Arviointineuvosto, julkisen talouden kestävyys ja talouspolitiikan rajat

Credibility Trust Provenace data.svg

Kaksi vuotta sitten perustettu Talouspolitiikan arviointineuvosto julkaisi viime viikolla vuosittaisen raporttinsa eli arvionsa Suomessa harjoitetusta talouspolitiikasta. Raportin tärkein viesti suomalaiseen talouspoliittiseen keskusteluun oli selvä: finanssipolitiikan on oltava tulevina vuosina ja vuosikymmeninä kiristävää, jotta julkinen talous saadaan pitkällä aikavälillä tasapainoon. Tällä tavalla arviointineuvosto heitti kylmää vettä niiden taloustieteilijöiden (1,2,3) niskaan, jotka ovat viimeaikaisessa keskustelussa olleet finanssipoliittisen elvytyksen kannalla.

Arviointineuvoston viesti kiteytyy seuraaviin lainauksiin raportista:

Koska julkisen talouden rahoitus ei ole kestävällä pohjalla, sen tasapainottaminen on välttämätöntä. Kysymys on lähinnä sopeutustoimenpiteiden ajoituksesta, mikä luonnollisesti vaikuttaa myös sopetutuksen kustannusten ajoittumiseen. Erityisesti laskusuhdanteessa, jolloin finanssipolitiikan kerroinvaikutukset ovat suurimmillaan, sopeutustoimenpiteiden haitalliset vaikutukset tuotantoon ja työllisyyteen ovat suuria. Jos sopeuttamista voidaan lykätä parempaan taloustilanteeseen, jolloin kerroinvaikutukset ovat pienempiä, sopetutuksen kokonaistaloudelliset kustannukset olisivat pienemmät. Sopeutustoimenpiteiden optimaalinen ajoittaminen on kuitenkin hankalaa, koska suhdannetilanteen kehitykseen liittyy paljon epävarmuutta. Lisäksi Suomen talouden kasvuvauhdin ennustetaan pysyvän matalana ainakin muutaman seuraavan vuoden ajan. Sopeutustoimenpiteiden siirtäminen tulevaisuuteen merkitsisi myös suurempaa sopeutustarvetta, koska velka kasvaa edelleen mikäli toimenpiteitä lykätään.

[…]

Ottaen huomioon toisaalta sopeutuksen lyhyen aikavälin negatiiviset vaikutukset ja toisaalta julkisen talouden pitkän aikavälin kustannuspaineet, hallitusohjelman mukainen sopeutustoimenpiteiden aikataulutus näyttää olevan melko hyvin tasapainossa.

Kestävyysvajeoletukset

Arviointineuvosto ottaa siis lähtökohdakseen kestävyysvajeen eli ennakoidun julkisen talouden pitkän aikavälin alijäämän, jonka nähdään automaattisesti johtavan julkisen sektorin rahoitusongelmiin. Siihen nähden, että tämä kestävyysvaje on raportin esittämien finanssipoliittisten johtopäätöksien lähtökohta, kestävyysvajeen suuruutta ja kestävyysvajelaskelman taustaoletuksia käsitellään raportissa hämmästyttävän vähän.

Toki kestävyysvajeen taustatekijät tulevat raportissa mainituiksi. Näitä ovat tulevaisuudessa kasvavat hoiva- ja hoitomenot, eläkemenot, korkomenot sekä verotulojen hidas kasvu, joka on seurausta hitaasta talouskasvusta tulevina vuosikymmeninä. Oletukset näiden suureiden tulevaisuuden kehityksestä otetaan raportissa enemmän tai vähemmän annettuina. Koska kaikkien kestävyysvajeen taustamuuttujien tulevaisuuden kehitys on kuitenkin epävarmaa, olisi arviointineuvoston ollut syytä esittää eri skenaarioita kestävyysvajeen suuruudesta kantavan johtopäätöksensä (julkisen talouden rahoituksen kestämättömyys) perustelemiseksi.

Esimerkiksi Palkansaajien tutkimuslaitoksessa tällaista kestävyysvajeen kriittistä skenaariotarkastelua on tehty. Talous & yhteiskunta -lehden artikkelissaan Eero Lehto ja Seija Ilmakunnas osoittivat, kuinka herkkiä kestävyysvajetulokset ovat oletuksissa tehtäville muutoksille ja kuinka pienelläkin sopeutuksella kestävyysvaje poistuisi kokonaan. Myös VATT:ssa on tehty samanlaista tarkastelua. Mitä laajemmin eri muuttujien tulevaisuuden kehityksestä tehdään vaihtoehtoisia oletuksia, sitä monimuotoisemmaksi skenaariotarkastelu muodostuu.

Voidaan esimerkiksi perustellusti kyseenalaistaa VM:n, Suomen Pankin ja tutkimuslaitosten ”pitkän aikavälin” kasvuennusteet, jotka nojaavat oletukseen hyvin matalasta tuottavuuden kehityksestä. Koska työn tuottavuuden kasvu on rahataloudessa kysyntävetoinen ilmiö ja liittyy oleellisesti resurssien käyttöasteeseen sekä investointien kasvuun, esimerkiksi elvytyksellä käynnistetyssä (tai muuten käynnistyneessä) korkeasuhdanteessa tuottavuuden kasvu voi palata Suomessakin helposti yli kahteen prosenttiin eli lähelle pidemmän aikavälin keskiarvoa. Myös työvoimaosuus voi nousta oletuksia korkeammaksi ja työttömyys painua oletuksia alemmaksi, jos kysyntäolosuhteet ovat suotuisat. Työurat voivat vuosien saatossa pidentyä myös myöhäisemmän eläköitymisen kautta. Tällöin talouskasvu hoitelisi kestävyysvajeen.

Kiinnostavaa on myös nimellisten julkisten menojen kasvun, julkisten alijäämien kasvun ja talouskasvun omituinen yhteys esimerkiksi VM:n kestävyysvajelaskelmissa (s. 100-101). Vaikka julkinen kulutus ja alijäämät kasvavat laskelmissa selvästi, tällä ei näytä olevan vaikutusta BKT:n kasvuun. Implisiittinen oletus siis on, että yksityinen talous kasvaa tulevaisuudessa erittäin hitaasti. Toisin sanoen julkinen talous syrjäyttää yksityistä taloutta. Tämä oletus liittyy valtavirtaisen taloustieteen näkemykseen, jonka mukaan ”pitkällä aikavälillä” kysynnällä ei ole väliä, vaan tarjontatekijät määrittävät talouden kasvu-uran. On kuitenkin vaikea osoittaa, että historiallisessa ajassa (todellisuudessa) koskaan tällaista ”pitkää aikaväliä” saavutettaisiin.

Myös oletukset julkisen velan reaalikorosta, jotka puolestaan ovat paljolti rahapoliittinen kysymys, vaikuttavat oleellisesti kestävyysvajelukuun. Ei ole myöskään itsestään selvää, että ikäriippuvaiset menot kasvavat juuri sillä nopeudella kuin esimerkiksi STM:n ja VM:n laskelmissa on oletettu. Näiden oletusten mielekkyys riippuu ennen kaikkea ikääntyvän väestön terveydentilasta tulevaisuudessa.

Julkisen sektorin rahoituskestävyydestä

Voidaan myös kysyä, johtaako julkisen sektorin velkaantuminen välttämättä rahoitusongelmiin. Jos Suomi olisi yhä rahapoliittisesti suvereeni valtio, joka operoisi omalla valuutalla ja keskuspankilla sekä velkaantuisi omassa valuutassaan, velan määrän suurikaan kasvu ei johtaisi rahoituskriisin.

Eurojärjestelmän osana Suomen julkisen talouden rahoituskestävyys liittyy oleellisesti vaihtotaseen tasapainoon, jota ei yhdessäkään kestävyysvajelaskelmassa ilmeisesti ole edes arvioitu. Jos julkisen sektorin velkaantuminen tapahtuu tulevaisuudessa kansantalouden sisällä eli kotimaisen yksityisen sektorin nettovarallisuuden kasvuna, luottamus julkisen sektorin maksukykyyn todennäköisesti säilyy velkaantumisesta huolimatta huomattavasti paremmin kuin siinä tapauksessa, että velkaantuminen on ulkoista eli vaihtotase on alijäämäinen. Esimerkiksi eurokriisin aikana ongelmiin ajautuneet taloudet olivat kaikki vaihtotaseeltaan selvästi alijäämäisiä.

Jos Suomi pysyy eurojärjestelmän osana, myös EKP:n tekemät sitoumukset valtioiden rahoituksen suhteen vaikuttavat valtion ja muiden julkisten sektoreiden maksukykyyn. On myös muistettava, että rahoitusmarkkinoiden näkökulmasta Suomen maksukykyä ja velkaantumista arvioidaan suhteessa muihin euromaihin, joihin verrattuna Suomen julkisen talouden kestävyysetumatka on vielä suuri.

Johtopäätökset

Talouspoliittisen arviointineuvoston mukaan Suomessa ei ole tilaa finanssipoliittiselle elvytykselle, vaikka vaikea työttömyystilanne uhkaa pitkittyä. Syynä tälle suositukselle ovat pitkän aikavälin sopeutustarpeet, jotka puolestaan liittyvät oletukseen julkisen talouden kestävyysvajeesta seuraavista rahoitusongelmista.

Kestävyysvajelaskelmat eivät kuitenkaan ole eksakteja, vaan riippuvat suuresti laskelmien oletuksista. Siksi olisikin välttämätöntä, että yhden kestävyysvajeluvun (VM:n 5% suhteessa BKT:hen) sijaan kestävyysvajeesta esitettäisiin talouspoliittisessa keskustelussa erilaisiin skenaarioihin ja taustaoletuksiin perustuvia laskelmia. Muussa tapauksessa vaarana on, että yksi näkemys epävarmasta tulevaisuudesta saa talouspolitiikassa aivan liian suuren merkityksen.

Erityisenä ongelmana on se, että poliittisen eliitin keskuudessa ymmärretään heikosti kestävyysvajelaskelmiin liittyviä ongelmia. Yhden kestävyysvajeluvun antaminen saa monet päätöksentekijät ajattelemaan, että kestävyysvajeen arviointiin liittyvät ongelmat olisivat vähäisiä tai että esitetty lukema olisi jostakin syystä uskottavampi kuin esimerkiksi sellainen lukema, joka pohjautuisi parempaan tuottavuuskehitykseen.

Valtiovarainministeriö on kuitenkin kertonut, että syy antaa ainoastaan yksi, varsin pessimistinen, kestävyysvajearvio ei liity mittaamisen eksaktiuteen, vaan ministeriön omaan poliittiseen harkintaan. Ministeriön kansantalousosaston johtaja Markus Sovala on julkisessa Eriarvoisuusvarasto-ryhmän Facebook-keskustelussa kertonut, että ”nihkeys vaihtoehtoisten laskelmiin johtuu politiikka*suositusten* (suositusten!!) osalta siitä pitkästä kokemuksesta, että jos annat poliittiselle järjestelmälle 2 vaihtoehtoa, valitsevat sen helpoimman”.

Toisin sanoen ministeriö ei halunnut esittää sellaisia skenaarioita, joissa kestävyysvaje olisi pienempi tai olematon, koska se ei halunnut näistä oletuksista loogisesti seuraavaa kevyempää finanssipolitiikan viritystä. Tilanne, jossa virkamiesvalmistelu perustuu haluun ohjata politiikkaa johonkin tiettyyn suuntaan, on parlamentaarisen demokratian periaatteiden vastaista.

Kyseenalaista on, että myös talouspolitiikan arviointineuvosto näyttää hyväksyvän kritiikittä valtiovarainministeriön tulkinnan kestävyysvajeen suuruudesta. Erityisen omituisena tätä voidaan pitää, koska peruste ainoastaan yhden kestävyysvajelukeman esittämiselle näyttää olevan yksinomaan poliittinen.

Jussi Ahokas ja Lauri Holappa

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Ikään kuin menneisyys, nykyhetki ja tulevaisuus olisivat täysin riippumattomia toisistaan.

    Todellinen kestävyysvaje on Suomessa (ja muissa länsimaissa) harjoitettu korkean työttömyyden politiikka.

    Eläkkeitäkin varten voi euroja ja markkoja säästellä, mutta mitä niillä saa tulevaisuudessa jos työikäiset eivät pääse koskaan työuralle?

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *