Älä äänestä, jos et tiedä mitä äänestät

Lukemattomia kertoja olen kuullut niin kasvokkain käydyissä keskusteluissa kuin televisio-ohjelmissakin ihmisten julistavan, ettei politiikka ole heidän juttunsa eikä se kiinnosta heitä laisinkaan. Luultavasti ainakin osa näistä ihmisistä äänestää siitä huolimatta, sillä onhan se nyt kansalaisvelvollisuus ja sitten voi juoda vaalikahvit. Selkäpiitäni karmii miettiä, millä perustein äänestäminen tällaisissa tapauksissa käy.

Jo useampien vaalien alla olen haaveillut samasta: pitäisipä ennen äänioikeuden saamista läpäistä jonkinlainen testi. En tarkoita älykkyystestiä, vaan edes pintapuolista politiikan ymmärtämistä kartoittavaa kyselyä, jossa testattaisiin ymmärtääkö äänestäjä esimerkiksi oikeisto-vasemmisto-akselin ja mihin kohtaan sitä eri puolueet sijoittuvat. Ehkä jonkinlainen yhdistä puolue ja politiikan painopisteet/arvomaailmat -tehtävä voisi myös olla paikallaan.

Täysin räikeästi mutulla nimittäin väittäisin, että erityisesti kuntavaaleissa äänestetään usein tuttua naamaa – sitä, joka on usein paikallislehdessä tai sitä, joka huseeraa aktiivisesti junnu-urheilun parissa. Vähemmän uhrataan ajatusta sille, minkä puolueen listalla kyseinen ehdokas on ja varsinkaan sille, mitä arvoja tämä puolue oikeasti edustaa. Mikä muu selittäisi esimerkiksi sen, että vuodesta toiseen duunari äänestää kokoomuslaista?

Eihän se sinänsä ole ihme, kun moni ehdokaskin tuntuu ajamansa asian sijaan korostavan lähinnä titteleitään. Monilla mainoksessa ei edes näy puoluetta – oletettavasti, koska ihmisten oletetaan tunnistavan tuttu nimi ja äänestävän sen perusteella. Vaikka kuntavaalien sanotaan olevan henkilövaalit, ääni menee silti aina myös puolueelle, eikä ole mitenkään yhdentekevää, miten puolueiden valta valtuustoissa jakautuu.

siirilä

Kuva napattu Suomen karuimmat vaalikuvat -Facebook-sivulta.

Ymmärrän kyllä demokratian perusperiaatteen koko kansan tahdon toteutumisesta, mutta monesti tuntuu, että kansa ei tiedä kuka sen tahtoa oikeasti edistää. Kun kuitenkin vedotaan siihen, että ”kaikilla on oikeus mielipiteeseensä”, voi kysyä, onko kyseessä varsinaisesti vakavasti otettava mielipide, jos se ei pohjaa mihinkään muuhun kuin kuvien katseluun, tuttuun naamaan tai naapurin kertomaan? Ei kansan tahto toteudu silloinkaan, jos kansa äänestää tietämättömyyttään tahtoaan vastaan – vaikka vika olisikin oma.

Aina sanotaan, että pitää äänestää, jotta sitten on ainakin varaa valittaa. En ole tästä ihan varma. Kannattaako tosiaan äänestää, jos ei edes tiedä minkä puolesta tai mitä vastaan toimii?

Ja vaikka alun ehdotukseni olikin puolileikillään heitetty, en pitäisi ihmisten hieman pakottamallakaan politiikkaan perehdyttämistä huonona asiana. Äänestysprosentti varmasti laskisi, jos kansalaiset joutuisivat näkemään enemmän vaivaa äänestääkseen, mutta tulos olisi luultavasti hyvin toisenlainen kuin politiikkamme tällä hetkellä.

 

Törmäsin muuten jokin aika sitten artikkeliin kokeilusta, jossa uutisten kommentointi mahdollistui vasta lyhyen luetunymmärtämistehtävän jälkeen. En onnistunut kyseistä artikkelia enää löytämään, joten on täysin mahdollista, että se oli täysi läppä. Oli miten oli, siitä asti olen haaveillut moisesta myös blogiini. Sen verran monesta kommentista näkee, että ne on kirjoitettu pelkän otsikon perusteella. Jännittävää nähdä, tapahtuuko sama myös tällä kertaa!

Köyhä pressikortilla

Olen elänyt köyhyysrajan tuntumassa siitä saakka, kun 15-vuotiaana muutin kotoa. Toisen asteen ja opistotason lisäksi olen opiskellut kahdessa korkeakoulussa, ja opintolainaa on niin suuri summa, etten uskalla avata sen välilehteä verkkopankissa. Vaikka olen opiskelujeni ohessa tehnyt parhaimmillaan kolmea työtä, olen koko ajan joutunut turvautumaan myös vanhempieni (onnekseni suosiolliseen) apuun, niin noloa kuin se onkin myöntää.

Iltakävelyllä pidän mukana muovipussia panttitölkkejä silmälläpitäen, mutta muuten köyhyys ei välttämättä näy minusta ulospäin. Uskallan väittää, että maassamme on paljon muitakin niin sanottua kaksoiselämää viettäviä, köyhyyden määritelmän kanssa tasapainottelevia – ei absoluuttisen köyhiä, mutta parempituloisiin nähden huonommassa asemassa eläviä. Väitän, ettei monikaan tuttavapiiristäni tienaa kuussa säännöllisesti yli 1 200 euroa käteen, saati että päästäisiin Laura Rädyn möläyttämiin 2 100 tai 2 600:een euroon kuukaudessa.

Kun vieras ihminen kysyy minulta mitä teen, vastaus kuulostaa päällisin puolin melko hyvältä; kirjoittelen freelancerina aikakauslehtijuttuja, pidän blogia ja pyöritän second hand -liikettä uudessa kaupunkikulttuurikeskittymässä. Sehän tarkoittaa sitä, että saan työskennellä uniikissa ympäristössä ja erittäin vapaasti, tunnen paljon niin sanotusti tärkeitä ihmisiä, käyn taidenäyttelyiden avajaisissa juomassa ilmaista viiniä ja maksan harvoin tapahtumiin sisään. Se onkin yksi todellisuus elämästäni, mikä kuitenkin on melko irrallaan sen muista osa-alueista.

Toisessa elämässäni minä, kohta kolmekymppinen yksityisyrittäjä, pyydän äidiltäni rahaa junalippuihin, jotta pääsen juttukeikalle. Kirjoitan tätä tekstiä Hurstilta saadut sukat jalassa ja syön samalla lounaaksi eilen roskiksesta löydettyjä banaaneja ja niin ikään ruokajonosta haettua kauraleipää. Ruokajätettä tuotetaan yhteiskunnassamme valtavasti, joten dyykkaaminen on itselleni myös muuta kuin käytännön sanelema pakko. Kontrasti on kuitenkin melkoinen, kun kotimatkalla elokuvan kutsuvierasnäytöksestä haen iltapalan lähikaupan roskiksesta tai lähden Imagen juttuhaastattelusta suoraan ruokajonoon. Lähes kaikki vaatteeni ovat kirpputorilta, mutta etsimään hioutuneen silmän ansiosta se kääntyy tyylivalinnaksi.

Voi toki kysyä, onko sitten pakko asua yksiössä Kalliossa, kun käytännössä kaikki rahat menevät siihen. Olen itsekin pohtinut sitä, onko elämäni jonkinlaista kulissien ja imagon rakentelua ja parempaan yhteiskuntaluokkaan pyrkimistä. Voi olla niinkin, mutta toisaalta kyse on arvovalinnoista: pyrin elämään mahdollisimman eettisesti sekä ekologisesti. En syö lihaa, asun pienessä kaupunkiasunnossa, matkustan harvoin ja kierrätän kaiken minkä voin. Käytän julkisia tai kuljen kävellen, joten keskeinen sijainti on minulle olennaista. Ne harvat pystyssä sinnitelleet kulttuuri- ja media-alojen toimijat tuppaavat yksinkertaisesti olemaan Helsingissä.

Voin toki puhua vain omasta puolestani, mutta epäilen, että moni kulttuuri- ja media-alan tekijä tasapainottelee tällä hetkellä samanlaisessa tilanteessa: töitä on, mutta kukaan ei oikein maksa siitä. Esimerkiksi tästä blogista en ole saanut koskaan senttiäkään. Nettisisällöstä ei ole varaa maksaa, printtijutuistakin huonosti. Niinsanotusta köyhän stereotyypistä minut erottaakin lähinnä kulttuuritapahtumia pullottava Instagram-tili ja titteli. Voin esitellä itseni sanomalla ”Hanna Räty, toimittaja”, mutta loppujen lopuksi se ei kuitenkaan tarkoita tämän hetken Suomessa mitään muuta kuin ”köyhä pressikortilla”.

Jos minulla olisi vähän enemmän rahaa, käyttäisin sen kotimaisiin palveluihin ja taiteeseen. Perustarpeeni saan nytkin juuri ja juuri täytettyä, mutta kuluttamiseen ei ole varaa. Lopettakaa siis pliis freelancereiden työllistymisen hankaloittaminen ja pienituloisten työläisten nilkoille kuseminen. Nykyinen kova, oikeistolainen politiikka ei johda mihinkään muuhun kuin tuloerojen kasvuun ja työväenluokan ostovoiman jatkuvaan heikkenemiseen. Ruokajonot pitenevät, asunnottomuus lisääntyy ja roskiksille tulee ruuhkaa.