät kiinteästi toisiinsa. Maailmantalous on ajautunut viime vuosina heikon kokonaiskysynnän kasvun ja vähenevän likviditeetin kierteeseen, jonka seurauksena sekä rahoitusmarkkinat että reaalitalous ovat jälleen kerran kriisiytymässä.

Yhdysvaltalaisen jälkikeynesiläisen taloustieteilijän Hyman P. Minskyn mukaan tässäkään (vielä orastavassa) kriisissä ei olisi mitään yllättävää, sillä kapitalistisella talousjärjestelmällä on taipumus ajautua kriisiin pitkän vakaan jakson jälkeen. Toisin sanoen kapitalistisessa rahataloudessa vakaus luo epävakautta.

Minskyn mukaan epävakautta ja sen aiheuttamia taloudellisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia voidaan kuitenkin rajoittaa vahvojen instituutioiden avulla. Näistä tärkeimmät ovat ”iso valtio” ja ”iso pankki”, joista ensimmäisellä Minsky tarkoitti riittävästä kysynnästä huolehtivaa valtiota ja jälkimmäisellä riittävästä likviditeetistä huolehtivaa keskuspankkia.

Tällä hetkellä maailmantaloudessa ”ison pankin” tehtävät on laiminlyönyt juuri FED, joka on aloittanut rahapolitiikan kiristämisen, jota rikkinäinen globaali rahoitusjärjestelmä ei edelleenkään seitsemän vuotta globaalin finanssikriisin jälkeen pysty käsittelemään. Erityisesti dollarimääräisen likviditeetin supistumisesta ovat kärsineet kehittyvät taloudet ja öljyntuottajataloudet, joille dollareiden saatavuus on kaikki kaikessa.

Mitä pidempään rahoitusmarkkinoilla on vajausta dollareista, mikä vaikeuttaa sijoittajien positioiden ottamista ja aiheuttaa tällä tavalla lisää epävarmuutta verkottuneessa ja keskinäisriippuvaisessa rahoitusmaailmassa, sitä varmempaa on, että käsillämme on uusi rahoituskriisi. Ensimmäiset merkit pankkien ongelmista ovat jo havaittavissa. Monien yllätykseksi liipasimella on ensimmäisenä Saksan suurin rahoituslaitos Deutsche Bank.

Kun samaan aikaan ”iso valtio” – eli globaalissa näkökulmassa kaikki valtiot yhdessä – on pitänyt finanssipolitiikan kireänä ja toteuttanut kysyntää leikkaavia rakenteellisia uudistuksia, myös kokonaiskysynnän kasvu on pysynyt aneemisena. Näissä olosuhteissa yksityisen investointihalukkuuden kasvulle ei ole ollut edellytyksiä, kun yritysten myynti- ja voittonäkymät ovat säilyneet huonoina. Rahoitusmarkkinoiden kuohunnan voidaan entisestään nähdä vähentävän halukkuutta reaalitaloudellisiin investointeihin lähitulevaisuudessa.

Jotta seuraava globaali rahoitus- ja talouskriisi voidaan välttää, on FED:n välittömästi palattava rahapoliittiseen elvytykseen ja lisättävä rahoitusmarkkinoiden likviditeettiä globaalisti. Toisin sanoen sen on palattava markkinoille hankkimaan epälikvidejä ja riskipitoisia arvopapereita taseeseensa.  FED:n on myönnettävä, että sen vastuu yltää nykyisessä globaalissa talousjärjestyksessä Yhdysvaltojen rajojen ulkopuolelle. Dollareiden määrän lisääminen rahoitusjärjestelmään on tällä hetkellä huomattavasti tärkeämpää kuin ohjauskoron taso. Erityisesti negatiivisiin korkoihin, jotka entisestään sekoittavat rahoitusmarkkinoiden dynamiikkaa, tulisi suhtautua suurella varauksella.

Tämä on kuitenkin vain lyhyen aikavälin ratkaisu. Pidemmällä tähtäimellä globaalia raha- ja rahoitusjärjestelmää pitäisi uudistaa siten, että kehittyvien maiden dollaririippuvaisuus olleellisesti vähenisi.

Toisin kuin globaalin finanssikriisin jälkeen tehtiin, nyt on välttämätöntä korjata myös rahoitusmarkkinoiden rakenteita ympäri maailman. Suuret finanssilaitokset on pilkottava ja korvattava kestävään luototukseen keskittyvillä pankeilla, joiden taseita valvotaan tarkasti keskuspankissa. Deutsche Bankin kaltaiset finanssilaitosruumiit on järjesteltävä pois markkinoilta. Investointipankkitoiminnan spekulaation kannustimia on vähennettävä. Muuten edellytyksiä rahapolitiikan normalisointiin ei ole koskaan ja keskuspankit joutuvat kannattelemaan ikuisesti rahoitusmarkkinoita.

Koska likviditeetin lisäämien ja rahoituskriisin välttäminen ei välity automaattisesti yksityisten reaalitaloudellisten investointien, kokonaiskysynnän ja työllisyyden kasvuksi, kuten viime vuosina on havaittu, on valtioiden ryhdyttävä viimein aktiiviseen kysynnänsäätelyyn ja elvytykseen. Vain tällä tavalla vuosikymmenen mittaiseksi kohta venynyt korkean työttömyyden aika maailmantaloudessa voidaan päättää.

Seuraavat kuukaudet kertovat, minkä tien FED, muut keskuspankit ja valtiot valitsevat. On mahdollista, että kuten vuonna 2009, myös nyt todellisuus pakottaa nämä toimijat luopumaan tiukasta talouspolitiikasta romahduksen estämiseksi.

Jussi Ahokas

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Hieman kaksipiippuinen fiilis kohtasi tämän luettuani. Asiallista argumentointia jälleen kerran, mutta ratkaisuehdotukset eivät nähdäkseni anna syytä odottaa mitään pysyvämpää parannusta tilanteeseen. Kyseessä näyttäisi olevan sama vanha lääke joka auttaa kyllä lykkäämään ongelmia, mutta ei ratkaise niitä.

    Kyllä, talouskasvua voidaan pitää yllä tiettyyn pisteeseen saakka velaksi kuluttamalla, ja viime kädessä valtio voi pitää huolta siitä että näin tehdään. Ei tämä tule kenellekään yllätyksenä. 2008 alkaen tehtiin juuri sitä mitä nyt peräänkuulutat, vaikka ilmeisesti olet sitä mieltä ettei tehty tarpeeksi. Itsekään en ole lähtökohtaisesti valtioiden lisävelkaantumista vastaan, ja en itse asiassa näe miten se voitaisiin edes välttää kun tässä näyttää jälleen kriisiä pukkaavan. Mutta mielestäni on hyvin oleellista katsoa mitä tapahtuu samaan aikaan yksityiselle velkaantumiselle, ja väitän että meidän nykyinen ”mindset” mitä yksityiseen velkaantumiseen tulee on sellainen että jos valtiot olisivat elvyttäneet vielä enemmän 2008 jälkeen, niin tuo ei olisi suinkaan taittanut yksityistä velkaantumista vaan päinvastoin olisimme nähneet vielä kovempaa yksityisen velan kasvua kuin mitä nyt olemme nähneet.

    Et näytä sanallakaan mainitsevan nykyistä maailmanlaajuista kokonaisvelan tasoa ja miten siihen tulisi puuttua. Niin kauan kuin tuo velka kasvaa, niin ”seuraava finanssikriisi” nähdäkseni sisältyy lähivuosien ennusteeseen. Kirjoitat: ”Jotta seuraava globaali rahoitus- ja talouskriisi voidaan välttää, on FED:n [AJ huom: ’Fed’ on suositeltava kirjoitusmuoto] välittömästi palattava rahapoliittiseen elvytykseen ja lisättävä rahoitusmarkkinoiden likviditeettiä globaalisti.”. Itse tulkitsen tämän niin että tuota kriisiä voidaan lykätä, ei välttää.

    Olen kovasti yrittänyt miettiä, että millainen kehityskulku voisi aidosti ratkaista ongelmamme, mutta en usko sellaista vaihtoehtoa löytyvän johon ei kuuluisi jonkinlainen lama. Kyllä, valtion pitää luoda työpaikkoja, mutta valtiollakaan ei riitä rahkeita siihen että talouskasvua voitaisiin pitää yllä ja työttömyys täysin aisoissa. Jonkun aikaa toki, mutta valtion erityistoimien — joille on löydyttävä suuren yleisön vankkumaton tuki — tulee linkittyä yksityisen velan rankkaan leikkaamiseen jotta voimme taas joku päivä odottaa pidempää kasvukautta ilman suuria kriisejä. Sodan kautta tähän päästäisiin kenties helpoiten (etenkin tuohon suuren yleisön vankkumattomaan tukeen), mutta jaksan uskoa että voimme tehdä kovia päätöksiä ja hillitä yksityistä kulutusta, ja korjata yksityisiä taseita, myös rauhanomaisin keinoin kunhan onnistumme ensin pääsemään suurempaan yksimielisyyteen siinä että nykyinen velkataakka tosiaan on se suurin ongelmamme.

    Itse muuten koen olevani hyvin pitkälti ”minskyläinen”, ja olen yllättävän monessa asiassa samaa mieltä William Whiten (ex-BIS, nyk. OECD) kanssa. En ole erityisen kaukana monesta jälkikeynesiläisestäkään, joten odottaisin että voisimme käydä melko hedelmällistäkin keskustelua. Kun te näytätte olevan hyvinkin suopeita Modern Monetary Theoryn nimellä kulkevan suuntauksen oppeja kohtaan, niin pitää kysyä: Oletteko sitä mieltä että valtio velkaantuessaan luo jonkinlaista ”nettofinanssivarallisuutta” yksityiselle sektorille? Olen yrittänyt tämän asian tiimoilta haastaa MMT:n edustajia selittämään mitä he tällä tarkoittavat, mutta en ole vielä saanut tyydyttävää vastausta. Itse koen tällaisen sektorikohtaisen tarkastelun usein hyvinkin ongelmalliseksi.

    • 1.1

      rahajatalous sanoo

      Hei Antti,

      kiitos kommentistasi. En tässä kirjotuksessa mennyt kovin syvälle niihin rakenteellisiin uudistuksiin, joita mielestäni kapitalistisen järjestelmän vakauttamiseksi tulisi toteuttaa. Niitä olemme esittäneet kattavasti kirjassamme Rahatalous haltuun. Mainitsin kuitenkin globaalin rahajärjestelmän uudistuksen sekä muutamia rahoitusjärjestelmään liittyviä reformeja, jotka olisi syytä saada toteutettua tulevina vuosikymmeninä. Olen sitä mieltä, että tähän pitäisi pystyä ilman suurta taloudellista ja sosiaalista kriisiä, minkä vuoksi tarjosin tässä tekstissä myös lyhyen tähtäimen korjausesityksiä, joiden uskon vakauttavan yhteiskunnallista kehitystä. Se tietysti voi olla noiden pitkän aikavälin reformien kannalta poliittisesti huono strategia, koska vakaus tukee poliittista status quota (”kaikkihan on hyvin, emme tarvitse esittämiäsi reformeja”).

      Velasta. En ole varsinaisesti huolissaan velan määrästä globaalissa taloudessa vaan velan ja varallisuuden epätasaisesta jakautumisesta. Keskeinen ongelma on se, että kasvavan velkamäärän luoma rahavarallisuus ei jää kiertämään reaalitalouteen ja hyödytä siten reaalitaloudesta tulonsa saavia ihmisiä (työllistämällä, luomalla uutta infraa, muutamalla kulutus- ja tuotantorakenteita kestävämmiksi). Tämä tietysti kuvaa hyvin nykyistä kapitalismin mallia, jossa rahoitusmarkkinoiden merkitys varallisuuden luomisessa ja keskittymisessä on täysin keskeinen. Tähän ongelmaan sekä globaalin rahoitusksen epätasapainoihin nuo tässäkin tekstissä esitetyt pidemmän tähtäimen reformit juuri pyrkisivät vaikuttamaan.

      Uskon, että tässäkin tilanteessa iso pankki ja iso valtio pystyvät vakauttamaan talouden, tuottamaan ekologisesti kestävän täystyöllisyyden ja vähemmän kriisialttiin rahoitusjärjestelmän. Jos niin halutaan, ne pystyvät kanavoimaan rahoitusta ja tulovirtoja sinne missä sitä tarvitaan ja vähentämään sitä sieltä missä se nähdään ongelmalliseksi. Koska valtio on rahatalouden järjestäjä ja viimekätisen maksuvälineen liikkeelle laskija, se pystyy oikeanlaisessa institutionaalisessa järjestyksessä kantamaan minkä tahansa velkakuorman ja huolehtimaan velan uudelleenjärjestelystä. Tämän edellytyksenä on tietysti se, että poliittisesti tällaiseen järjestelyyn halutaan ryhtyä. Ja tämä on tietysti se suurin rajoite reformeille tässä hetkessä.

      Jussi

      • 1.1.1

        sanoo

        Kiitos vastauksesta, Jussi!

        Kirjoitit: ”Se tietysti voi olla noiden pitkän aikavälin reformien kannalta poliittisesti huono strategia, koska vakaus tukee poliittista status quota (”kaikkihan on hyvin, emme tarvitse esittämiäsi reformeja”).”

        Hyvin sanottu. Tällainen ajattelu oli taustalla myös siinä oletuksessani, että jos valtiot olisivat elvyttäneet vielä rankemmin 2008 jälkeen, niin yksityinenkin velka olisi kasvanut entistä kovempaa (paljolti asuntolainojen kautta). Voisi melkein sanoa Minskyä mukaillen, että epävakaus luo (lopulta) vakautta? Olen ylipäätään hyvinkin ”dismal scientist” siinä mielessä että en näe nykytilanteesta ulospääsyä muuten kuin maailmanlaajuisen laman kautta. Sen tuloa voidaan pitkittää, mutta jos tämä tehdään velkamäärää kasvattamalla niin se tekee myöhemmän laman hallitsemisesta yhä vaikeampaa. Toivoisin toki olevani väärässä, ja ilman muuta mietin että miten voisimme parhaiten suojata heikompiosaisia — ja säilyttää yhteiskuntarauhan — jos ja kun tuollainen lama iskee.

        Mainitsemasi kestävät kulutus- ja tuotantorakenteet ja ekologisuus ovat minunkin mielestäni tavoiteltavia asioita. Ja näen velan liittyvän tähänkin sitä kautta, että nykyisen kaltainen kulutus ei olisi ollut mahdollista ilman massiivista kotitalouksien velkaantumista — ja tästä päädytään tuon velkaantumisen mahdollistamiseen, eli lopulta järjestelmään josta keskuspankki ja laajemmin valtio on vastuussa. Olen löytänyt myös teoreettisia todisteita sille että kotitalouksien suuri velkaantuminen (joka sai alkunsa 1980-luvulla ja jonka näen kaikkein ongelmallisimmaksi kehityssuunnaksi) ei pelkästään ole seurausta tuloepätasa-arvon kasvusta, vaan näyttäisi olevan myös yksi merkittävä syy sille. Näillähän on selvä korrelaatio, mikä on tullut esiin monissakin tutkimuksissa, mutta kausaation on ehdotettu kulkevan nähdäkseni vain toiseen suuntaan (mm. Rajan ja Kumhof & Ranciere ovat tutkineet). Eli varallisuuden ja velkojen jakautumisen epätasaisuuden ongelmallisuudestakin olen kanssasi samaa mieltä.

        Velasta ja ”rahavarallisuudesta” olen kanssasi lopulta eri mieltä. Mutta se on pidempi tarina — varsinkin jos pitäisi selvittää että missä kohtaa olemme eri mieltä –, jota avaan mielelläni myöhemmin. Siinä mennään hyvin perustavanlaatuisiin tekijöihin, kuten siihen onko perusteltua nähdä raha maksuvälineenä (mielestäni ei) ja onko ylipäätään olemassa rahavarallisuutta joka kiertäisi reaalitaloudessa (”rahan kiertoteoriassa” mennään mielestäni lopulta metsään, vaikka siinä on paljon hyvääkin). Osittain tässä on kyse näkökulmaerosta, mutta kun omaksuu minun ehdottamani näkökulman (lyhyesti: raha ei ole maksuväline, eikä rahaa jonkinlaisena haltijaa vaihtavana objektina ole edes olemassa; ja silti ”malliini” sisältyy todellisuuden mukainen pankki-/luottojärjestelmä) niin näkee aivan eri tavalla senkin kuinka rajallinen kyky valtiollakin on lopulta velkoja järjestellä.

        Hieman mysteerinen lopetus taas kerran, mutta menköön 🙂

  2. 2

    sanoo

    Hyviä pointteja Antti Jokisella.

    Itse huomauttaisin, että riskitön sijoitus ei ole aivan sama asia kuin likviditeettipreferenssi, vaikka monesti ne kulkevat käsi kädessä.

    ”Käynnissä on sijoittajien lisääntyneeseen epävarmuuden tunteeseen liittyvä turvasatamien etsintä eli riskittömämmiksi koettuihin sijoituskohteisiin siirtyminen. Keynesiläisittäin sanottuna sijoittajienlikviditeettipreferenssi on noussut merkittävästi.”

    Joku sijoituskohde voi olla melko riskitön, mutta sen vaihdettavuus ei välttämättä ole paras mahdollinen (esim.metsätontti). Toinen sijoituskohde voi taas olla melko riskipitoinen, mutta helposti vaihdettavissa (esim. pörssiosake).

    • 2.1

      rahajatalous sanoo

      Hei,

      kiitos huomiostasi Pate. On totta, että myös riskittömät varallisuuserät voivat olla epälikvidejä siinä mielessä, että niiden myynti voi olla vaikeaa, vaikka niiden raha-arvo pysyisi vakaana.

      Likviditeettipreferenssin käsitteeseen Keynesillä liittyi oleellisesti niin sanottu spekulatiivinen motiivi, jolloin esimerkiksi tiettyjen arvopapereiden hintojen lasku ajaa sijoittajia kohti rahaa eli nostaa likviditeettipreferenssiä. Tähän viittasin tässä yhteydessä, enkä pyrkinyt rinnastamaan riskittömyyttä likviditeettiin. Tuo viimeisen lauseen piti olla autonominen, mutta nyt se selvästi oli tulkittavissa edellisen selitykseksi Keynesin termein.

      Jussi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *