Funktionaalinen rahoitus, valtio ja ilmastokriisi

Funktionaalisella rahoituksella tarkoitetaan suppeasti määriteltynä tilannetta, jossa valtion kulutusta ja rahoitusasemaa säädellään muut taloudelliset ja yhteiskunnalliset tavoitteet kuin keskipitkän aikavälin budjettitasapaino mielessä. Nykymuotoisessa rahatalousjärjestelmässä funktionaalisen rahoituksen mahdollistaa valtion monopoli valuutan eli yleisesti hyväksytyn maksuvälineen liikkeellelaskijana. Rahahierarkiassa valtioraha on siis korkeimmassa asemassa ja kaikki muut rahat, kuten yksilöiden väliset velkasuhteet tai liikepankkien väliset velkasitoumukset ovat selvitettävissä valtiorahalla.

Valuutalle ylemmän aseman suhteessa muihin rahoihin on antanut valtion oikeus asettaa jokainen kansalainen yksipuolisella ilmoituksella velkasuhteeseen kanssaan. Määräämällä riittävästi veroja ja muita maksuja kansalaisille ja määrittämällä näiden maksamisessa ainoaksi hyväksytyksi maksuvälineeksi oman rahansa, valtio takaa valuutan kysynnän kaikissa olosuhteissa. Valtion raha ei siis menetä hyväksyttävyyttään maksuvälineenä samalla lailla kuin yksityinen raha, jonka liikkeellelaskijalla ei ole yksipuolista oikeutta asettaa muita taloudellisia toimijoita velkasuhteeseen kanssaan. Näin ollen yksityisen toimijan mahdollisuudet hankkia resursseja rahansa maksukyvyn vakuudeksi ovat selvästi rajallisemmat kuin valtiolla.

Yleisesti hyväksyttävän maksuvälineen liikkeellelaskijan valtapotentiaali on erittäin suuri yhteiskunnassa, jossa valtaosa ihmisten välisistä suhteista on saanut rahamuodon. Ei olekaan ihme, että klassiseen liberaaliin maailmankatsomukseen vihkiytyneissä länsimaissa valtion mahdollisuuksia säädellä talouden ja yhteiskunnan kehitystä hyödyntämällä rahan liikkeellelaskun monopolia on aina (toisen maailmansodan jälkeistä kolmea vuosikymmentä lukuun ottamatta) haluttu rajata mahdollisimman pieneksi. Niinpä ”järkeväksi” ja ”vastuulliseksi” taloudenpidoksi kutsutaankin sellaista julkisen vallan toimintaa, jossa valtion kulutusta ja valtion velkaantumista pyritään aktiivisesti rajoittamaan. Näin valtiosta tehdään yksityisiin taloudellisiin toimijoihin verrattavissa oleva entiteetti.

Valtion katoaminen

Viimeisten vuosikymmenten yhteiskunnallisen kehityksen seurauksena Euroopassa ja Yhdysvalloissa valtion rooli yhteiskunnallisen kehityksen ohjaajana on vähentynyt oleellisesti. Yksi keskeisimmistä tekijöistä tämän rakennemurroksen taustalla on ollut valtion talouspoliittisen vallan supistuminen, jonka seurauksena valtioinstituution kautta on pystytty vaikuttamaan yhä vähemmän yhteiskunnan rakenteisiin. Kun valtion kulutuksesta ja verotuksesta on tullut yhteiskunnallisessa katsannossa taakkoja ja yksilön vapauden rajoittajia sen sijaan, että valtion toiminta nähtäisiin erilaisten kaivattujen ja yhteisesti hyväksyttyjen yhteiskunnallisten tavoitteiden mahdollistajana (ks. hyvinvointivaltio), näyttää valtio tulleen pyyhittyä kokonaan yhteiskunnallisen toiminnan kentältä.

Valtion viimeaikaista hautautumista tai hautaamista on kuvattu monilla käsitteillä. On puhuttu globalisaatiosta, hyvinvointivaltion kriisistä, siirtymisestä post-fordistiseen tuotantomalliin tai finanssikapitalismin noususta. Valtion kriisiä on haluttu selittää ennen kaikkea suurilla materiaalisilla murroksilla, vaikka itse asiassa kyseessä näyttää olevan ennen kaikkea ideologinen murros. Kansallisvaltioiden valta-asema näyttää olevan tuhottu nimenomaan sisältäpäin, kun yhteiskunnalliset toimijat ovat hyväksyneet idean yksityisiin toimijoihin rinnasteisesta valtiosta. Kaiken tämän taustalla kansallisvaltioilla on kuitenkin edelleen olemassa samat mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen esimerkiksi taloudellista kehitystä säätelemällä kuin niillä oli esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen.

Vaikka usko valtiottoman yhteiskunnan paremmuuteen on edelleen lujaa, on viime vuosina kuitenkin alkanut näyttää siltä, että valtiota tarvittaisiin useiden erityyppisten kriisien ratkaisemiseen. Monet yksilöt ovat huolestuneet ”maailmanmenosta”. Ilmastonmuutos, globaali talouskriisi ja kansallismielisen kulttuuri-ilmapiirin uusi nousu ovat saaneet liikehdintää aikaan erityisesti nuoremmissa ikäluokissa, joiden tulevaisuuden horisontti on alkanut yhtäkkiä näyttää erittäin harmaalta ja jopa uhkaavalta. Kansalaisyhteiskunnassa vaatimuksia yhteiskunnallisen suunnan muutoksesta esitetään kiihtyvään tahtiin ja usein vaatimuksia esitetään juuri valtion suuntaan.

Ilmastokriisi ja uusi valtio

Joulukuun alussa näkyvyyttä myös suomalaisessa mediassa sai pitkästä aikaa ympäristö- ja ilmastoliike, kun Etelä-Afrikan Durbanissa yritettiin sorvata kasaan uutta valtioiden välistä ilmastosopimusta. Kokouksen saavutukset jäivät perin onnettomiksi, minkä myös suomalainen kansalaisjärjestökenttä toi selväsanaisesti esiin. Kiinnostavan ilmastoneuvotteluista tekee nimenomaan se, että ne ovat ensisijaisesti valtioiden välisiä. Kun valtiot ovat viimeisten vuosikymmenten saatossa menettäneet legitimiteettinsä ja sitä myöten kansallisvaltioiden päätöksentekijöiden mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen esimerkiksi taloudellisia olosuhteita säätelemällä ovat supistuneet oleellisesti, tuntuukin suurten odotusten asettaminen ilmastoneuvotteluille tällä hetkellä ylioptimistiselta.

Esittämäämme funktionaalisen rahoituksen mallia on usein kritisoitu juuri sen talouskasvua ja siten ilmastonmuutosta edistävänä ja ympäristöhaittoja tuottavana mallina, minkä vuoksi keskusteluyhteyden löytäminen ympäristö- ja ilmastoliikkeeseen on ollut haastavaa. Kohtaamamme argumentti on ollut seuraava: Koska kokonaiskysynnän lisääminen rahatalousjärjestelmään tuottaa talouskasvua ja talouskasvu lisää materiaalista kulutusta, ei funktionaalisen rahoituksen malli lopulta voi ratkaista todellista ongelmaa. Funktionaalisen rahoituksen mallin tarkempi määrittely auttaa ehkä näkemään pintaa syvemmälle, vastaamaan kyseiseen argumenttiin sekä tarjoamaan uusia poliittisia näkökulmia myös ympäristöliikkeelle.

Kuten tämänkin artikkelin alussa on todettu, pyritään funktionaalisella rahoituksella luomaan edellytykset demokraattisesti määriteltyjen taloudellisten ja laajempien yhteiskunnallisten tavoitteiden toteuttamiselle lisäämällä hyvinvointivaltion kulta-ajoilta tuttua valtiollista puuttumista keskeisiin yhteiskunnallisiin prosesseihin. Valtion tehtävien uudelleenmäärittely on siis keskeinen osa funktionaalisen rahoituksen mallia. Kyseessä ei olekaan yksinkertainen äpäräkeynesiläinen suhdannemalli, jossa ei sinänsä pyritä muuttamaan talouden rakenteita vaan syydetään rahavirtoja talouteen aina silloin kun deflaatiovoimat alkavat kummitella taloudessa. Funktionaalisen rahoituksen mallissa valtion kulutusta ja rahoitusta käytetään nimenomaan yhteiskunnalliseen ohjaukseen ja rakenteiden muokkaamiseen sellaiseksi, että kestävä, demokraattinen ja emansipatorinen yhteiskunnallinen kehitys voidaan turvata nyt ja tulevaisuudessa.

Vaikka esimerkiksi tässä blogissa esitetyt näkemykset ovat korostaneet talouden nimellispuolen eli kokonaiskysynnän ja riittävien rahavirtojen merkitystä, funktionaalisen rahoituksen mallissa on tietysti kiinnitettävä huomiota myös reaalitaloudelliseen kehitykseen. Mitä tuotetaan, missä tuotetaan, millä ehdoilla tuotetaan ja kuinka paljon tuotetaan, ovat kysymyksiä, joiden varaan talouden ja ympäristön välinen dynamiikka välttämättä rakentuu. Funktionaalisen rahoituksen mallissa julkista taloutta tuleekin ohjata juuri näihin kysymyksiin annettujen vastausten perusteella.

Vaikka tavoitteena on taata kaikille yksilöille riittävä toimeentulo ja talouteen riittävä määrä rahavirtoja tuotannon ylläpitämiseksi ja jopa kasvattamiseksi, ei se tarkoita, että kaikenlainen kulutus ja tuotanto tulisi tehdä mahdolliseksi. Päinvastoin kulutus- ja tuotantorakenteen ohjaaminen julkisella kulutuksella ja verotuksella kestävään suuntaan voi lopulta olla välttämätön toimenpide niin sanotun kasvun ja ympäristöhaittojen irtikytkennän toteuttamisessa. Jos nykyiset talouden rakenteet reagoivat kokonaiskysynnän lisäämiseen materiaalivirtoja ja ympäristöhaittoja kasvattamalla, tulee julkisella ohjauksella muuttaa rakenteita siten, että tulevaisuudessa kysyntävirrat ohjautuvat kestävämpään tuotantoon ja kulutukseen. Kaikki tässä esitetty on kuitenkin pelkkää spekulaatiota niin kauan, kunnes valtioinstituutioiden kautta toteutettu taloudellinen sääntely on riittävässä määrin mahdollista.

Jos toivo maapallomme tulevaisuudesta aiotaan laittaa valtiollisten instituutioiden ja niiden puitteissa toimivien yksilöiden varaan, onkin ensin varmistuttava siitä, että näillä todella on mahdollisuuksia vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen. Tällä hetkellä mahdollisuudet ovat riittämättömät. Siksi valtiollisten rakenteiden muuttaminen ja erityisesti valtion taloudellisen sekä talouspoliittisen vallan palauttaminen on yksi tärkeimmistä poliittisista tavoitteista, mihin ilmastonmuutoksesta ja ympäristöongelmista huolestuneiden yhteiskunnallisten toimijoidenkin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota. Tällä hetkellä valtion puoleen kääntyminen talous- tai ilmastokriisin ratkaisussa ei tuota tuloksia, koska sellaista valtiota ei ole olemassa, joka kriisit voisi ratkaista. Ratkaisukykyisen valtion luomisen tuleekin olla kaikkien paremmasta tulevaisuudesta unelmoivien maailmanparantajien yhteinen tavoite.

Jussi Ahokas

Kommentit
  1. 1

    Pasi Pulkkinen sanoo

    Kiitos. Tämä olikin se puuttuva avaus artikkelisarjassanne. Näiden huomioiden spekulointia eri näkökulmista tarvitaan ”vastustavien argumenttien liuottamiseen”. Valtion roolin kasvattaminen yhteisön ohjauksessa leimataan ”kommunismiksi” aika usein. Jopa johtavien poliitikkojen, talouselämän vaikuttajien ja median edustajien suusta pullahtelee tuontuosta tämä tasoista argumentaatiota. Ymmärtämättömyys ”suvereenin” valtion ohjausmahdollisuuksista on käsittämättömän laajalle levinnyt vitsaus.

  2. 2

    sanoo

    Moi, Kiitos blogista!

    Kysyisin, onko todella perusteltua sanoa, että ”kansallisvaltioilla on kuitenkin edelleen olemassa samat mahdollisuudet vaikuttaa yhteiskunnalliseen kehitykseen esimerkiksi taloudellista kehitystä säätelemällä kuin niillä oli esimerkiksi toisen maailmansodan jälkeen”.

    Eikö pääomamarkkinoiden vapauttaminen ja finansialisaatio ole todella vaikuttanut kansallisvaltioiden toimintaympäristöön ja -ehtoihin millään tavoin? Toisin sanoen, eivätkö suuret kansainväliset yritykset ja yritysverkostot sekä imperiaaliset talousinstituutiot, kuten IMF ja WTO sekä luottoluokittajat, pysty nykyään asettamaan erilaisia välttämättömyyksiä valtiollisille päätöksille kuin vielä toisen maailmansodan jälkeisessä vaiheessa…?

    • 2.1

      sanoo

      Hei Jukka,

      ja kiitos kysymyksestä. Tietysti väite on rohkea ja viime vuosikymmenten empiirisiin havaintoihin suhteutettuna vaikeasti nieltävä. Peruspointti on se, että vaikka valtiot tai valtiollisesta talouspolitiikasta päättävät henkilöt ovat luopuneet taloudellisesta vallasta yksityisten toimijoiden ja instituutioiden hyväksi, rahatalousjärjestelmän perusta ei kuitenkaan ole muuttunut. Modernin rahatalousjärjestelmän perustana on edelleen valtion liikkeelle laskema yleisenä maksuvälineenä hyväksytty valuuttaa eli valtioraha eli keskuspankkiraha. Valtio siis toimii edelleen järjestelmässä viimekätisenä lainaajana ja maksujen selvittäjänä. Näin ollen myöskään valtioiden kulutusvoima ei ole reaalisesti kadonnut minnekään nykyisessä verokilpailun ja velkakirjamarkkinoiden määrittelemässä maailmassa, vaikka niin yleisesti uskotaan.

      Olet kyllä oikeassa siinä, että toisen maailmansodan jälkeen ideologiset olosuhteet valtion taloudellisen vallan käytölle ja kulutusvoiman hyödyntämiselle olivat monta kertaa suotuisammat kuin nykyään. Nykyisessä institutionaalisessa järjestyksessä valtioiden kulutusvoima on todellakin rajoitettua. Poliittisen kamppailun tulisikin suuntautua näiden ideologisten lukkojen murtamiseen ja talouden instituutioiden uudelleenjärjestämiseen siten, että valtiollista taloudellista ohjausta voidaan tulevaisuudessa harjoittaa empasipatoristen pyrkimysten edistämiseksi. Hyvinvointivaltion (mielummin ylikansallisen) taloudellinen valta, joka perustuu valtion rooliin rahatalousjärjestelmän viimekätisenä järjestäjänä, on siis palautettava siivoamalla sen tieltä ne esteet, jotka viime vuosikymmenten aikana on poliittisessa kamppailussa onnistuttu rakentamaan.

      Jussi

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *