Taideterrorismi pitää ottaa tosissaan

Viime marraskuussa menehtyneen kuvanveistäjän Laila Pullisen Vantaalla sijaitseva veistospuisto Nissbacka on ollut toistuvan ilkivallan kohteena 80-luvulta saakka. Vuosien saatossa Pullisen töitä on kaadettu, varastettu ja kerran tuhrittukin. Alueella olevia rakennuksia on sotkettu ja tuhottu mitä mielikuvituksekkaimmin menetelmin. Viime viikolla Pullisen Muinainen Meri -maareliefin yhteydessä olleet Viimeinen Flora ja Viimeinen Apollo -veistokset käytiin kaatamassa peräti kahteen kertaan. Kyseisestä neronleimauksesta syntyneet vahingot ovat osin korvaamattomia.

Useasti ulkona tai julkisissa tiloissa olevan taiteen töhriminen ja tuhoaminen lienee vain puhdasta typeryyttä ja ajattelemattomuutta. Nissbackan tapauksessa hyökkäykset ovat kuitenkin olleet toistuvia, joten ainakaan kaikkien tihutöiden suunnittelemattomuuteen on vaikea uskoa. Vaikuttaa siltä, että joku haluaa pelotella tai vähintään tehdä kiusaa, mutta ketä ja miksi? Kysymys on, kohdistuvatko nämä hyökkäykset taiteeseen, sen tekijään vai alueen käyttötarkoitukseen.

Nissbacka on vanha herraskartano, joten iskujen taustalta voisi löytyä pahvoinvoivan ihmisen viha luokkayhteiskuntaa ja porvareita kohtaan. Tässä ajassa se olisi sinänsä ymmärrettävää, mutta kohde tuntuu kaukaa haetulta ja käsittelytapa enemmän kuin huonolta. Italiassa jatkokouluttautuneena UNESCO-stipendiaattina Pullinen oli sitoutunut tuomaan hankkimansa sivistyksen kotimaahansa ja halusi nimenomaan antaa taiteensa kaikkien katsottavaksi. Hän jätti kartanoalueen aitaamatta, joten kenellä tahansa on vapaa pääsy veistosten äärelle. Nissbacka vie nykyisen haltijansa Jean Ramsayn mukaan enemmän kuin tuottaa; laskujen maksamisen kanssa on vaikeuksia, ja korjattavaa sekä huolettavaa riittää vanhoissa rakennuksissa ja veistoksissa ilman ilkivaltaakin.

Jos oletettu elitismi ei ole taideterrorismin syy, voi vihan kohteena olla myös Pullisen persoona. Kuuleman mukaan taiteilija oli suorapuheinen ja piti mielipiteistään tiukasti kiinni. Nissbackan alue oli kaavoitettu rakennettavaksi ennen kuin Pullinen ryhtyi vastarintaan ja sai pidettyä päänsä sen kohtalosta. 80-luvulla häntä kutsuttiin ”kehityksen jarruksi”, mistä taiteilija oli kuulemma pelkästään otettu. Viime viikolla Nissbackassa pidetyn yleisötilaisuuden yhteydessä tuntematon mies oli huudellut alueen läpäisevältä tieltä törkeyksiä, jotka koskivat nimenomaan Pullista ihmisenä.

Taide antaa ihmisille kokemuksia, ajateltavaa ja voimaa, myös jonkinlaista varmuutta asioiden jatkuvuudesta. Hyökkäys taidetta kohtaan on hyökkäys sekä sivistystä että ihmisyyttä kohtaan, unohtamatta tietysti henkilökohtaista tasoa – taideteokseen kohdistuva väkivalta on teoksen tekijälle sekä Nissbackan tapauksessa myös tämän jälkeläisille todella loukkaavaa ja kallista. Laila Pullinen oli yksi Suomen arvostetuimmista ja kansainvälisesti tunnustetuimmista kuvanveistäjistä, ja hän jätti jälkeensä kulttuurihistoriallisesti arvokkaan kokonaistaideteoksen, joka voisi olla yksi Vantaan suurimpia vientivaltteja.

Pullisen veistospuiston kohtaama terrorismi kertoo joko tekijänsä vähä-älyisyydestä, mielenterveysongelmista tai sitten silkasta kusipäisyydestä. Joka tapauksessa Nissbackan kohtaamia tuhoja olisi syytä ruveta vihdoin selvittämään kunnolla.

Luonto ja kulttuuriperintö on yhteistä omaisuutta, mutta se ei säily, jos ei sitä joku kovalla työllä varjele. Toivoisin, että ihmiset lähialueilla ymmärtäisivät suojelevansa omaa kulttuuriperintöään jättäessään Nissbackan rauhaan, ja että ihmiset osaisivat raottaa panssariaan sen verran, että voisivat nauttia siitä, joka kovalla työllä heille on säilytetty.   Jean Ramsay

Tekstin taustoja varten on haastateltu Laila Pullisen poikaa ja Nissbackan nykyistä haltijaa Jean Ramsayta. Jutussa käytetyt kuvat ovat hänen ottamiaan.

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *