Aikamatkalle Anssi 8000:n ja Maria Stereon kanssa? Onnistuu!

Tiketti Galleriassa on parhaillaan esillä Anssi 8000:n ja Maria Stereon Älä vartu hetkeen -näyttely, joka on taiteilijoiden itsensä mukaan regressiivistä pöhköö ja myös totisempaa tuijottelua. Lauantaipäivällä he kantavat levarin galleriatilaan ja vievät näyttelyvieraat nuoruutensa musiikkimatkalle.

14991299_969671619805076_3025441033044882985_o

Minkälaiseen musiikilliseen maailmaan lauantain tapahtuma vie?

Anssi 8000: Tarkoitus on soitella nuorisomusaa omalta nuorisoajalta. Aika surkeeta varmaan osa (yleisön mielestä), mutta on myös paljon hyvääkin.
Maria Stereo: Luvassa on varmaan aikamonen musasillisalaatti. Me ollaan molemmat kuunneltu nuoruudenajan ysärillä sekä sen ajan musaa että monenlaista menneiden vuosikymmenten klassikkoa vanhempien vinyyleistä ja kaseteista.

Millä sinne matkustetaan?

Maria: Musamatkalle otetaan meidän yhteisen taipaleen eka auto Datsun Cherry alle, ja jos mä saan päättää, pyöritetään aluksi kasikytluvun tv-mainoksestakin tuttu Trashmenin Surfing Bird. Meidän musamatkalla huristellaan kuuskytluvun high wayta kasarimutkan kautta ysärille. Ikkunasta vilahtaa myös seittekentluku.
Anssi: Ei ainakaan mopoautolla.

Miltä nuoruutenne näyttää?

Maria: Mun nuoruus näyttää ruutukuosilta, pooloneuleilta, korkkiruuvikiharoilta, oudonmallisita -ja värisiltä Levi’s-farkuilta, jotka ikinä ei istunu, ja ujon sekä epävarman tytön matkalta kohti rohkaistumista.
Anssi: Ketjulompsalta ja löysältä teepaidalta pitkähihasen päällä.

Mikä menneisyyteen matkustamisessa on kaikkein parasta?

Maria: Menneisyyteen matkustamisessa on parasta se, että tajuaa paremmin omaa henkistä nykytilannettaan. Tyyliin ”miten minusta tuli minä”. Nuoruuden ihaniin ja  vimmaisiin tunteisiin pääsee kiinni edelleen vanhojen päiväkirjojen, esineiden ja c-kassujen kautta.
Anssi: Nostalgia on parasta pikku nousukkaassa. Pääsee MELKEIN niihin fiiliksiin mitä sillon joskus koki jonkun musan tms. äärellä.

Jos tekisitte musiikkimatkan vanhuutenne, miltä siellä kuulostaisi?

Anssi: Nu-trap. Tai sit ihan vaan tinnitus. Tosin sekin saattaa olla oma musatyylinsä siihen aikaan.(yhdentoista vuoden kuluttua)
Maria: Vanhoina kuunnellaan varmaan samoja Led Zeppeliinejä ja Beastie Boyseja. Huomaan muutenkin, että pöyhin mieluiten 60-70-luvun laarista minulle vielä tuntematonta musaa. Analogisuus on lähellä meidän  molempien sydäntä. Nuorille suunnattu nykymusiikki on kauheeta kuraa. Olis upeeta, jos nähtäis meidän elinaikana vielä joku orgaanisen musan hype ja murskamenestys.

Taideterrorismi pitää ottaa tosissaan

Viime marraskuussa menehtyneen kuvanveistäjän Laila Pullisen Vantaalla sijaitseva veistospuisto Nissbacka on ollut toistuvan ilkivallan kohteena 80-luvulta saakka. Vuosien saatossa Pullisen töitä on kaadettu, varastettu ja kerran tuhrittukin. Alueella olevia rakennuksia on sotkettu ja tuhottu mitä mielikuvituksekkaimmin menetelmin. Viime viikolla Pullisen Muinainen Meri -maareliefin yhteydessä olleet Viimeinen Flora ja Viimeinen Apollo -veistokset käytiin kaatamassa peräti kahteen kertaan. Kyseisestä neronleimauksesta syntyneet vahingot ovat osin korvaamattomia.

Useasti ulkona tai julkisissa tiloissa olevan taiteen töhriminen ja tuhoaminen lienee vain puhdasta typeryyttä ja ajattelemattomuutta. Nissbackan tapauksessa hyökkäykset ovat kuitenkin olleet toistuvia, joten ainakaan kaikkien tihutöiden suunnittelemattomuuteen on vaikea uskoa. Vaikuttaa siltä, että joku haluaa pelotella tai vähintään tehdä kiusaa, mutta ketä ja miksi? Kysymys on, kohdistuvatko nämä hyökkäykset taiteeseen, sen tekijään vai alueen käyttötarkoitukseen.

Nissbacka on vanha herraskartano, joten iskujen taustalta voisi löytyä pahvoinvoivan ihmisen viha luokkayhteiskuntaa ja porvareita kohtaan. Tässä ajassa se olisi sinänsä ymmärrettävää, mutta kohde tuntuu kaukaa haetulta ja käsittelytapa enemmän kuin huonolta. Italiassa jatkokouluttautuneena UNESCO-stipendiaattina Pullinen oli sitoutunut tuomaan hankkimansa sivistyksen kotimaahansa ja halusi nimenomaan antaa taiteensa kaikkien katsottavaksi. Hän jätti kartanoalueen aitaamatta, joten kenellä tahansa on vapaa pääsy veistosten äärelle. Nissbacka vie nykyisen haltijansa Jean Ramsayn mukaan enemmän kuin tuottaa; laskujen maksamisen kanssa on vaikeuksia, ja korjattavaa sekä huolettavaa riittää vanhoissa rakennuksissa ja veistoksissa ilman ilkivaltaakin.

Jos oletettu elitismi ei ole taideterrorismin syy, voi vihan kohteena olla myös Pullisen persoona. Kuuleman mukaan taiteilija oli suorapuheinen ja piti mielipiteistään tiukasti kiinni. Nissbackan alue oli kaavoitettu rakennettavaksi ennen kuin Pullinen ryhtyi vastarintaan ja sai pidettyä päänsä sen kohtalosta. 80-luvulla häntä kutsuttiin ”kehityksen jarruksi”, mistä taiteilija oli kuulemma pelkästään otettu. Viime viikolla Nissbackassa pidetyn yleisötilaisuuden yhteydessä tuntematon mies oli huudellut alueen läpäisevältä tieltä törkeyksiä, jotka koskivat nimenomaan Pullista ihmisenä.

Taide antaa ihmisille kokemuksia, ajateltavaa ja voimaa, myös jonkinlaista varmuutta asioiden jatkuvuudesta. Hyökkäys taidetta kohtaan on hyökkäys sekä sivistystä että ihmisyyttä kohtaan, unohtamatta tietysti henkilökohtaista tasoa – taideteokseen kohdistuva väkivalta on teoksen tekijälle sekä Nissbackan tapauksessa myös tämän jälkeläisille todella loukkaavaa ja kallista. Laila Pullinen oli yksi Suomen arvostetuimmista ja kansainvälisesti tunnustetuimmista kuvanveistäjistä, ja hän jätti jälkeensä kulttuurihistoriallisesti arvokkaan kokonaistaideteoksen, joka voisi olla yksi Vantaan suurimpia vientivaltteja.

Pullisen veistospuiston kohtaama terrorismi kertoo joko tekijänsä vähä-älyisyydestä, mielenterveysongelmista tai sitten silkasta kusipäisyydestä. Joka tapauksessa Nissbackan kohtaamia tuhoja olisi syytä ruveta vihdoin selvittämään kunnolla.

Luonto ja kulttuuriperintö on yhteistä omaisuutta, mutta se ei säily, jos ei sitä joku kovalla työllä varjele. Toivoisin, että ihmiset lähialueilla ymmärtäisivät suojelevansa omaa kulttuuriperintöään jättäessään Nissbackan rauhaan, ja että ihmiset osaisivat raottaa panssariaan sen verran, että voisivat nauttia siitä, joka kovalla työllä heille on säilytetty.   Jean Ramsay

Tekstin taustoja varten on haastateltu Laila Pullisen poikaa ja Nissbackan nykyistä haltijaa Jean Ramsayta. Jutussa käytetyt kuvat ovat hänen ottamiaan.

Karhuhomot kaunistavat punavuorelaisgalleriaa

Verkkomedia Creat pyörittää journalistisen toiminnan lisäksi omintakeista galleriatilaa Punavuoressa – oikeastaan Creat Space lupaa olla kaikkea muuta, paitsi galleriatila sellaisenaan kuin sen tuppaamme mieltämään. Nyt Creat ottaa osaa Pride-viikkoon täyttämällä tilansa karskinkauniilla karhumiehillä.

Kuvan teos: Charlie Hunter

Kuvan teos: Charlie Hunter

Kuvataiteilija Charlie Hunter ja äänisuunnittelija Mike Wyeld ovat keränneet homomiesten kokemuksia ja rakentaneet niistä kuvaa ja ääntä yhdistävän LOVED-näyttelyn. Sen karhumiehet murtavat yleisiä kauneuteen, ruumiinrakenteeseen, nuoruuteen ja ylipainoon liittyviä uskomuksia ja vaatimuksia. Installaation printtityöt ovat värikkäitä muotokuvia maailmasta, jossa valtavirran kokema syyllisyys ja ulkonäköpaineet eivät merkitse; karhuhomojen yhteisö on vastaanottavainen ja rakastava. Purjekankaalle printatut kuvat esittelevät tälle yhteisölle ominaista estetiikkaa: vatsoja ja partoja, konstailematonta miehekkyyttä. Installaation ääninauhalla haastatellut kertovat tuntemastaan ulkopuolisuudesta ja häpeästä sekä lopulta hyväksynnästä, jonka ovat omiensa parista löytäneet.

Teokseen on kerätty osallistujia ympäri maailman ja se elää edelleen. Hunter ja Wyeld nimittäin keräävät uutta materiaalia näyttelyyn myös Helsingissä.

 

LOVED Helsinki on jo nähtävissä Creat Spacessa, mutta virallisia avajaisia vietetään tämän viikon torstaina, jolloin taiteilijat ovat itsekin tavattavissa.

Creat Space avoinna joka päivä 12-18 osoitteessa Albertinkatu 12.