Investointihalukkuudesta

investoijatEuroalueen talous ei edelleenkään osoita vahvoja elpymisen merkkejä. Kevään aikana euroalueen ulkopuolisen viennin kasvu nostatti odotuksia, että vuodesta 2011 jatkunut talouden alakulo olisi viimein päättymässä. Kesän aikana suhdannetilanne kuitenkin heikkeni voimakkaasti ja hintojen nousun hidastuminen on jatkunut. Tämän seurauksena Euroopan keskuspankki aloitti uuden elvytyskierroksen ja laski samalla ohjauskorkonsa käytännössä nollaan.

Viime viikonloppuna Eurofi-kokouksessa pitämässään puheessa EKP:n johtaja Mario Draghi nimesi tärkeimmäksi euroalueen stagnaation ja hidastuvan inflaation syyksi investointien putoamisen. Jos eurotalous halutaan jälleen saada kasvuun ja inflaatio EKP:n tavoittelemalle hieman alle kahden prosentin tasolle, tarvitaan Draghin mukaan merkittävää lisäystä investointeihin. Jälkikeynesiläisenä Draghin analyysista on mahdotonta olla eri mieltä.

Kuten Keynes Yleisessä teoriassaan kuvasi, ovat investoinnit kapitalistisen rahatalouden moottori. Investointihalukkuus ja sen pohjalta realisoituvat investoinnit määrittelevät (yhdessä kulutusalttiuden kanssa) talouden kokonaiskysynnän tason, joka puolestaan määrittelee yritysten myyntien ja tuotantohalukkuuden kehitystä. Mitä suuremmaksi tuotantohalukkuus muodostuu, sitä enemmän yritykset myös käyttävät työvoimaa. Näin investoinnit määrittävät rahataloudessa myös kokonaistyöllisyyden ja työttömyyden kehitystä.

Nykyisissä olosuhteissa, joissa investointihalukkuus on alamaissa eikä riittäviä investointivirtoja synny, tarvitaan siis politiikkaa, jolla investointihalukkuus saadaan jälleen nousuun. Draghin mukaan nykyisen erittäin ekspansiivisen rahapolitiikan ja nollakorkopolitiikan rinnalle tarvitaan myös muunlaisia politiikkatoimia. Draghi esittää ensinäkin kasvumyönteisiä rakenteellisia uudistuksia, joilla hän viittaa työmarkkinoiden joustavoittamiseen, yritysveron alentamiseen, markkinoiden avaamiseen, ja muihin sääntelyä purkaviin toimenpiteisiin.

Lisäksi Draghi haluaa parantaa yritysten rahoitusolosuhteita, joiden hän näkee tällä hetkellä hidastavan investointien kasvua. Muun muassa EKP:n ABS-arvopaperiosto-ohjelma sekä Euroopan komission ehdottama 300 miljardin euron investointirahoituspaketti ovat toimenpiteitä, joiden pitäisi Draghin mukaan merkittävästi parantaa investointien kasvun mahdollisuuksia euroalueella.

Keynesiläisestä näkökulmasta arvioituna Draghin esittämien toimien mahdollisuudet onnistua elvyttämään eurotalouden investointeja ovat vähäiset. Ongelma on ennen kaikkea siinä, että vaikka Draghi ymmärtää investointien puutteen olevan tällä hetkellä keskeinen jarru euroalueen toipumisessa, hän ei ole ymmärtänyt, mikä on todellinen syy investointien alhaiseen tasoon.

Draghin tulisi ensitilassa ottaa käteensä Yleinen teoria ja kerrata Keynesin investointiteorian periaatteet (luvuista 11-18). Keynesin mukaan investointien määrä kapitalistisessa rahataloudessa riippuu ennen kaikkea yritysten ja sijoittajien investointihalukkuudesta, jota puolestaan määrittää pääoman rajatehokkuus sekä korkotaso. Mikäli investoija näkee rajatehokkuuden olevan suurempi kuin vallitseva korkotaso, hän toteuttaa investoinnin, koska uskoo sen olevan kannattava.

Pääoman rajatehokkuuteen vaikuttaa tehtävän investoinnin tarjontahinta sekä investoinnin odotettu tuotto. Tarjontahinnalla Keynes tarkoitti sitä hintaa, mitä yhden uuden investointihyödykkeen tuottaminen maksaisi nykyhetkellä ja odotetulla tuotolla sitä mitä samainen investointihyödyke tuottaisi sen tuotantohetkestä sen käytöstä poistamiseen asti nykyiseen hintatasoon muutettuna. Pääoman rajatehokkuuden käsitteessä nykyhetken tieto ja tulevaisuuden odotukset siis yhdistyvät.

Keynesin mukaan taloustieteessä oli yleisesti vähätelty odotettujen tuottojen merkitystä osana pääoman rajatehokkuuden muodostumista, kun kapitalistista taloutta oli kuvattu staattisena ja ennalta arvattavana tasapainohakuisena järjestelmänä. Jos odotetut tuotot laskisivat talouden heikon kehityksen ja talousluottamuksen vähenemisen seurauksena merkittävästi, tarjontahinnan voimakaskaan aleneminen sekä nollakorko eivät saisi yrittäjiä ja sijoittajia investoimaan.

Edellä kuvattu Keynesin selitysmalli investointihalukkuuden ja investointien kehityksestä rahataloudessa kannattaa ottaa vakavasti etsiessä syitä euroalueen reaalitaloudellisten investointien matalalle tasolle. Jos yrityksiltä ja sijoittajilta tällä hetkellä kysytään, millaisina ne näkevät reaalitalouden tuotot tulevaisuudessa ja mitä ne pitävät kasvun tärkeimpänä rajoitteena on vastaus todennäköisesti seuraava: tuotot kehittyvät tulevaisuudessa heikosti alhaisesta kysynnästä johtuen.

Myös toinen Keynesin kuvaamista reaalitaloudellisia investointeja rajoittavista mekanismeista on tänään hyvin ajankohtainen. Keynesin mukaan sijoittajien ja rahoittajien roolin kasvu kapitalistisessa rahataloudessa 1900-luvun alussa ja pääomamarkkinoiden muutos likvidimpään ja lyhyen aikavälin tuottoja painottavampaan suuntaan, oli supistanut oleellisesti reaalitaloudellisten investointien kasvuedellytyksiä. Koska uudet pääomamarkkinat tarjosivat sijoittajille mahdollisuuden irtautua nopeasti sellaisista sijoituksista, joiden tuotto-odotukset näiden laskuissa heikkenivät, halu sijoittaa vuosikymmenien aikana itsensä takaisin maksaviin reaali-investointeihin väheni oleellisesti.

Nykyään pääomamarkkinat ovat vielä monin kerroin likvidimpiä kuin Keynesin aikaan ja vaihtoehtoja reaalitaloudellisille investoinneille löytyy valtavasti. Viimeisen kahden vuoden aikana osakemarkkinat ovat nousseet rajusti ja takovat tällä hetkellä ennätyksiä. Kun huomioidaan euroalueen reaalitaloudellisten investointien alhainen rajatehokkuus, olisi suuri ihme, että sijoittajat siirtäisivät varallisuuttaan pitkän aikavälin reaalitaloudellisiin investointeihin. Rahoitusmarkkinat kiinnostuvat reaalitaloudesta vasta sitten, kun kasvun nähdään olevan kestävällä pohjalla ja odotetut tuotot alkavat lähestyä osake- ja velkamarkkinoilta saatavia tuottoja.

Tämän analyysin pohjalta myös politiikkasuositusten antaminen on helppoa. Julkisen vallan tärkeimpänä tehtävänä on tällä hetkellä investoijien reaalitaloutta koskevien tulevaisuuden tuotto-odotusten nostaminen. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että julkisen sektorin on alijäämäisen kulutuksen ja investointien avulla lisättävä talouden tulovirtoja ja kokonaiskysyntää sekä nostettava yritysten ja kotitalouksien säästämismahdollisuuksia. Koska julkiset alijäämät tarkoittavat yritysten nettotuottojen kasvua, vaikuttavat alijäämät suoraan investointihalukkuuteen.

Tällä hetkellä ekspansiivisempi finanssipolitiikka on ainoa keino reaalitalouden investointilaman päättämiseksi. Pidemmällä aikavälillä pitää myös etsiä rakenteellisia keinoja muuttaa pääomamarkkinoiden toimintaa siten, että reaalitaloudellisista investoinneista tulee houkuttelevampia lyhyen aikavälin rahoitusmarkkinasijoitusten sijaan. Valitettavasti tällaisia rakenteellisia uudistuksia ei pohdi saati kannata Euroopassa juuri kukaan.

Jussi Ahokas

Kommentit
  1. 1

    Legioona sanoo

    ”Pidemmällä aikavälillä pitää myös etsiä rakenteellisia keinoja muuttaa pääomamarkkinoiden toimintaa siten, että reaalitaloudellisista investoinneista tulee houkuttelevampia lyhyen aikavälin rahoitusmarkkinasijoitusten sijaan. ”

    Nyt olette asian ytimessä, bravo!

  2. 3

    Mikko Elomaa sanoo

    ”…julkisen sektorin on alijäämäisen kulutuksen ja investointien avulla lisättävä talouden tulovirtoja ja kokonaiskysyntää sekä nostettava yritysten ja kotitalouksien säästämismahdollisuuksia. Koska julkiset alijäämät tarkoittavat yritysten nettotuottojen kasvua, vaikuttavat alijäämät suoraan investointihalukkuuteen.”

    Lyhyesti:
    Jos meillä on korruptoitunut ja/tai idioottihallitus ja -virkamiehet, niin valtion ei kannata ottaa velkaa ja investoida. Jos meillä on viisas kansa, niin se velkaantuu itse, jottei valtionhallinto sotkeudu asioihin.

    Pidemmin:
    Valtion velkaelvytyksessä on järkeä ainoastaan, jos investoinnit ja niiden toteutus olisivat vapailla markkinoilla edes suhteellisen kannattavia. Jos valtionhallinto jonkin suuren sattuman ja lukuisten erheiden tuloksena arvioi hyvin mitä yhteiskunnassa tarvitaan ja osaa jostain syystä vielä tehokkaasti ja laadukkaasti toteuttaa kyseisen investoinnin, niin tällöin valtion velkarahaan perustuvassa investoinnissa on järkeä. Kysymys kuuluukin, että kuinka hyviä valtiohallinnon toteuttamat investoinnit ovat keskimäärin verrattuna yksityisten toimijoiden toteuttamiin investointeihin?

    Olettaen, että yksityiset toimijat tekevät keskimäärin parempia investointeja kuin valtionhallinto, niin eikö käytännössä aina kun jokin ajankohtainen valtionhallinnon ideologia (esim. talouskasvu) ei ole ”riittävällä” tasolla, niin yksityisten toimijoiden (käytännössä nettoveronmaksajat) kannattaisi velkaantua ja toteuttaa nuo investoinnit itse, jottei valtionhallinto pääsisi toteuttamaan kyseistä investointia?

    Esimerkiksi demokraattisessa Ameriikan Yhdysvalloissa veronmaksajien kannattaisi itse velkaantua ja investoida suoraan sotateollisuuteen, lähettää pommikoneita ympäri maailmaa sekä perustaa massiivisia seurantavirastoja omien kansalaisten vakoilemiseksi, jottei liittovaltion hallinto pääsisi tekemään kyseisiä velkarahaan perustuvia investointeja itse.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *