Äärimmäistä nöyryytystä ja lihan irstasta iloa – KOM-teatterin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja vetää hiljaiseksi

Viime aikoina aikani on kulunut lähinnä töiden parissa, ja blogiinkin on tullut kirjoitettua vain niin sanottua asiaa. Otin breikin yhteiskunnallisesta paatoksesta ja lähdin pitkästä aikaa teatteriin. Ei irtiotto tosin kovin hyvin onnistunut, kun näytelmäksi tuli valittua KOM-teatterin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Teatteriin mennessäni en ollut nähnyt Peter Greenawayn kulttielokuvaa, mutta sieltä lähdetyäni katsoin sen samaan syssyyn.

Kävin jokin aika sitten katsomassa Poliittisen valokuvan festivaalin näyttelyn, jonka teemana on tänä vuonna ruoka. Kokki, varas, vaimo ja rakastaja jatkaa samassa aihepiirissä: lihaa syödään lähes joka aterialla, vaikka se edellyttää brutaalia tehotuotantoa, joka riistää niin eläimiä, ihmisiä, ilmastoa kuin luontoakin. Ruuan ja siihen liittyvän vallan kautta Kokki, varas, vaimo ja rakastaja pohtii ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Sen perimmäiseksi kysymykseksi nousee, kuinka pitkä matka piittaamattomasta nykytilasta lopulta on kannibalismiin.

Niko Saarela, Vilma Melasniemi, Eero Milonoff ja Marc Gassot. Kuva: Noora Geagea

Niko Saarela, Vilma Melasniemi, Eero Milonoff ja Marc Gassot. Kuva: Noora Geagea

KOM-teatterin ravintoloitsija Antto Melasniemi kokkaa näyttämöllä, kun yleisö päästetään saliin. Koko ensimmäisen puoliajan katsojan ruokahalua herätellään ruuanvalmistuksesta syntyvillä tuoksuilla ja seinälle heijastettavilla, reaaliaikaisilla lähikuvilla Melasniemen valmistamista annoksista, joita Marc Gassotin esittämä kokki tarjoilee ruokailemaan joka ilta saapuvan varkaan pöytäseurueelle.

Greenawayn Eisenstein in Guanajuato -elokuvan pääroolin tehnyt Elmer Bäck on saapunut Berliinistä saakka näytelmän rakastajaksi, vaikka näyttääkin enemmän elokuvan varkaalta. Varkaan rooliin taas on valikoitunut Niko Saarela ja kolmiodraaman kolmanneksi osapuoleksi, ilmeettömäksi vaimoksi Vilma Melasniemi. Varkaan pöytäseuruetta on näytelmää varten karsittu ja kahden sivuhahmon roolia vastineeksi kasvatettu. Eeva Soivio täydentää kokonaisuutta flegmaattisena karhuemona, mutta Eero Milonoff varkaan veljenä saa mielestäni turhankin paljon näyttämöaikaa.

Milonoffin rasistisen urpon hahmo kyllä käy näytelmän edetessä läpi jonkinsorttisen kasvutarinan, mutta tuntuu jo katsomossa tarinasta irralliselta – jollaiseksi sitten elokuvan nähtyäni paljastuukin. Ehkä veljen laukomat nee***ivitsit ja -hokemat on tuotu mukaan ajankuvana, mutta ilmankin niitä olisi pärjätty.

Antto Melasniemi. Kuva: Noora Geagea

Antto Melasniemi. Kuva: Noora Geagea

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja on taidokkaasti lavastettu, ja elokuvan nähneille toteutus näyttäytyy suorastaan nerokkaana. Näyttämö ja katsomo on käännetty pitkittäin, ja pitkä, kapea lava jatkuu liveprojisointien avulla helpon tuntuisesti myös salin ulkopuolelle.

Näytelmässä tarjoillaan katsojalle useita näkökulmia tai oikeastaan leikkausmahdollisuuksia; katsoja on kuin elokuvan editoija, joka tekee jatkuvia valintoja alkaen siitä mihin istuu ja mitä hahmoa milloinkin päättää seurata. Alan muuten jo kyllästyä nykyään jokaisessa näytelmässä pakollisena elementtinä olevaan videokuvaan, mutta tässä tapauksessa sen käyttö on perusteltua. Kokonaan ja korostetun studiossa kuvattu Kokki, varas, vaimo ja rakastaja -elokuva on toteutukseltaan hyvin teatterimainen, ja nyt teatterinäyttämöllä flirttaillaan nautinnollisesti elokuvan suuntaan. Taitavaa!

Rakastaja Elmer Bäck. Kuva: Noora Gaegae

Rakastaja Elmer Bäck. Kuva: Noora Geagea

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja:ssa lähinnä rakastajan kautta harrastettava brechtiläinen etäännyttäminen on yksi suurimpia teatteri-inhokkejani, eikä se tälläkään kertaa tuo itselleni lisäarvoa näytelmään. Muuten ensimmäinen näytös noudattaa elokuvaa suht tarkasti, ja monet dialogit ovat likimain suoraan alkuperäisestä.

Toisella puoliajalla taas ei muotonsa puolesta ole juurikaan tekemistä orginellin kanssa, vaikka tarinan keskeiset elementit sieltä löytyvätkin. Vaikka toinen puoliaika on luonteeltaan selittävä, menee homma virtuaalitodellisuuksineen aikamoiseksi kirmailuksi ja sekoiluksi. Kannibalistinen loppukliimaksi tosin on upeasti toteutettu, ja sen orgiatunnelma sopii kokonaisuuteen niin hyvin, että yllätyin, kun vastaavaa ei alkuperäisessä teoksessa ollutkaan.

Näytelmän loputtua olen harvinaisen sanaton. On vaikea päättää, mitä mieltä olen näkemästäni. Toisaalta tajuan todistaneeni erittäin taidokasta teatteria, toisaalta olo on tyhjä. Huomaan ajattelevani, että onneksi olen kasvissyöjä, enkä rynnännyt väliajalla maistelemaan Melasniemen tarjoilemaa kanaa. Lintu olisi varmasti pyrkinyt ulos kurkustani viimeistään siinä kohtaa.

Kouvolan tatterin Robin Hood opettaa lapsille kelpo kapinaa

Kouvolan tatterin Robin Hood tarjoaa lapsille hömelöä hassuttelua, komeita miekkailukohtauksia sekä tarinan oikeudenmukaisuuden voitosta. Aikuista kutkuttavat viittaukset tämän päivän hallituspolitiikkaan.

Robin Hood (Panu Poutanen) ja Marian-neito (Tytti Vänskä) Sherwoodin metsässä.

Kouvolan teatteri on minulle yksi rakkaimmista paikoista maailmassa. Menin sinne töihin 15-vuotiaana ja lähdin lopullisesti vasta vuonna 2011 muuttaessani Helsinkiin. Minun on varmasti mahdotonta suhtautua sen tuotantoihin täysin objektiivisesti, mutta ainahan sitä on yhtä aikaa hellin ja julmin rakkaimmilleen. Tiedän tuijottavani jokaista näyttämövaihtoa ja valotilannetta erityisen tarkalla silmällä, mutta kyllä Kouvolan teatteri sen kestää. Kesti eilen ensi-iltansa saanut Robin Hoodkin.

Korruptoitunutta ja mielivaltaista vallanpitäjää vastaan taisteleva Robin Hood on varmaan tuttu hahmo lähes kaikille. Otaksunen oikein, ettemme olleet ysärillä ystäväni Mimmun kanssa ainoat Disneyn piirros-Robiniin ihastuneet. Kouvolan teatterin Panu Poutanen oli Robiniksi ehkä hieman liian pöhkön ja kiltin oloinen – lainsuojattomalle köyhien sankarille olisi sopinut hieman karheampikin karisma. Vanhan tarinan mukaan Robin Hood varasti rikkailta ja antoi köyhille. Sellaista luokkataistoa olisin mielelläni nähnyt näyttämöllä enemmänkin, nyt Robinin rosvousharrastukseen tyydyttiin lähinnä viittaamaan.

Näytelmä on silti erinomaisen ajankohtainen valinta juuri tähän päivään ja tähän yhteiskuntaan. Klassikkosatuun pohjautuvan näytelmän käsikirjoittaneet ohjaaja Mari Kahri ja kapellimestari Iikka Kahri ovat ripotelleet tekstiin mukavasti tunnistettavia täkyjä ja viittauksia nykyhetkeen. Iikka Kahri on myös säveltänyt ja sovittanut näytelmään useita kappaleita, jotka rytmittivät lastennäytelmäksi pitkää Robin Hoodia hyvin. Kouvolan teatteri on laajalti tunnettu musikaaliosaamisestaan, ja hyvä että sitä oli tässäkin tapauksessa hyödynnetty tehokkaasti. Raimo Rädyn tulkitsema Mahtava mies -kappale nousi täysin puolueettomasti suosikikseni!

Mitastaan (n. 2 h) huolimatta Robin Hood ei saanut edes pienimpiä katsojia kiemurtelemaan penkissä – mikä on loistava onnistumisen mittari. Itse tosin huomasin varsinkin näytelmän ensimmäisellä puoliskolla kaipaavani vielä nopeampaa rytmistystä; jotkin joukkokohtauksista tuntuivat hieman laahaavilta. Lapsikatsojille tahti saattoi toisaalta olla optimaalinen, sillä näyttämöllä tapahtui koko ajan paljon havainnoitavaa. Käsikirjoitus myös tuntui luottavan monessa kohtaa siihen, että katsoja tuntee jo perinteisen tarinan käänteet.

Sherwoodin sheriffi, rakas isäni Raimo Räty sekä Kalervo Kukkaniitty, Veli-Matti Karén

Nottinghamin sheriffi, rakas isäni Raimo Räty sekä Kalervo Kukkaniitty, Veli-Matti Karén

Sen verran hyvin kirjoitettu ja toteutettu Kouvolan teatterin Robin Hood oli, että minun täytyi jatkuvasti muistuttaa itseäni siitä, että näytelmän ensisijainen kohderyhmä ovat tarha- ja ala-asteikäiset. Vihdoinkin rohkeutensa löytäneen Kalervo Kukkaniityn loppupuolen hengennostatuspuhe kansanvallasta oli niin innostava, että melkein odotin mustien tai punaisten lippujen rävähtävän katosta. No, demokratiaan päädyttiin, mutta onneksi perinteisemmän hääkohtauksen jälkeen saatiin sentään loppuhuipennukseksi sukupuolineutraali avioliitto.

Aiheeltaan, visuaalisuudeltaan, taidokkuudeltaan ja toteutustavaltaan voin suositella Kouvolan teatterin Robin Hoodia kaikille: viekää lapsenne tai itsenne katsomaan sitä. Alas liikaverot ja korruptio, sen sijaan ihmisarvoinen elämä ja rakkautta jokaiselle!

 

Kuvat: Marja Seppälä / Kouvolan teatteri

Kellariteatterin Erotila vakuuttaa eheydellään

Olen aika kriittinen teatterinkatsoja. On paljon asioita, jotka poikkeuksetta saavat minut kiemurtelemaan penkissäni myötähäpeästä tai vilkuilemaan pitkästyneenä kelloa. Siksi suhtaudun tietyllä varauksella harrastajateattereihin – mutta koko ajan käy selvemmäksi, että vain omaa typerää ennakkoluuloisuuttani. Suomessa tehdään todella tasokasta ei-ammattilaisteatteria, ja viimeisimmäksi sen todisti Kellariteatterin Erotila.

Nuoren tekijäjoukkonsa itsenäisesti valmistama Erotila on hyvin rytmitetty kollaasi eron jälkeisestä tilasta. Ajasta, kun toiselle ei voi enää soittaa, mutta hän ei ole vielä kokonaan poissakaan. Mitään suuria uusia ajatuksia näytelmä ei varsinaisesti tarjoa, mutta juuri fiilisten tunnistettavuus on sen voima. Sukupuolella tai kokijalla ei ole väliä, kun keskiössä on tunne. Erotilassa ei olekaan eriteltyjä roolihahmoja, eikä henkilöitä yhtä lukuunottamatta missään vaiheessa nimetä. Katsoja näkee itsensä kohtausten osana.

Erotila on vasta pari vuotta Kellariteatterissa pyörineen Kasimir Kosken esikoisohjaus, ja käsikirjoitus työryhmän yhdessä tekemä. Nämä seikat huomioiden tuntuu uskomattomalta, miten eheä esitys on. Tekstikatkelmien seassa näytelmää rytmittävät niin ikään työryhmän yhteistyössä, joskin Elsi Vertasen johdolla, kirjoittamat ja säveltämät kappaleet. Kellariteatterin jengi osaa paitsi näytellä, myös soittaa ja laulaa. Pidän todennäköisenä, että moni Erotilan tekijöistä tullaan vielä tuntemaan valtakunnallisesti.

Niuhotan aina ylipitkistä kohtauksista ja näen kaikessa poikkeuksetta jotain poistamista. Parissa kohtaa olisin Erotilassakin kaivannut tiivistämistä, mutta pääosin jäi fiilis, ettei omiin ideoihin ole rakastuttu liikaa.

Yleispätevän ja suurinta osaa koskettavan aiheensa takia uskon, että Erotila toimii monen ikäiselle ja tyyliselle katsojalle. Näytelmää esitetään vain 24.3. saakka, joten kannattaa varata liput nyt heti!

 

Kuvat varastin Erotilan Facebook-tapahtuman sivuilta. Ne on ottanut Reino Pirttijärvi.