Julkisten menojen kasvusta

kasvuHelsingin Sanomat haastatteli viikonloppuna jonkinlaista talousliberalismia ajavan ajatushautomo Liberan tutkimusjohtajaa Elina Lepomäkeä. Haastattelussa annettiin ymmärtää, että julkisen sektorin bruttokansantuoteosuuden kasvu selittyy Suomen nykyhallituksen ja ilmeisesti myös edellisten hallitusten ”vasemmistolaisella” politiikalla. Ironista kyllä olemme kuulleet samanlaista argumentaatiota viime aikoina myös Vasemmistoliitosta. Tietenkin Elina Lepomäelle julkisten menojen BKT-suhteen kasvu on osoitus taantumuksellisesta ”suunnitelmataloudesta”, kun taas jotkut Vasemmistoliiton taustavaikuttajat pitävät tätä myönteisenä osoituksena hallituksen radikaalista tasa-arvopolitiikasta.

Näin ollen näitä molempia tahoja yhdistää ajatus, jonka mukaan julkisten menojen BKT-suhteen kasvua viime vuosina voidaan pitää osoituksena harjoitetun politiikan vasemmistolaisuudesta. Tosiasiassa tällaisen johtopäätöksen tekeminen on virheellistä. Kuten kuviosta 1 nähdään, julkisten menojen suhde bruttokansantuotteeseen oli Suomessa korkeimmillaan 1990-luvun laman aikaan, jolloin se nousi lähes 65 prosenttiin. Tämän jälkeen se kuitenkin vähentyi tasaisesti, kunnes se vuonna 2007 saavutti pohjatason (47,4 prosenttia). Vuonna 2008 julkisten menojen BKT-suhde kääntyi uudelleen nousuun finanssikriisin myötä ja on nyt jäänyt noin 55 prosentin tuntumaan.

Kuvio 1. Julkiset menot suhteessa bruttokansantuotteeseen Suomessa.

tekstiin

Näistä lukemista on lähes mahdotonta tehdä sellaista ideologia-analyysia, jota Lepomäki koettaa tehdä. Nousut ja laskut julkisen sektorin bruttokansantuoteosuudessa selittyvät rahataloudessa yleensä pääasiassa suhdannevaihteluilla. Taantuman oloissa julkisten menojen BKT-suhde yleensä nousee yksityisen talouden supistumisen tai hitaan kasvun seurauksena. Sen sijaan noususuhdanteessa julkisten menojen BKT-suhde usein supistuu, vaikka julkista sektoria ei varsinaisesti leikattaisikaan. Tämä yksinkertaisesti selittyy yksityisen talouden voimakkaalla kasvulla. Näin ollen onkin totta, että myöskään julkisten menojen BKT-suhteen supistuminen 1990-luvulla ei itsessään ole todiste julkisen sektorin alasajosta.

Sekavasti kirjoitetun jutun lopussa viitataan ilmeisesti myös julkisten menojen nimelliseen kasvuun. Tätäkin pidetään jutussa osoituksena harjoitetun politiikan ”vasemmistolaisuudesta”. Sitä se ei kuitenkaan ole, vaan se on lähinnä osoitus siitä, että taloutemme ei ole deflaatiossa. Maltillisenkin inflaation oloissa on aivan luonnollista, että nimelliset julkiset menot kasvavat, niin käy myös yksityisille menoille.

Suomessa harjoitetun talouspolitiikan oikeistolaisuudesta tai vasemmistolaisuudesta voidaan kyllä käydä yhteiskunnallista keskustelua. Olisi kuitenkin suotavaa, että tämä keskustelu perustuisi edes auttavalta osin tosiasioihin.

Lauri Holappa

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    BKT on kai parhaita hyvinvoinnin mittareita. BKT:n kasvu Suomessa on lähinnä tuottavuuden kasvua. Tuottavuuden kasvu julkisessa sektorissa on hitaampaa kuin yksityisessä. Mitä isompi julkinen talous, sitä alhaisempi tuottavuuden kasvu koko taloudessa ja sitä alhaisempi BKT:n kasvu= hyvinvoinnin kasvu. Voiton tavoittelu edistää tuottavuutta. Voiton tavoittelu on rakennettu sisään yksityiseen sektoriin, julkiseen ei.

  2. 2

    Jani sanoo

    Jep, opettajan, sosiaalivirkailijan tai poliisin on (julkinen sektori) vaikea lähteä kilpailemaan tuottavuudessa konsultin, pankkiirin tai plastiikkakirurgin (yksityinen) kanssa tuottavuudessa. Lisäksi BKT:ta voidaan kasvattaa keinotekoisesti vaikka yksityistämällä koko terveydenhuolto ilman että sen toiminta millään tavalla muuttuisi tai tehostuisi.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *