Keskustelua rahan olemuksesta

spMaaliskuussa ilmestyneestä kirjastamme Rahatalous haltuun on viimeaikoina julkaistu useampiakin arvioita. Verkossa luettavissa on esimerkiksi Paavo Järvensivun ruodinta Peruste-lehdessä. Arvioista kiinnostuneiden kannattaa etsiä käsiinsä myös viimeisin Ydin-lehti sekä Talous & Yhteiskunta 2/2014.  Tällä viikolla rahaa ja rahataloutta käsittelevä kirjamme sai näkyvyyttä varsin kunnioitettavalla paikalla eli Suomen Pankin verkkosivuilla, joilla julkaistiin keskuspankin johtokunnan neuvonantajan Antti Suvannon kirjamme sisältöä käsittelevä blogiteksti.

Suvanto käsittelee tekstissään ensisijaisesti kirjamme kakkoslukua, jonka mukaan hänen tekstinsä on myös otsikoitu. Vaikka Suvanto pitää esitystämme rahasta, raha-ajattelusta ja rahan roolista nykymuotoisessa talousjärjstelmässä ”rohkeana”, hänen mielestään esitykseemme sisältyy paljon ongelmia. Koska Suvannon kuvaamat ongelmat ovat monilta osin selvästi väärinymmärryksiä tai huolimatonta lukemista, on niitä syytä käsitellä lyhyesti.

Ensimmäisenä ongelmana Suvanto pitää sitä, ettei kirjassa ole esitetty selvästi (kirjallisuusviittein), kenen raha-ajattelua niin kutsuttu ”valtavirtainen rahatarina” on. Tämä on kummallinen väite. Kirjassammehan nimenomaan kuvataan kymmenien lähdeviitteiden kera kuinka klassisen taloustieteen keskeiset nimet Smith, Menger ja Jevons loivat tarinan hyödykerahasta ja sitoivat sen tiiviisti ideaan vapaasta taloudellisesta ihmisestä.

Lisäksi Suvanto kysyy, ketkä valtavirtaiset taloustieteilijät sitten nykyään tätä tarinaa kertovat. Kuten kirjassamme osoitetaan jälleen useisiin lähdeviitteisiin nojautuen, kyseinen tarina hieman muokattuna esiintyy lukuisissa ja taas lukuisissa taloustieteen perusoppikirjoissa. Myös aiemmin Jukka Pekkarisen sekä Pekka Sutelan ja nykyään Matti Pohjolan kirjoittamassa kansantaloustieteen perusoppikirjassa hyödykerahatarina on vahvasti esillä.

Rahatarinan syntyyn liittyen omituinen on myös Suvannon väite, jonka mukaan esittämämme (suoraan Kansakuntien varallisuudesta poimittu) kuva Adam Smithin luomasta rahatarinasta ”menee pieleen”. Suvanto on toki oikeassa siinä, että Adam Smith varmasti näki aateliston ylivallan ja varallisuuden kasaantumisen harvojen käsiin ongelmana. Suvanto ei kuitenkaan näytä ymmärtävän, että juuri tämän yhteiskunnallisen epäkohdan korjaamiseen Smith tarvitsi teoriaa vapaasta yksilöstä, jonka toiminta yhdessä muiden vapaiden yksilöiden kanssa johtaa optimaaliseen taloudelliseen ja yhteiskunnalliseen järjestykseen. Näin Smith pyrki osoittamaan, että vapaa markkinatalous todella voi toimia, eikä hallitsevalle luokalle tarvitse antaa erityisoikeuksia. Kuten olemme kirjassamme esittäneet, juuri tähän ”talousteoriaan” myös Smithin luoma rahatarina perustuu.

Seuraavaksi Suvanto siirtyy käsittelemään velkarahateoriaa ja toteaa sen olevan peruskauraa valtavirran taloustieteen nykyisille edustajille. Kuten olemme kirjassakin kuvanneet, jo Adam Smith kirjoitti siirtymästä velkarahatalouteen, jonka kuitenkin näki olevan alisteinen hyödykerahataloudelle. Emme siis väitä, että rahoitusmarkkinoihin ja pankkitoimintaan keskittyneet taloustieteilijät eivät ymmärtäisi velkajärjestelmien merkitystä nykyisessä talousjärjestelmässä. Yritämme ainoastaan sanoa, että todellisuudessa evolutionaarista kehitystä hyödykerahasta velkarahaan ei ole koskaan tapahtunut. Raha on siis aina ollut velkaa ja havaitut maksusuoritukset velkojen selvittämistä. Tämä on tärkeää ymmärtää, etteivät sepitteellinen hyödykerahateoria ja rahan ymmärtäminen vaihdon välineenä sotkisi taloudellista ajattelua laajemmin.

Juuri tästä syystä alleviivaamme kirjassamme sitä, että rahalla ei ole velkarahateoriassa ja rahataloudessamme lainkaan vaihdon välineen tehtävää. Tätä Suvanto pitää hiusten halkomisena, mutta taloudellisen ymmärryksen rakentumisen kannalta kyseessä on tärkeä seikka. Jos nimittäin ajatellaan, että raha on vaihdon väline, se on mahdollista poistaa kokonaan neutraalina asiana talousteoreettisesta kehikosta. Ja näinhän juuri esimerkiksi uusklassisessa perinteessä on tehty.

Jos raha taas ymmärretään lähtökohtaisesti velkasuhteena ja maksuvälineenä, tulee selväksi, että raha on välttämättä läsnä kaikessa taloudellisessa toiminnassa nyt ja aina. Koska elämme velkarahataloudessa, onkin nykyjärjestelmää mieletöntä pyrkiä hahmottamaan teoriakehikossa, josta raha on kokonaan pudotettu pois. Kuten Suvanto kuvaa, toki on mahdollista ajatella raha edelleen vaihdon välineenä esimerkiksi kaupan tiskillä käteisellä maksettaessa. Tämä onkin oivallinen esimerkki siitä, kuinka samalla sivuutetaan se tosiasia, että maksettaessa selvitetään velkasuhde kauppiaan kanssa.

Kirjoituksensa lopussa Suvanto käy haastamaan kirjassamme esittämäämme chartalistista näkemystä siitä, että valtioraha on modernissa rahataloudessa rahahierarkian huipulla ja että tämä on seurausta valtion verotusoikeudesta.  Suvannon mukaan kaiken rahan (liikepankkiraha, keskuspankkiraha) perustana on luottamus, jota voidaan vahvistaa erilaisin institutionaalisin päätöksin. Esimerkiksi valtion valuutasta voidaan tehdä lailla viimekätinen maksuväline.

Juuri tämän näkemyksen chartalistit kuten Knapp, Keynes ja Lerner ovat osoittaneet puutteelliseksi. Modernissa rahataloudessa rahan sanakirja kirjoitetaan siten, että valtio määrää kansalaisille maksettavaksi maksuja sekä niiden selvittämiseen hyväksymänsä maksuvälineen eli yleensä oman valuuttansa. Niin kauan kuin valtio maksuja määrää, kaikki kansalaiset tarvitsevat valtion kanssa maksujen selvittämiseen valuuttaa.

Näin on ilmeistä, että lopulta kaikki ovat valmiita hyväksymään myös omien velkojensa selvittämisessä maksuvälineenä valtiorahan eli valuutan, koska se on ainoa tapa saada valuuttaa itselleen. Tästä syystä valuutta on viimekätinen maksuväline ja rahahierarkian huipulla. Ei siksi, että keskuspankki varjelee luottamusta valuuttaan (eli keskuspankkirahaan) tai että laissa on maksuvälineestä määrätty. Verotusoikeiden ansiosta yksityiset toimijat on pakotettu käyttämään valtion valuuttaa, halusivat ne tai eivät. On aivan sama, luottavatko ne valtion valuuttaan, koska niiden on sitä pakko käyttää.

Vaikka Suvanto haluaa korostaa, etteivät kansalaiset nykyään maksa veroja valtiolle valuutalla tai suoraan keskuspankkirahalla, hän myöntää että pankit tekevät sen heidän puolestaan. Tämä osoittaa sen, ettei valtio hyväksy maksuja lopulta muussa kuin omassa valuutassaan tai sellaisessa rahassa, joka on tarvittaessa vaihdettavissa keskuspankissa yhden suhteessa yhteen siihen. Esimerkiksi omalla vekselillä on turha yrittää selvittää veroja valtion kanssa.

Kirjoituksensa loppuviitteessä Suvanto antaa ymmärtää, että käytämme kirjassamme omatekoista terminologiaa. Valtioraha ja valuutta kuitenkin ovat täysin yleisiä käsitteitä chartalistisen rahateorian piirissä. Suvannon heitto kuvaa sitä, kuinka kapeasti rahateorioita lopulta Suomen Pankissakin tunnetaan. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteivätkö Suvanto ja muut keskuspankkiirit ymmärtäisi rahan olemusta, rahapolitiikan käytäntöjä ja rahataloutta paljon paremmin kuin akateemiset valtavirran taloustieteen ja rahateorian edustajat. Itse asiassa Suvannon kaltaiset käytännön rahapolitiikan tekijät, jotka hallitsevat rahapolitiikan operaatiot suvereenisti, eivät edes aina välttämättä tiedä, kuinka onnettomalla tolalla uusklassinen rahateoria ja etenkin sen yliopisto-opetus ovat.

Jussi Ahokas & Lauri Holappa

Kommentit
  1. 1

    Tero Ruokamo sanoo

    Joko alatte uskomaan ”velat on maksamatta”-teoriaan? Mielestäni tuon Suomen Pankin ihmisen kirjoitus antaa sille epäsuoraa tukea. Velkojen lopullinen selvitys tapahtuu pankkijärjestelmässä tavallisilta ihmisiltä piilossa, eikä edes keskuspankkiraha ole lopullisena maksuvälineenä. Systeemin perimmäinen epärehellisyys olisi jo aika alkaa tiedostamaan laajemminkin.

    Pohjimmiltaan kyseessä on vaihdantaan liittyvästä arvojen mittauksesta. Jokaisen vaihdantaan osallistuvan pitäisi pystyä luottamaan siihen, että oma suoritus, esim. työpanos, vapautaa veloista myös lopullisesti. Jos tuossa tapahtuu vedätystä ja kollektiivinen velkavastuu jää muodossa tai toisessa aina voimaan, on yksilön mahdotonta arvioda oman toimintansa kestävyyttä pitkällä aikavälillä. Luottamuksesta todella on aina kysymys, mutta nykyjärjestelmässä nimenomaan sen väärinkäytöstä.

  2. 2

    TNE sanoo

    Onko tiedossa löytyykö koko EU-alueelta yhtään poliittista liikehdintää tai puoluetta, joka ajaisi jälkikeynesiläistä talousoppia ? Olisin paljon levollisempi jos Euroopassa olisi radikaalimpien liikkeiden sijaan nousussa joku vaihtoehtoista talouslinjaa tukeva.

    • 2.1

      sanoo

      Eiköhän useiden ipulaisten käsitys vastaa etsimääsi. Siitä on ohjelmissammekin. Moni Talousdemokratia ry:n jäsen on myös johtopaikoilla puolueessamme. Allekirjoittanutkin tuli varmuuteen kysynnän keskeisestä merkityksestä jo 70-luvulla, kun kirjoittelin sittemmin julkaisematta jäänyttä opinnäytettä aiheesta Tuotanto – tuottavuus – työttömyys. Esittelin myös setelirahoitusta ministereille jo 90-luvun alussa ja pääsin naurunalaisena maakuntalehteen irvittäväksi.

  3. 3

    sanoo

    Antti Suvanto Suomen Pankista tyrmää nähdäkseni myös pankkitalletusten syntymisen endogeenisuuden tällä väitteellään:

    ”Uutta rahaa syntyy, jos pankki rahoittaa myöntämänsä luoton lainaamalla keskuspankista. Sitä voi syntyä muullakin tavoin, esimerkiksi siten, että pankit lisäävät luotoantoaan omaa vakavaraisuuttaan heikentämällä. Tästä tulee kytkentä velkasuhteisiin perustuvasta rahasta rahoitusmarkkinoiden vakauskysymyksiin.”

    Tälläinen ”liikepankkien keskuspankkirahan lainaaminen asiakkaille” selitysmalli tuli taas ajankohtaisesti esille, kun EKP laski eilen ohjauskorkoa. Nyt hehkutetaan kuinka liikepankit eivät enää miinusmerkkisen keskuspankkirahan talletuskoron oloissa makuuta rahaa keskuspankissa vaan lainaavat sitä jatkossa enemmän eteenpäin esim yrityksille. Näin saadaan markkinoille ”merkittävästi” uutta rahaa ja deflaation riski selätetään, kuten toimittajat maalailevat.

    Miten tämä harhainen malli rahajärjestelmän toiminnasta saataisiin siirrettyä historian hämärään?

  4. 4

    klaus kultti sanoo

    Erittäin hauskaa luettavaa ja tässä ’hauska’ viittaa huumorillisiin aspekteihin. Siinähän ei ole mitään uutta, että aikuiset miehet rupeavat päivittelemään, miten huonoa ja pahaa raha on (esim. http://www.amazon.com/Paper-Money-Collapse-Monetary-Breakdown/dp/1118095758/ref=sr_1_2?ie=UTF8&qid=1407351778&sr=8-2&keywords=paper+money+collapse). Käytännössä heidän (aikuisten miesten) statuksensa on vähän kuin niiden, jotka lähettävät matemaatikoille kirjeitä, joissa kerrotaan ympyrän neliöimistä, alkulukujen määrää ja Fermatin teoreeman koskevista yllättävistä tuloksista. Vähän samoissa tunnelmissa liikutaan tässäkin. Tarkastellaan esimerkiksi väitettä ”Raha on siis aina ollut velkaa ja havaitut maksusuoritukset velkojen selvittämistä.” ja pohditaan, mitä tapahtuu, kun keskuspankki painaa rahaa, jolla maksetaan virkamiesten työpanos. Kenelle tässä jäädään velkaa? Kenties tutustuminen käsitteeseen ’seigniorage’ olisi hyödyllistä. Tämä on käsite, jonka ymmärtäminen on yhtä vaikeaa kuin sen lausuminen alkukielellä.

    • 4.1

      sanoo

      Hei Klaus,

      mukavaa, että keskustelumme Suvannon Antin kanssa kirvoitti sinutkin kommentoimaan aihetta. Kiinnostavaa, että tulkitsit tämän tekstin ja keskustelun jotenkin normatiivisena. Siihänhän ainoastaan keskustellaan siitä, miten rahatalousjärjestelmä on todellisuudessa rakentunut ja pyritään mahdollisimman tarkkaan deskriptiiviseen esitykseen.

      Kysyt, mitä modernissa rahataloudessa tapahtuu, kun keskuspankki painaa rahaa, jolla maksetaan virkamiesten työpanos. Käytännössä silloin keskuspankki lainaa valtiolle sen liikkeellelaskemaa velkakirjaa vastaan yleisesti hyväksyttyä maksuvälinettä eli keskuspankkirahaa eli valuuttaa. Näin valtio velkaantuu keskuspankille ja sen tulee suorittaa keskuspankille velkakirjan mukainen suoritus siinä sovittuna ajanhetkenä. Keskuspankin taseeseen kirjataan siis varallisuuteen velkakirja ja velkapuolelle keskuspankkiraha, joka on sille vastattavaa varallisuutta. Valtion varallisuuteen taas kirjataan keskuspankkiraha ja velkapuolelle velka keskuspankille. Kun valtio kuluttaa lainaamansa rahan virkamiesten palkkoihin, on näillä käytännössä saatavia keskuspankista. Näin keskuspankki selvitti valtion ja sen virkamiesten välisen velan. Tätä on yksinkertaistettuna ”seigniorage” modernissa rahataloudessa. Ei tämän käsitteen ymmärtäminen tämän vaikeampaa ole.

      Ilmeisesti mielessäsi on kuitenkin radikaalimpi versio rahan painamisesta. Sellainen, jossa valtion ei tarvitse lainkaan maksaa velkaansa takaisin keskuspankkiin, eli käytännössä keskuspankki ostaa valtiolta velkakirjan, jossa ei ole korkoa eikä maturiteettia. Tällainenkin on luonnollisesti mahdollista, mutta se vaikeuttaisi keskuspankin suorittamaa keskuspankkirahan määrän sääntelyä ja siten korkopolitiikkaa. Näin ollen velkakirjojen ostaminen lienee tulevaisuudessakin tapa, jolla setelirahoitusta tullaan toteuttamaan.

      Jussi

      • 4.1.1

        klaus kultti sanoo

        Tämähän on ihan ykköstä; mielestäsi valtio ja keskuspankki ovat riippumattomat toimijat. Ehdotan, että ajattelet valtion väkivaltakoneistona, joka voi määrätä lähes mitä vaan. Se määrää, että virkamiesten on tehtävä työtä ja koska orjuus ei ole vaihtoehto se kertoo, että saatte rahaa. Lisäksi valtio takaa, että raha on vaihdon väline. Tämä ei tietenkään toimi, jos ei ole kysyntää vaihdon välineelle; monet ajattelevat, että on. Näin talous saadaan toimintaan (oletuksella, että virkamiehet tekevät jotain hyödyllistä) ja mitään velkasuhdetta ei ole syntynyt. Ainoa taustaoletus on, että raha on yleisesti hyväksytty vaihdon väline. Ihan pikkuvinkkinä kerron, että tutkimuksenarvoinen aihe on se, miten on päästy nykytilanteesen, jossa kaikki uskottelevat toisilleen, että keskuspankki on itsenäinen; tämä on moderni keksintö, jonka juuret ovat keskusvallan sitoutumisongelmissa.

        Käsittääkseni normaali tieteellinen toiminta on sellaista, että yritetään selvittää mekanismeja, jotka ovat kiinnostuksen kohteen taustalla. Tämä on samaa kuin mallittaminen tai mallintaminen. Olisi mielenkiintoista nähdä ajatusten taustalla oleva malli. Siitä olisi se hyöty, että erilaisten vaikutusten suuruus voitaisiin arvioida. Ilman mallinnusta meillä on vain iso kasa angstisia (kenties ylipainoisia) lukiolaispoikia, jota vaahtoavat asioista, joiden magnituudit ovat mikroskooppisia. Tässä kommentissa en pureudu näiden ylipainoisten lukiolaispoikien (metafora) motiiveihin. Muistutan kuitenkin, että pohjimmiltaan ylipaino on ympäristörikos.

        • 4.1.1.1

          sanoo

          Hei Klaus,

          ja kiitos kommentistasi. Chartalistisen rahateorian lähtökohtana on juuri valtio väkivallan monopolia hallussapitävänä entiteettinä. Kuten tässä kommentoinnin aiheena olevassa kirjoituksessa tuomme esiin, tähän perustuva verotusoikeus tekee valtiorahasta eli valuutasta, jota myös keskuspankkiraha on, viimekätisen maksuvälineen. Puhumme maksuvälineestä vaihdonvälineen sijaan siksi, että se viittaa suoraan rahan velkaluonteeseen myös klassisessa talousteoreettisessa kirjallisuudessa. Taloushistoriassa ja chartalistisen taloustieteen piirissä on tutkittu paljon sitä, miten moderni raha on syntynyt ja osaltaan siksi chartalistista teoriaa on alettu kutsua moderniksi rahateoriaksi. Jos haluamme tutkia juuri nykymuotoista rahajärjestelmää ja rahataloutta, oletus siitä, että valtioraha on viimekätinen maksuväline on perusteltu sekä loogisesti että empiirisesti. Ennen modernia aikaa rahajärjestelmät olivat kyllä kirjavampia, mutta myös niissä samanlaiset peruslogiikat toteutuivat, jos taloushistoriallisiin kuvauksiin varhaisista talousmalleista on yhtään luottaminen.

          On kieltämättä kiinnostavaa pohtia sitä, mikä valtio on ja miten erilaiset valtiot eroavat toisistaan. Pohjoismaisen hyvinvointivaltion tulkitseminen puhtaasti väkivaltakoneistona ei välttämättä tee oikeutta sille moniulotteiselle järjestelmälle, jonka vaikutuspiirissä me elämme. Tietysti sillä on väliä, miten valtio ja sitä hallitsevat ryhmät käyttävät väkivallan monopolin suomaa valtaa yhteiskunnassa. On mahdollista, että valtio pakottaa ihmisiä orjatyöhön, mutta on myös mahdollista että ihmiset toimivat samanlaisessa suhteessa valtion kanssa kuin toimivat toistensa kanssa ja yksityisten yritysten kanssa. Mitä valtion pitäisi tehdä on tietysti normatiivinen kysymys, eikä liity suoraan keskusteluun modernin rahatalouden rakenteesta ja toimintalogiikasta.

          En valitettavasti täysin ymmärtänyt, miten jälkimmäinen kirjoittamistasi kappaleista liittyy keskusteluumme. En myöskään ymmärtänyt ”ylipainoinen lukiolaispoika” -metaforaa. Nämä ajatukset, joita lukuisissa blogimme kirjoituksissa ja Rahatalous haltuun -kirjassa olemme esittäneet, muodostavat sinällään mallin modernista rahataloudesta. Ja todellakin tarkoituksenamme on kriittisen realismin hengessä valottaa niitä yhteiskunnallisia mekanismeja, jotka havaitsemiamme yhteiskunnallisia kehityskulkuja määrittävät. Ilmeisesti mielessäsi on kuitenkin jokin yksinkertaistettu formaali malli, joiden tulkitsemiseen olet itse paremmin perehtynyt kuin tällaisten laajojen kirjallisessa muodossa esitettyjen mallien. Lopuksi voin oman kokemukseni pohjalta sanoa, että mallinnus ja mallintaminen eivät välttämättä lainkaan vähennä yhteisömme angstisuutta, vaan saattavat joissakin tapauksissa jopa lisätä sitä.

          Jussi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *