Jälkikeynesiläisyyden irtaantuminen valtavirrasta ja viimeaikaisen keskustelun tolkuttomuus

KeynesJälkikeynesiläisyyden näkyvyys on Suomessa kasvanut voimakkaasti kuluvan vuoden aikana. Tämän seurauksena olemme päässeet (tai päätyneet) keskusteluyhteyteen myös uusklassisten taloustieteilijöiden sekä heidän maallikkoihailijoidensa kanssa.

Monissa tapauksissa syntynyt keskustelu on ollut kiivasta. Tässä ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta olemme silti olleet pettyneitä monista keskustelun saamista piirteistä. Erityisesti meitä on askarruttanut keskustelukumppaneidemme valitsemat argumentaatiostrategiat.  Monet taloustieteilijät ja heidän maallikkotukijansa ovat kieltäytyneet kertomasta, mikä jälkikeynesiläisessä teoriassa on vialla. Sen sijaan he ovat turvautuneet strategiaan, jossa on aktiivisesti yritetty viedä tämän blogin pitäjiltä oikeus osallistua talouspolitiikkaa ja -teoriaa käsittelevään keskusteluun tai sitten meidän luotettavuuttamme on yritetty mitätöidä erilaisilla näennäisargumenteilla.

Irrationaalinen ja epäreilu argumentaatiostrategia on jakaantunut kolmeen osaan: suoranaisiin valheisiin, argumentaatiovirheisiin sekä taloustieteen oppihistorian uudelleenkirjoittamiseen. Olemme esimerkiksi saaneet kuulla, että toimittajille on välitetty väitteitä, joiden mukaan Lauri Holappa viittaa valtavirran taloustieteessä ainoastaan 1700-luvulta peräisin oleviin lähteisiin eikä olisi koskaan julkaissut mitään. Usein kuulee myös esitettävän väitteen, että kummallakaan tämän blogin kirjoittajista ei ole taloustieteellistä koulutusta. Molemmat väitteet ovat tietysti virheellisiä: Holappa on julkaissut yksin tänä vuonna kolme tekstiä tieteellisissä lehdissä, yhden tieteellisessä oppikirjassa sekä yhden monografian. Jussi Ahokas taas on siviiliammatiltaan pääekonomisti. Ja viittaamme toistuvasti uusimpaan uusklassiseen tutkimukseen. 1700-luvun kirjallisuutta käsittelemme vain, jos puhumme taloustieteen oppihistoriasta.

(Tämän enempää emme aio jatkossa kommentoida varsinaisiin asiasisältöihin liittymättömiä seikkoja, koska kaikki tällaiset asiat ovat keskustelun kannalta irrelevantteja. Tämän ainoan kerran päätimme kuitenkin sivuta näitä teemoja vain osoittaaksemme, kuinka järjettömäksi keskustelu on paikoin mennyt.)

Suoranaisen valehtelun lisäksi usein esitetään, että meitä ei tarvitsisi kuunnella talouspolitiikka käsittelevässä keskustelussa, koska meillä on (oletetusti) vähemmän julkaisuja kuin valtavirran edustajilla. Tuollainen väite on jo sinänsä järjetön, sillä vain argumenttien pitäisi ratkaista rationaalisessa keskustelussa.

Väite on myös siinä mielessä järjetön, että emme ole missään vaiheessa esitelleet blogissamme tai julkisessa keskustelussa omia ja itse keksimiämme taloustieteellisiä teorioita, vaan jälkikeynesiläisen tiedeyhteisön teorioita. Eivät suomalaiset valtavirran ekonomistitkaan ole kehittäneet itse omaa teoreettista viitekehystään, vaan nojaavat ajattelussaan yleiseen uusklassiseen teoriaan. Esimerkiksi näkemys siitä, että työttömyys tasapainottuu aina rakenteelliselle tasolleen pitkällä aikavälillä ei ole Juhana Vartiaisen keksintö. Se on esimerkiksi Arthur Cecil Pigou’n, Milton Friedmanin, Richard Layardin, Stephen Nickellin ja Richard Jackmanin kehittämä näkemys.

Jälkikeynesiläisen makroteorian suuria nimiä taas ovat olleet Keynesin itsensä jälkeen esimerkiksi Michal Kalecki, Joan Robinson, Luigi Pasinetti, Richard Kahn, Nicholas Kaldor, Hyman Minsky, Paul Davidson, Sidney Weintraub, Basil J. Moore, L. Randall Wray, Wynne Godley ja Marc Lavoie. Jos joku edelleen epäilee jälkikeynesiläisten argumenttien tieteellisyyttä, kannattaa mennä tarkistamaan näiden tutkijoiden julkaisuluettelot.

Me nojaamme tutkimuksessamme sekä blogiin kirjoittamissamme populaareissa analyyseissa näiden tieteellisten jättiläisten näkemyksiin ja annamme niiden pohjalta tähän aikaan ja nykyisiin taloudellisiin ongelmiin liittyviä politiikkasuosituksia. Omat kontribuutiomme jälkikeynesiläiseen teorianmuodostukseen ovat olleet vähäisiä, emmekä mitään muuta ole väittäneetkään. Me emme siis väitä, että me kaksi väitöskirjantekijää olisimme keksineet jotakin mullistavaa. Me väitämme, että jälkikeynesiläinen tiedeyhteisö on kehittänyt useitakin mullistavia näkemyksiä. Näitä näkemyksiä haluamme tuoda suomalaiseenkin keskusteluun.

Taloustieteen oppihistoriasta

Kolmantena väheksynnän muotona ovat olleet taloustieteen oppihistorian virheelliset tulkinnat. Usein esitetyn näkemyksen mukaan jälkikeynesiläinen taloustiede olisi osa valtavirtaa, jos se olisi voittanut tieteen sisäisen argumentaatiokamppailun.

Tämä väite on ongelmallinen kahdella tasolla. Ensinnäkin se olettaa tieteen kehittyvän todella aina rationaalisten argumentaatiokamppailujen ohjaamana. Viimeaikainen keskustelu taloustieteilijöiden kanssa on valitettavasti osoittanut, että rationaalinen argumentaatiokamppailu ei ole itsestäänselvyys. Jokainen tieteensosiologiaa edes auttavasti tunteva tietää myös, että muutkin tekijät kuin rationaaliset argumentit vaikuttavat tieteen kehitykseen.

Usein tieteelliset teoriat menestyvät akateemisessa maailmassa ulkoakateemisten syiden vuoksi. Jotkut teoriat esimerkiksi sopivat paremmin poliittisen ja taloudellisen eliitin näkemysten tueksi kuin toiset. Näin ollen ne saavat julkisessa keskustelussa enemmän tilaa ja tunnustusta sekä helpommin rahoitusta. Eri teorioiden kannattajat yrittävät myös usein pelastaa oman maineensa pysyttäytymällä viimeiseen asti kannattamissaan teorioissa, vaikka niitä vastaan olisi kasattu jo murskaavan paljon evidenssiä.

Toiseksi väite siitä, että jälkikeynesiläisyyden marginalisoitu asema selittyisi sen tappiolla argumentaatiokamppailuissa on myös historiallisessa mielessä yksinkertaisesti väärä. Itse asiassa alun perin jälkikeynesiläiset ekonomistit olivat osa valtavirtaa. Jälkikeynesiläiset julkaisivat aina 1970-luvun alkuun saakka kaikissa taloustieteen tunnetuimmissa journaaleissa. Tilanne muuttui 70-luvun alkupuolella, mutta se ei ollut seurausta jälkikeynesiläisten tappiosta argumentaatiokamppailussa, vaan jälkikeynesiläisten yksiselitteisestä voitosta siinä.

Joan Robinson, Nicholas Kaldor, Richard Kahn, Luigi Pasinetti, Piero Sraffa, Michal Kalecki ja Sidney Weintraub lukeutuivat kaikki oman aikakautensa tunnetuimpien ekonomistien joukkoon. He julkaisivat säännöllisesti taloustieteen huippujournaaleissa ja he esiintyivät toisinaan keskeisimpien konferenssien pääpuhujina. He kaikki kokivat olevansa tiukan linjan keynesiläisiä, mutta kaikki heistä katsoivat silti operoivansa samalla tieteellisellä kentällä kuin muutkin ekonomistit.

Heitä yhdisti näkemys siitä, että suurin osa ekonomisteista ei ollut ymmärtänyt Keynesin epävarmuusteoriaa. He myös katsoivat, että valtaosa ekonomisteista ei ottanut ajattelussaan lainkaan huomioon historiallista aikaa. Nämä laiminlyönnit mahdollistivat tasapainohakuisten teorioiden ja mallien rakentamisen. Tämä taas johdatti taloustieteilijät vähättelemään kokonaiskysynnän merkitystä ja ylikorostamaan tarjontatekijöiden merkitystä.

Pääosin näiden tutkijoiden muodostama löyhä yhteenliittymä haastoi ortodoksisen tasapainohakuisen makrotalousteorian 1960-luvun alussa. Ortodoksisen näkemyksen kannattajat – etunenässä Paul Samuelson ja Robert Solow – vastasivat voimakkaasti, jolloin syntyi useita vuosia kestänyt tieteellinen keskustelu. Tämä argumentaatiokamppailu on sittemmin tunnettu nimellä pääomaristiriidat.

Kiistassa sittemmin jälkikeynesiläisinä tunnetut tutkijat esittivät muun muassa, että käänteinen riippuvuussuhde pääomaintensiivisyyden ja pääoman saaman korvauksen välillä ei ole paikkansapitävä. Tästä seuraa makrotasolla se, että myös investointien ja koron käänteinen riippuvuussuhde hajoaa. Näin ollen myös luonnollisen korkotason teoria hajoaa ja sitä myöden koko yleisen tasapainon ajatus.

Debatissa aluksi kiihkeästi puolustautunut Samuelson lopulta myönsi vuoden 1966 artikkelissaan hänen osapuolensa hävinneen debatin. Myös monet muut johtavat ortodoksiset ekonomistit ovat myöntäneet jälkikeynesiläisten yksiselitteisesti voittaneen pääomakiistat. Esimerkiksi Robert Lucas on todennut:

We can, after all, no more directly measure a society’s holdings of physical capital than we can its human. The fiction of ’counting machines’ is helpful in certain abstract contexts but not at all operational or useful in actual economies – even primitive ones. If this was the issue in the famous ’two Cambridges’ controversy, then it has long since been resolved in favor of this side of the Atlantic [that is, the English side].

Sittemmin monet ortodoksian edustajat ovat kuitenkin vähätelleet tappionsa merkitystä ja korostaneet tasapainoteorioiden praktista merkitystä: ilman tasapaino-oletuksia matemaattinen mallintaminen käy hyvin vaikeaksi. Jälkikeynesiläiset ovat tyypillisesti vastanneet tähän, että yhteiskuntatieteen pitäisi kuvata yhteiskunnallista todellisuutta ja hylätä sellaiset metodit, jotka edellyttävät totuudesta luopumista.

Ortodoksian tappion jälkeen pääomakiistoja alettiin tulkita taloustieteen sisällä siten, että taloustiede ei enää koostunut kaikesta taloutta koskevasta tieteellisestä tutkimuksesta. Taloustiede alkoi tarkoittaa tieteenalaa, joka hyväksyy teoreettis-metodologisena esioletuksena pitkän aikavälin tasapainon. Tämän seurauksena jälkikeynesiläisten artikkeleita ei enää hyväksytty tieteellisiin journaaleihin ja heidän tutkimusrahoituksensa hankinta vaikeutui (ks. esim. King 2002).

Vasta tämän eristämisen seurauksena syntyi todella erillinen jälkikeynesiläinen taloustiede. Jälkikeynesiläiset yksinkertaisesti havaitsivat, että he eivät enää argumentaatiokamppailun voittamisen jälkeen voineet toimia muun taloustieteen kanssa samalla kentällä. Niinpä he perustivat omat tieteelliset journaalinsa, seuransa ja konferenssinsa.

Jälkikeynesiläisyyden irtaantuminen muusta taloustieteestä oli siis seurausta siitä, että jälkikeynesiläiset olivat voittaneet tieteen sisäisen argumentaatiokamppailun. Ei siitä, että missään koskaan olisi osoitettu, että yksikään keskeinen jälkikeynesiläinen väite olisi paikkansapitämätön.

Pääomakiistojen jälkeen

Pääomakiistojen jälkeen jälkikeynesiläiset eivät ole enää pystyneet käymään mielekästä keskustelua ortodoksian edustajien kanssa. Eriävän teoreettisen viitekehyksen takia jälkikeynesiläisiä artikkeleita ei yleensä julkaista valtavirran journaaleissa, olivat ne sitten tasoltaan kuinka loistavia tahansa.

Ongelmana on myös se, että nykyään taloustieteen tutkintovaatimuksissa taloustieteen oppihistoria ei ole kaikissa yliopistoissa pakollisena kurssina ja oppihistoriaan kiinnitetään opetuksessa todella vähän huomiota. Niinpä useat nuoremman polven ekonomistit eivät ole koskaan kuulleetkaan jälkikeynesiläisyydestä tai siitä, että taloustieteessä ylipäätään olisi eri koulukuntia. Vielä harvemmalla on tietoa siitä, miten taloustieteen koulukuntajako aikanaan syntyi.

Nämä seikat ovat näkyneet myös viimeaikaisessa keskusteluissamme taloustieteilijöiden kanssa. Näissä ajatustenvaihdoissa on käynyt ilmi jopa sellainen suorastaan absurdi väärinkäsitys, että  jälkikeynesiläisen ajattelu nojaisi John Hicksin 1930-luvulla kehittämään IS–LM-malliin. Tällaista näkemystä on mahdotonta ymmärtää, sillä kyseinen malli on ollut kaikista valtavirtaisista makromalleista ehkä kaikkein eniten jälkikeynesiläisen kritiikin kohteena. Juuri IS–LM-keynesiläisyyden vuoksi jälkikeynesiläiset halusivat nimittää itseään jälkikeynesiläisiksi, eikä vain keynesiläisiksi.

Vaikka tiedot taloustieteen oppihistoriasta olisivatkin vähäiset, ei tämän asian selvittäminen ja tarkistaminen olisi ollut kovin vaivalloista. Itse asiassa myöskään jälkikeynesiläisen teorian muiden keskeisten sisältöjen riittävä sisäistäminen ei ole yliluonnollisen vaikeaa. Perusteoksia ja koulukunnan perusteorioita kuvaavia artikkeleita on kirjoitettu lukuisia. Siksi olisikin erittäin toivottavaa, että jälkikeynesiläisyyden sekä Raha ja talous -blogin kriitikot perehtyisivät edes auttavasti näihin teksteihin ja kritisoisivat jälkikeynesiläisyyttä sisällöllisin argumentein.

Jälkikeynesiläisyyden leimaaminen hölynpölyksi ilman ymmärrystä siitä, mistä jälkikeynesiläisyydessä on kyse, on sekä irrationaalista että ylimielistä käyttäytymistä. Tällaiseen käytökseen törmääminen kerta toisensa jälkeen vie uskoa siltä, että uusklassisten ekonomistien kanssa olisi mahdollista käydä rakentavaa ja rationaalista keskustelua.

Toisenlaisiakin esimerkkejä löytyy valtavirran taloustieteen tutkijayhteisön sisältä. Joidenkin tutkijoiden kanssa olemme pystyneet käymään aivan erinomaistakin sisältökeskustelua. On kuitenkin hyvin oireellista, että taloustieteen tutkijayhteisön sisällä voidaan toimia kaikkien rationaalisen keskustelun sääntöjen vastaisesti ilman tiedeyhteisön laajempaa tuomiota tällaiselle käytökselle.

Johtopäätökset

Suomessa vain harva tietää, mitä jälkikeynesiläisyydellä ylipäätään tarkoitetaan. Pari vanhemman polven taloustieteilijää osaa yhdistää sen pääomakiistoihin, mutta heilläkään ei ole käsitystä modernista jälkikeynesiläisestä tutkimuksesta. Harva suomalainen ekonomisti myöskään ymmärtää tai myöntää sitä, että maailmalla on useita jälkikeynesiläisiä journaaleja sekä konferensseja. Myöskään sitä ei tiedetä tai ymmärretä, että jälkikeynesiläisten tutkijoiden määrä lasketaan globaalisti tuhansissa.

Tästä huolimatta jälkikeynesiläisyys on taloustieteen sisällä marginalisoitu koulukunta. Jälkikeynesiläisyyden marginalisoitu asema ei ole kuitenkaan seurausta siitä, että se olisi hävinnyt argumentaatiokamppailuja, vaan siitä että ortodoksinen makrotaloustiede hyväksyy vain tasapainohakuiset teoriat omaan korpukseensa. Kuten jo aiemmin on todettu, jälkikeynesiläisyys ei ole historiassaan hävinnyt yhtäkään argumentaatiokamppailua ortodoksialle.

Jälkikeynesiläisyyden marginaalinen asema ei siis kuvaa jälkikeynesiläisen teorian puutteita, vaan ortodoksisen talousteorian haluttomuutta haastaa oman tieteenalansa peruslähtökohtia, kuten oletusta talouden tasapainohakuisuudesta ja matemaattis-nomoteettista metodologiaa. Viimeaikaisessa keskustelussa useasti mainittu taloustieteen itsekorjaavuus, ei todennäköisesti koskaan tule yltämään näihin lähtökohtiin.

Tämä ei olisi niin ongelmallista, jos valtavirtaiset taloustieteilijät suhtautuisivat muihin yhteiskuntatieteiden aloihin sekä heterodoksisen taloustieteen koulukuntiin rationaalisemmin ja kunnioittavammin. Jos mielekkäitä tieteelliseen tutkimuksen perustuvia argumentteja aletaan vähätellä julkisessa keskustelussa pelkästään vetoamalla oman tieteenalan auktoriteettiasemaan ja alistumatta sisällölliseen keskusteluun, ei ole kyse enää tieteellisestä toiminnasta. Tässä tapauksessa kyse on yksinkertaisesti enää matalamielisestä poliittisesta kamppailusta.

Lauri Holappa ja Jussi Ahokas

 

 

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Minusta Raha ja talous -blogi olisi ansainnut palkinnon, mutta tämä menikin toiseen osoitteeseen:
    http://yle.fi/uutiset/vuoden_2014_huuhaa-palkinto_suomen_terveysjarjestolle/7667674

    Jälleen kerran vääristelette keskustelua: kirjoitin, että Holappa ja Ahokas ”Tosin raha ja talous -blogin kirjoittajat elävät vielä 1930-luvun IS-LM-mallissa, joka perustuu rahamäärään.” Te väititte, että ”Suosittelen suomalaisiakin makrokeskustelijoita tutustumaan alanne uusimpaan kirjallisuuteen” ja vetositte ohjauskorkoihin perustuvaa rahapolitiikkaan. TE väitätte, että taloustieteen valtavirta keskittyisi rahamäärään, ja eläisi vielä IS-LM-mallien kaltaisessa maailmassa. Toimitte näin, vaikka vetositte juuri uuskeynesiläiseen ekonomistiin, joka toi esiin, ettei näin enää ole. Jälleen kerran vääristelette toisten sanomia ja sitten käytte näiden vääristetyn sanojen kimppuun.

    Lopuksi pyydän teitä laittamaan tänne listan teidän kansainvälisistä, vertaisarvioiduista tutkimuksista!

    • 1.1

      sanoo

      Rakas Juha,

      Emme väitä, että taloustieteen nykyinen cutting edge keskittyisi rahamäärään. Sen sijaan väitämme, että suomalaisessakin keskustelussa on mukana lukuisia uusklassisia ekonomisteja, jotka eivät tunne oman tieteenalansa cutting edgeä. Tuo esiinnostamasi suositus liittyi siihen, että mielestäni Pertti Haaparannan Akateemisessa talousblogissa esittämät näkemykset olivat jossain määrin ristiriidassa myös valtavirtateorian cutting edgen kanssa. (Keskustelu on sitten tuon kommentin jälkeen mennyt eteenpäin.)

      Eli lopputulos on jälleen kerran se, että sinä vääristelet meidän sanomisiamme. Vielä kertaakaan et ole kyennyt osoittamaan, mitä väitteitä me olemme vääristelleet.

      Rauhaa ja rakkautta,
      Lauri

      • 1.1.1

        sanoo

        ”ajatustenvaihdoissa on käynyt ilmi jopa sellainen suorastaan absurdi väärinkäsitys, että jälkikeynesiläisen ajattelu nojaisi John Hicksin 1930-luvulla kehittämään IS–LM-malliin.”

        Tätä väitettä kun ei ole esitetty. Kuten jo edellisessä vastauksessa toin esiin, olen nauranut Holapan väitteelle, jonka mukaan moderni valtavirtatalousteoria elää maailmassa, jossa keskuspankki säätelee rahamäärää eikä ohjauskorkoja. Eikä kyse ole mistään eturintamasta, sillä jo makron oppikirjoissa puhutaan koroista ja inflaatiosta, eikä rahamäärästä ja hintatasosta:
        http://global.oup.com/uk/orc/busecon/economics/burda6e/

        On ollut teidän valinta vältellä valtavirtataloustiedettä: ette ole hakeutuneet taloustieteen jatko-opiskelijoiksi, ette ole esittäneet ”tutkimuksianne” Kansantaloudellisen jatkokoulutusohjelman seminaareissa jne. Jos valtavirtataloustiede on väärässä, miksi ette julkaise kelvollisia (kansainvälisiä vertaisarvioituja) artikkeleita näistä virheistä?

        • 1.1.1.1

          sanoo

          Kirjoitit Akateemisessa talousblogissa näin:

          ”Tosin raha ja talous -blogin kirjoittajat elävät vielä 1930-luvun IS-LM-mallissa, joka perustuu rahamäärään.”

          Eli olet todella esittänyt tuollaisen väitteen. Kannattanee harjoittaa jonkinasteista itsehillintää jatkossa, niin pysyy paremmin mielessä mitä milloinkin on raivonnut.

          Muiden niin sanottujen pointtiesi osalta totean vain, että niihin on jo joko vastattu tai ne eivät ole sisällöllistä keskustelua, vaan rationaalisen keskustelun sääntöjen rikkomista. Emme aio jatkossakaan kommentoida kuin asia-argumentteja.

          Lauri

      • 1.1.2

        sanoo

        Esitin väitteen: ”Tosin raha ja talous -blogin kirjoittajat elävät vielä 1930-luvun IS-LM-mallissa, joka perustuu rahamäärään.” Edelvävässä keskustelussa väititte, että taloustieteen valtavirta keskittyisi rahamäärään, ja siten eläisi vielä IS-LM-mallien kaltaisessa maailmassa. Alkuperäisestä väitteestäni ei mitenkään seuraa väiteettä, että ”jälkikeynesiläisen ajattelu nojaisi John Hicksin 1930-luvulla kehittämään IS–LM-malliin.”

        • 1.1.2.1

          sanoo

          Tulkinnaksi tuohon väitteeseesi tarjottiin aluksi seuraavaa: ”Olemme lukuisissa kirjoituksissamme viitanneet uuskeynesiläiseen (uuden konsensuksen) rahateoriaan ja todenneet sen kumoavan monet sellaiset käsitykset, joita esimerkiksi useat suomalaiset valtavirtaekonomistit edelleen jakavat. Valitettavasti monet valtavirran kommentaattorit eivät ole omaksuneet edes uuden konsensuksen ajattelua. Emme ole väittäneet IS–LM-mallin edustavan makroteorian nykyistä ajattelutapaa.”

          Tuolloin et hyväksynyt kyseisestä tulkintaa, vaan kirjoitit seuraavaksi: ”En siis sanonut, että teidän mukaan IS-LM-malli edustaa teidän mukaan ”nykyistä ajattelutapaa”. Kirjoitin, että käytätte rahamäärään perustuvaa IS-LM-mallia.”

          Tästä ei voi yksinkertaisesti päätellä mitään muuta kuin että uskot jälkikeynesiläisen makroteorian nojaavan yhä IS-LM-malliin.

          Jussi

      • 1.2.2

        Miika sanoo

        Eikö Juha olisi reilua myöntää, että kieltäydyit tässä tunnustamasta virhettäsi ja sen sijaan puhut palturia? Jälkikeynesiläisyydestä voi olla aivan mitä mieltä tahansa, mutta jokainen näkee tuosta keskustelusta, että nimenomaan väitit jälki-keynesiläisten käyttävän IS-LM-mallia ja nyt yrität esittää väittäneesi jotain muuta, kun tajusit alkuperäisen väitteesti virheelliseksi.

        Kyvyttömyys myöntää olevansa väärässä on tutkijalle erittäin huono piirre.

    • 1.3

      Toni Törrönen sanoo

      Juha Tervala, olet hämmentävien kommenttien mestari. Jatkan siis samassa hengessä.

      Fyysikko Wolfgang Pauli vastasi aikoinaan surullisesti: ”it is not even wrong”, kysyttäessä hänen mielipidettään erään nuoren fyysikon artikkelista. Tämä lausahdus jäi elämään fyysikkojen keskuuteen ja nykyisin se yhdistetään säieteoriaan, supersäieteoriaan ja M-teoriaan, kuvaten niiden epätieteellisyyttä.

      Supersäieteorian vallankumous tapahtui kesällä 1984 ja siitä tuli teoreettisen fysiikan valtavirtaa, vaikka vastustajia oli toki jo silloin. Sait kuitenkin heittää hyvästit apurahoille, postdoc-tutkimukselle ja tenure-trackille, jos et tehnyt tutkimustasi säieteorioiden parissa.

      Säieteorioista on luonnollisesti kirjoitettu lukemattomia, ylistettyjä vertaisarvioituja tieteellisiä artikkeleita ja muita julkaisuja. Teorioiden kehittäjiä, keulakuvana Edward Witten, pidettiin maailman johtavina fyysikkoina, neroina jne.

      Ongelma nyt kolmekymmentä vuotta myöhemmin on, että säieteoriat (mukaan lukien M-teoria) eivät edelleenkään ennusta mitään. Niitä ei voi testata mitenkään eikä sieltä saa mitään ulos: ei edes väärää. Kehitys on ollut jopa negatiivista, säieteoriat ovat ajautuneet yhä kauemmas fyysisen todellisuuden selittämisestä.

      Tämä on lopultakin asettamassa kyseiset teoriat epätieteellisen hölynpölyn joukkoon, ansaitsemalleen paikalle. Toki elämäntyönsä niiden parissa tehneet fyysikot hyökkäävät rajusti arvostelijoitaan vastaan, mutta yleinen ilmapiiri fyysikkojen keskuudessa alkaa olemaan jo niin yksimielisen murskaavaa säieteorioita vastaan, että uusia apurahoja ei juurikaan myönnetä niiden tutkimiseen.

      Samankaltainen ilmiö on tapahtunut ja tapahtumassa taloustieteessä. Uusklassinen taloustiede ei pysty selittämään mitään historiassa tapahtuneita taloudellisia shokkeja, suhdanteita eikä kehityskulkuja, saati sitten ennustamaan tulevia. Siitä huolimatta se on ollut valtavirtaa jo yli neljäkymmentä vuotta. Tämä tarkoittaa sitä, että kun Juha Tervala julkaisee vertaisarvioidun artikkelin jossain taloustieteen huippujournaalissa, käyttäen uuskeynesiläistä, woodfordilaista, mallia ja kehikkoa, ei tuollaisella julkaisulla ole mitään tieteellistä arvoa. Se on täyttä roskaa, koska se ei perustu mihinkään rahataloudelliseen todellisuuteen.

      Edellä mainitut historialliset kehityskulut ovat mahdollisia siksi, että tieteen tekemiseen liittyy aina yhteiskunnalliset ideologiat, valtataistelu ja muut ihmisyyteen liittyvät seikat (kunnianhimo, häpeä, taloudellinen turva/turvattomuus jne.). Taloustieteessä tämä korostuu erityisesti, koska se linkittyy niin syvälle politiikkaan ja muihin yhteiskuntatieteisiin. Siksi sen alkuperäinen nimityskin on ollut poliittinen taloustiede.

      Onkin hämmästyttävää ja outoa, kun Kanniainen ja sen asiattoman huuhaa-blogin katsastajat kilvan kiiruhtavat kertomaan, että taloustieteen tehtävä ei ole ennustaa mitään. Oletko sinäkin Juha Tervala sitä mieltä, että Sipilän, Stubbin ja Rinteen kannattaa käydä kysymässä harjoitettavan talouspolitiikan vaikutuksista työllisyyteen, talouskasvuun ja sitä kautta yhteiskuntaan laajemminkin, ennemmin oraakkelilta, kylän vanhimmilta tai esi-isien hengiltä kuin sinulta. (En odota mitään järkevää vastausta, siksi kysymysmerkki puuttuu.)

      Kun ihmettelet, että miksi jälkikeynesiläiset eivät hakeudu taloustieteen laitoksille tekemään tutkimustaan (väitöskirjojaan), niin selitys on hyvin yksinkertainen: heitä ei huolita sinne.

      Kun eräs kansantaloustieteen opiskelija (perinteinen suomalainen valtavirran opetus) esitteli gradunsa aiheen (joka oli monilta osin jälkikeynesiläinen) professorilleen, yritti tämä torpedoida koko jutun. Opiskelija piti kuitenkin linjansa ja sai lopulta tehdä ja tehtyä gradunsa. Kun hän halusi laajentaa sitä ja hakeutui jatko-opiskelijaksi, tuli tutkimussuunnitelma bumerangina takaisin taloustieteiden laitokselta. Saatesanat ilmaisivat eksplisiittisesti, että ”tämä ei ole sitä mitä me täällä tutkimme ja edustamme”. Siitä syystä tämäkin jälkikeynesiläinen tekee väitöskirjaansa toisen laitoksen alaisuudessa.

      Mutta kaikki tämä tulee muuttumaan, uusklassinen valta menee umpisolmuun kuin säieteoriat tahollaan. Tilalle tulee oikeaa tiedettä. Kehitys on vain hitaampaa, johtuen poliittisista ja yhteiskunnallisista sidoksista, jotka ovat paljon syvemmällä kuin luonnontieteissä. Epäilen, että näiden sidoksien takia joukossamme saattaa olla enemmänkin jälkikeynesiläisiä, mutta asemansa menettämisen pelossa he eivät tuo sitä julkisesti ilmi (eiväthän kaikki taloustieteilijät voi olla älyllisesti heikkolahjaisia). Mutta ennemmin tai myöhemmin niin tapahtuu ja siitä lähtee lumipalloefekti liikkeelle.

      Loppuun täytyy vielä ihmetellä, että miten sinä Juha voit kannattaa jotain helvetin Aston Villaa. Valtavirtaiset gloryhunterit kannattavat kuitenkin Real Madridia, Barcelonaa tai Bayern Müncheniä. Jos sen täytyy olla sumujen saarelta, niin onhan sielläkin Chelsea ja molemmat Manchesterin joukkueet. Elämäsi sisäinen logiikka ontuu kuin uuskeynesiläiset raha- ja makroteoriat konsanaan.

      Tässä kohtaa voisitkin pelastaa tilanteen, kun kerrot mukavan anekdootin siitä kuinka päädyit intohimoiseksi Aston Villan kannattajaksi. Se keventäisi kummasti tunnelmaa ja sen jälkeen palaisit normaaliin valideja argumentteja sisältävään keskusteluun jälkikeynesiläisten kanssa.

      Hyvää illanjatkoa kaikille tasapuolisesti.

  2. 2

    sanoo

    ”Never wrestle a wrestler” on sanonta, joka pätee tässäkin asiassa. Olette valinneet väittelynne kieleksi akateemisen kapulakielen, jota ymmärtää vain vastapuolenne, jolla ei ole mitään halua (kykyä?) muuttaa mielipidettään.

    On ihan syynsä että tuota kieltä ei juuri akateemisten julkaisujen ulkopuolella esiinny.

    Jos haluatte muuttaa mailmaa, mielestäni teidän kannattaisi käyttää energianne kansalaisten tai poliitikkojen valistamiseen siitä mikä nykyjärjestelmässä on vialla. Tämä taas vaatii keskustelua muiden kuin akateemikkojen kanssa, johon ette mielestäni ole olleet halukkaita.

    Niin makaa kuin petaa.

  3. 3

    Jani T sanoo

    Olen kyllä eri mieltä edellä olevan kanssa. Poliitikkojakin voi tietenkin taivutella yksinomaan, mutta tarvitaan kyllä akateemisellekin kentälle omat väittelijänsä. Esimerkiksi voisin tässä opetella jälkikeynesiläisyyttä blogissa ja käydä riehumassa kansalaiskeskusteluissa. Tosin jos taloudessa mennään syvälle, niin sen pitäisi ihan ensin edes jotenkin kiinnostaa ja se on harvinaista Kaken baareissa, mutta toki ei poliitikkojen keskuudessa.

    Hyvää työtä raha & talous!

    • 3.1

      sanoo

      Kirjan julkaiseminen oli kieltämättä kädenojennus akateemisen kentän ulkopuolelle, ja saavutti hyvin näkyvyyttä mediassa. Esim. http://fifi.voima.fi/voima-artikkeli/2014/numero-2/kapitalismin-10-kaskya on kansantajuinen yhteenveto (vaikken voimasta itse perustakaan).

      Se herätti jonkun verran ihmisiä Kaken baareissa – itseni mukaanlukien.

      Koska nykyjärjestelmän heikkoudet ovat minulle jossain määrin tuttuja, mietin josko näistä opeista olisi pelastajaa Suomelle, mutta törmäsin kohtiin jotka tökkäsivät, joten hain näihin tarkennusta. Pähkinänkuoressa tulkintani opista on tämä:

      ”Suomi voidaan nostaa suosta palaamalla suveneeriin valuuttaan, jolla velkaantumalla (tai painamalla) voidaan luoda riittävä kysyntä (= työllistää) julkissektorille.”

      Vaikka alku kuulostaa hyvältä, niin mielestäni kysynnän luominen luonnostaan tehottomalle julkissektorille on virhe (oikeastaan, se on virhe joka on jo tehty), kysyntä pitäisi luoda yksityissektorille (=kuluttajille).

      Minä, ja ainakin yksi muu itseäni paremmin sanankääntein on nostanut tämän asian pöydälle täälle, mutta mitään perustelua sille miksi ei ei ole kuulunut. (rivien välistä tulkitsen, että tämä koetaan nyanssiksi, ihan sama minne työllistyy, kunhan työllistyy, ja julkissektorilla tämä on helpoin toteuttaa).

      Tavallaan kyse on ruokaketjusta, valtavirran taloustieteilijät eivät väittele rahajatalouden kanssa, ja rahajatalous ei väittele ei-taloustieteilijöiden kanssa.

      • 3.1.1

        sanoo

        Jos kokonaiskysyntä kasvaa, lisääntyvät myös yksityisen sektorin työpaikat. Ei elvytyksen välttämättä tarvitse tarkoittaa julkista työllistämistä, mutta se on monesti tehokkain keino.

        Lauri

  4. 4

    sanoo

    Työllistäminen julkissektorille on helpoin keino, ei tehokkain keino. Julkissektorin työllistäminen on liian usein lusikalla kaivamista: http://quoteinvestigator.com/2011/10/10/spoons-shovels/

    Kokonaiskysyntä pitää luoda yksityissektorille, näin se ohjautuu kilpailun myötä sinne missä työn tuottavuus on korkeaa.

    Käytännön toteutus voisi olla esim. ehdottamani perustuloraha, jota voi käyttää vain palveluihin (näin estetään elvytyksen valuminen ulkomaille).

  5. 5

    TNE sanoo

    Entä jos yksityinen sektori ei pysty yksin luomaan kokonaiskysyntää nykyisessä taloudellisessa tilanteessa niin pitääkö julkissektorin työllistämismahdollisuus estää keinotekoisin säännöin ? vrt. Euroalueen BKT-säännöt.

    • 5.1

      sanoo

      Julkissektorin rekrykiellolla olisi se positiivinen vaikutus, että päättäjien olisi pakko etsiä ratkaisuja miten työllistää yksityissektorillle.

      Jos eläisimme matemaattisessa mallissa, olisi toki suotavaa että sekä yksityinen että julkisen sektorin työllistämistä edistettäisiin, mutta ikävä kyllä elämme reaalimaailmassa.

      • 5.1.1

        Lasse Immonen sanoo

        Amos: Kannattaa lukea julkisen sektorin investointi- ja innovointihistoriasta Mariana Mazzucaton kirja The Entrepreneurial State. Julkisen sektorin kategorinen tehottomuus on osittain myytti – tarina jota kerrotaan uudestaan ja uudestaan, vaikka suurimmat riskit ottaa yleensä nimenomaan julkinen sektori. Julkisen sektorin historia on myös täynnä onnistumisia kuten GPS ja kuulento. Uudet lääkkeet ja vallankumoukselliset teknologiat tarvitsevat yleensä taakseen kymmenien vuosien perustutkimuksen, soveltavan tutkimuksen ja lopulta tuotteistamisen vaiheet. Yksityinen sektori ei yleensä ole kiinnostunut noin suuresta riskinotosta ja miksi olisikaan. Julkista sektoria tarvitaan paljon sellaiseen mikä jäisi muuten kokonaan tekemättä. Julkinen sektori voi luoda uusia markkinoita ja muokata vanhoja haluamallame tavalla kuten vaatimalla vihreämpiä arvoja.

        Kuulentoprojekti säteili esimerkiksi hyvinkin merkittävällä tavalla IBM:n suuntaan. Samoin vaikkaka toisen maailmansodan aikaan julkinen ja yksityinen sektori tekivät kovasti hommia saman sinfoniaorkesterin osasina vaikkapa jenkeissä. Julkinen sektori kantoi riskin ja toimi rahoittajana ja yksityinen sektori kehitteli ja teki sotakalustoa tehtaat kuumana. Suurimmat tutkimusriskit julkinen sektori hoiti itse.

        Julkinen ja yksityinen sektori eivät ole toisensa pois sulkevia tahoja vaan elävät toisistaan. Kun julkinen puoli toimii kunnolla > syntyy laadukkaita työpaikkoja yksityiselle sektorille.

        Tsekkaa tuo kirja! Se on hyvin viihdyttävästi ja tiiviisti kirjoitettu opus. Hyvin valaiseva sellainen. Tässä linkki: http://marianamazzucato.com/projects/the-entrepreneurial-state/

  6. 6

    sanoo

    Kiitoksia Lasse, täytyy perehtyä. Koulutus ja tutkimus ovat todellakin julkissektorin osa-alueita jotka voidaan lukea investoinneiksi, ja mainitsemasi hankkeet taisivat kummuta sotateknologian alueelta jossa R&D budjetit ovat olleet (ja ovat edelleen) anteliaita.

    That being said, vain hyvin pieni osa julkissektorin menoista ovat investointeja, vaan valtaosa kulutetaan, ja olennaista kuluttamisessa on se, että pitäisi kuluttaa mahdollisimman vähän.

    Työn tuottavuuden kasvu yksityissektorilla on perustunut pitkälti siihen, että tasaisin väliajoin vähennetään porukkaa ja työt jaetaan jäljelle jäävien kesken, samalla katsoen että mitkä duunit jätetään tekemättä.

    Julkisektorilta tämä mekanismi on puuttunut, jolloin työn tuottavuus on jäänyt jälkeen verrattuna yksityissektoriin. Tämän ongelman ratkaiseminen rahalla on kuin tulipalon sammuttaminen bensalla, eli kun niukkuuttaa ei ole, ei tarvitse tehostaa.

    Samaan aikaan toki kuulemme hätähuutoja siitä, kuinka aliresursoitu esim. lastensuojelu on, ja vaikka tuo huuto voi olla aiheellinen, siitä ei pidä extrapoloida sitä, että tarvitsemme lisää tekijöitä Trafille, ELY keskuksille, Valviralle + muille julkisuudessa kunnostautuneille instansseille. Päinvastoin, jokaiselle kiskalle pitäisi laittaa tavoite 20% kuluista pois palveluja heikentämättä.

    ”Pisaroita meressä” argumentti on toki tässä validi, mutta olennaisempaa on tiedostaa se, että emme voi ratkaista kriisiä työllistämällä julkissektorille. Tämä oljenkorsi pitää ottaa populistipoliitikoiltamme pois.

  7. 7

    TNE sanoo

    niin siis olennaista on ymmärtää, että julkisella investoinnilla pyrittäisiin aktivoimaan hiipunut yksityinen investointi , meillä keskitytään liiaksi talouskeskustelussa vain julkisen ja yksityisen liiketoiminnan vastakkain asetteluun.

    • 7.1

      sanoo

      Julkiset investoinnit ovat järkeviä niin kauan kuin ne ovat järkeviä ja investointeja. Esim. vuokra-asuntojen rakentaminen pääkaupunkiseudulle olisi mitä luultavammin järkevää (kysyntää on) ja investointi (tuottaa tulovirtaa tulevaisuudessa).

      Lisäydinvoiman kohdalla ei voida olla järkevyydestä satavarma, koska tulevaisuus on epävarmaa, mutta sekin olisi sentään investointi.

      Liian moni kokee julkissektorin palkanmaksun investoinniksi tulevaisuuteen, vaikka se ei tuota mitään tulevaisuudessa, pikemminkin päinvastoin.

      Poikkeuksia toki on, esim. nuorisotalotoimintaan tai koulutukseen käytetty euro saattaa tulla takaisin korkojen kera. Kuitenkin, selvyyden vuoksi olisi hyvä kategorisesti todeta, että julkissektorin toimintakulut eivät ole investointeja vaan kulutusta, näin kukaan populistipoliitikkomme ei voisi haikailla niiden perään.

      Eli, mielestäni on ihan fine jos julkissektori investoi esim. järkeviin infrahankkeisiin, mutta thats about it. Esim. IT:hen julkissektori ei yksinkertaisesti osaa investoida, vaan kaataa rahaa kaivoon.

      • 7.1.1

        TNE sanoo

        Julkissektorille maksettu euro palkkana päätyy hyvin usein yksityiselle sektorille tulona, joten et voi sanoa sitä turhaksi ja tuottamattomaksi tulevaisuudessa. Tästä syystä julkiset leikkaukset kaventavat myös yksityisen sektorin toimintaedellytyksiä.

      • 7.1.2

        Heikki sanoo

        Amoksen ajatus on varmasti hyvin lähellä yleistä mielipidettä, mutta siinä on ainakin yksi ongelma.

        Olisi tietenkin aina parempi, jos julkisen sektorin investoinnit ja elvytysraha menisivät heti optimaalisimpaan kohteeseen -> tuottaisi mahdollisimman paljon hyvinvointia ja talouskasvua myös tulevaisuudessa. Tässä tilanteessa unohdetaan kuitenkin se, että suuri osa julkisen sektorin kiertoon laittamasta rahasta päätyy yksityisen sektorin yrityksille ja ihmisten ostovoimaksi, joka taas edesauttaa yksityistä sektoria, vaikka alunperin raha ei olisikaan lähtenyt kiertoon kaikkein tehokkaimmasta kohteesta.

        On tärkeää, että arvioidaan elvytysrahan kohteita kriittisesti, mutta tämän hetkisessä lamassa lähes kaikki valtion elvyttävä toiminta olisi hyväksi. Infrainvestoinnit ja veronkevennykset saattaisivat olla tasa-arvoisin tapa elvyttää taloutta.

        Kunhan nyt edes tehtäisiin jotain.

      • 7.1.3

        sanoo

        ”Julkissektorille maksettu euro palkkana päätyy hyvin usein yksityiselle sektorille tulona, joten et voi sanoa sitä turhaksi ja tuottamattomaksi tulevaisuudessa.”

        Tämä on harmillisen yleinen ajatusvirhe, ja mielestäni yksi vaarallisimmista mihin olen törmännyt, sillä se pitää sisällään ajatuksen, että työn tuloksella itsessään ei ole merkitystä.

        Todellisuudessa vain työn tuloksella on merkitystä, ei sillä tehdäänkö se julkisella vai yksityisellä sektorilla.

        Kääntäen, jos työstä ei synny tulosta (esim. byrokratia), tai tulos on jopa negatiivinen (esim. yritystoimintaa turhaan rajoittaminen säädöksillä + säädöksien valvomisella) sitä ei pidä tehdä lainkaan, oli kyse julkisesta tai yksityisestä.

        Yksityisellä sektorilla on turhan työn suhteen itseään korjaava mekanismi, eli jos teet liikaa turhaa työtä (= sitä ei osta kukaan), firmasi kannattavuus pienenee, kilpailija vie markkinat ja putiikkisi menee nurin.

        Julkissektorilta tämä mekanismi puuttuu, ja tämä on ongelman ydin. Saatamme esim. investoida johonkin jota ei pitäisi tehdä lainkaan.

        Eli mitä yritän sanoa on se, että sellaista asiaa ei ole olemassakaan kuin julkissektorille käytetty euro, on olemassa vain hyvin tai huonosti käytettyjä euroja.

      • 7.1.4

        sanoo

        @Heikki Mikään ei ole helpompaa kuin rahan kuluttaminen, kysymys on vain siitä annetaanko päätösvalta siitä miten raha kulutetaan julkissektorille vai kansalaisille.

        Jälkimmäinen tarkoittaa käytännössä (mieluiten pienituloisten) tuloveron alentamista, tai kasvattamalla ns. tulonsiirtoja.

        Tulonsiirroissa on toki tuloloukkuihin liittyviä ongelmia, ja ne työllistävät turhia byrokraatteja harkinnanvaraisuuden kautta, joten hyvä olisi siirtyä perustuloon ja virittää se tasolle jolla taataan talouskasvulle riittävä kysyntä kuitenkaan työnteon insentiiviä poistamatta.

        ”Infrainvestoinnit ja veronkevennykset saattaisivat olla tasa-arvoisin tapa elvyttää taloutta.

        Kunhan nyt edes tehtäisiin jotain.”

        Samaa mieltä.

      • 7.1.5

        TNE sanoo

        En kyllä aivan ymmärrä mitä haet työn tuloksellisuudella, eiköhän aina uusi työpaikka synny tarpeesta teettää tuloksellista työtä ja on hyvä, että meillä on olemassa sääntöjä (=byrokratiaa) ja valvontaa. Palaisin kuitenkin alkuun kun kysymys oli kokonaiskysynnän luomisesta, niin kyllä se yksityisen yrityksen aikaisemmin tuloksellinen työntekijä muuttuu vähemmän tulosta tekeväksi kysynnän hiipuessa. On totta, että yksityisen työntekijän irtisanominen käy varmaan helpommin kuin julkisenpuolen virkamiehen, mutta irtisanomiset eivät ole ratkaisu nykyiseen tilanteeseen eikä vastakkainasettelu. Tarvitsemme siis työpaikkoja, enkä usko, ettäkö töitä ei sinällään olisi, usein yksityinen puoli ei vaan ole valmis riskeeraamaan rahoittamalla samalla tavalla kun taas julkiselle puolelle se on mahdollista.

  8. 8

    sanoo

    Tässä artikkelissa esitetään kovin mutkikkaita makrotaloustieteen detaljeja, joita on vaikea ymmärtää, jos ei ole itse lukenut taloustiedettä yliopistossa. Yleisenä kommenttina tähän blogiin ja jälkikeynesiläisyyden huonoon arvostukseen sellaista, että minulle jälkikeynesiläisyys näyttäytyy joitakin sellaisia vasemmistolaisia poliittisia aatteita myötäilevänä konstruktiona, joissa ollaan liian huolettomia valtion ylivelkaantumisen seuraamuksista ja hypoteettisen oman valuutan tapauksessa myös korkean inflaation riskeistä. Tämän perusteella ei voi ihmetellä sitä, miksi jälkikeynesiläiseen koulukuntaan tukeutuvat taloudenpitosuositukset törmäävät Suomen kaltaisessa maassa viimeistään valtiovarainministeriön virkamiesvalmisteluissa seinään.

    • 8.1

      Juhani Kivimäki sanoo

      Tämä kommenttiketju alkaa saada niin absurdeja piirteitä, että on pakko heittää omat pennoset sekaan.

      @Mikko Nummelin: Itsekään en ole opiskellut taloustiedettä yliopistossa, mutta en koe tässä artikkelissa olevan mitään sellaista mikä ei olisi ymmärrettävissä. Teet valtiovarainministeriön virkamiesten toimintaa koskevia johtopäätöksiä sen perusteella, että jälkikeynesiläisyys näyttäytyy sinulle jonakin maalaisjärjen vastaisena vasemmistolaisena konstrukstiona. Eikö tämä mielestäsi ole hitusen rohkeaa? Pelottavinta tässä kaikessa on, että otaksumasi saattaa osua oikeaan. Itse tahdon säilyttää vielä toistaiseksi naivin uskoni virkamiesten kykyyn seurata yksinkertaista omaa erityisalaa koskevaa argumentointia.

      Koko nykyinen poliittinen tilanne tuntuu hyvin eriskummalliselta. Valtavirran taloustieteen edustajat yksi toisensa jälkeen (Puttonen, Vartiainen, Wahlroos, Kangasharju, Apunen, jne…) toitottavat, että kaikki tietävät mitä nykytilanteessa pitäisi tehdä ja että poliitikkojen pitäisi nyt vain tehdä nämä asiat. Toimenpide-ehdotukset tuntuvat jäävän tasolle ”rakenneuudistus pitää toteuttaa” ja ”työvoiman tarjontaa tulee lisätä” tai jos konkretiaa saadaan edes rahtunen mukaan, päädytään esittämään jotain päätöntä, kuten Kangasharjun ”leikataan palkkoja 5-10 % ja tuloveroja 7-12 %”, jonka hän itsekin lopulta teilasi poliittisena mahdottomuutena. Hauskaa, että mies joka vastustaa elvytystä (kun se tapahtuu julkisen sektorin investointien kautta) kannattaa elvytystä (kun se tapahtuu veronkevennysten kautta).

      Ja edelleenkään mitään ei tapahdu. Valtion velka ja työttömyys kasvavat samaa tahtia, kun investoinnit ja vienti sakkaavat. Vuodesta toiseen mennään ihmetellen, että miksi kukaan ei tee mitään. Vai voisiko olla niin, että se mitä juuri nyt tehdään vain pahentaa asioita? Eihän se niin voi olla, eihän?

  9. 9

    sanoo

    Kotitalous ei tietenkään ole sama kuin kansantalous, mutta onhan nähty, mihin valtiontaloudellinen velttoilu voi johtaa: Kreikan tielle. Vai onko tämän blogin kirjoittaja sitä mieltä, että esim. Kreikassa pitäisi elvyttää kokonaiskysyntää lisää?

    • 9.1

      Heikki sanoo

      Tässäkin blogissa on usein toistettu, että valtion tehokas toiminta on hyväksi ja mahdollisimman tasa-arvoinen elvytys on parempi ratkaisu, kuin epäoikeudenmukainen rahan lapioiminen tietyille etupiireille.

      Ja ehdottomasti Kreikassa pitäisi elvyttää kokonaiskysyntää, kun nuorisotyöttömyys on oman muistikuvani mukaan n. 40 %.

      Ei elvytys ja tehokkuuden nostaminen sulje toisiaan pois ja Kreikassa pitäisi tehdä molempia.

      Se, että euroalueessa on niin erilaisia talouksia mukana on jo alunperin iso ongelma. Se ei kuitenkaan ratkea sillä, että luodaan leikkauspolitiikalla valtavat sosiaaliset ongelmat maan sisälle.

  10. 10

    Päivi K sanoo

    Olen lukenut blogin joka ainoan kirjoituksen vanhimmasta tähän saakka, ja minunkin mielestäni blogi ja sen kirjoittajat ansaitsisivat palkinnon, mutta eivät sellaista kuin ensimmäisessä kommentissa ehdotetaan 😉

    Mikään ei vahvista luottamustani kirjoittajien sanomaan enempää kuin se, että vastustajat alkavat käydä henkilökohtaisuuksiin sen sijaan, että antaisivat vakuuttavia perusteluita kritiikilleen. Jo aivan pelkällä maalaisjärjellä ajateltuna väite siitä, että tarjonta luo oman kysyntänsä on huomattavasti kyseenalaisempi kuin väite kysynnän ensisijaisesta merkityksestä. Tietenkin taloustieteilijöille on eduksi laatia niin korkealentoisia teorioita ja monimutkaisia laskelmia, etteivät heidän alapuolellaan olevat tavalliset ihmiset, joita myös poliitikot ovat, voi niitä ymmärtää, vaan ainoastaan nyökytellä, että kyllä sen täytyy noin olla, koska kerran taloustieteilijä niin sanoo.

    Raha ja talous -blogi on varmaankin ensimmäinen onnistunut yritys saada kansantaloustietoa levitettyä aivan tavallistenkin ihmisten tietoisuuteen, mutta ongelma onkin siinä, että ”oikeiden” taloustieteilijöiden näkökulmasta taloustiede on niin vaikeaa, ettei sitä kukaan sellainen voi ymmärtää, joka ei opiskele sitä pääaineena yliopistossa, ja tällä argumentilla ilmeisesti yritetään hyökätä myös blogin kirjoittajia vastaan. Kuitenkin blogiteksti ja aiheen esittelyt muissa yhteyksissä puhukoot puolestaan! Kukaan taloustiedettä ymmärtämätön EI VOI laatia niin johdonmukaisia ja perusteellisia kirjoituksia, joista käy vielä selvästi ilmi, että kirjoittajat ovat myös perehtyneet muiden koulukuntien näkemyksiin ja mm. taloushistoriaan. Ansiolistan luominen tiedepiirejä tyydyttävällä tavalla on tässä yhteydessä täysin toisarvoista.

    Kansantalouden hoito on erittäin vastuullista työtä, sillä siitä riippuu miljoonien ihmisten hyvinvointi ja yhteiskunnan vakaus muussakin kuin taloudellisessa mielessä. Mielestäni talous on kaiken a ja o, sillä siitä riippuu millä tavalla muista asioista ja arvoista yhteiskunnassa voidaan huolehtia. Tämän erittäin raskaan vastuun vuoksi pitäisin hyvänä, jos poliitikot ja heille neuvoja jakavat taloustieteilijät voitaisiin jollakin tavalla saattaa henkilökohtaiseen vastuuseen päätöksiensä ja lausuntojensa seurauksista, jotta heillä olisi motiivi parantaa kansantaloutta sen sijaan, että vain parantaisivat omia asemiaan ja henkilökohtaisten tavoitteidensa toteutumista.

    Toivotan Jussille ja Laurille oikein hyvää uutta vuotta, ja toivon, että tulevanakin vuonna jaksaisitte jatkaa tätä uraa uurtavaa työtänne! Vaikka se on nyt lisääntyvän vastustuksen vuoksi haastavaa, niin älkää lannistuko, sillä teillä on paaaaaljon lukijoita ja tukijoita, ja kukaties aikojen kuluttua nimenne jää vielä historiaan niinä miehinä, joiden ansiosta Suomen talous lopulta pelastettiin!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *