Tyytyisitkö sinä elämään ilman kosketusta? Apukäsiä seksiin tarvitaan

Ylen dokumentti avusteisesta seksistä ensiesitettiin eilen televisiossa ja Areenassa. Suosittelen kaikkia katsomaan sen. Erityisesti teitä, joiden mielestä on kohtuutonta olettaa, että henkilökohtainen avustaja voisi avustaa vammaista asiakastaan myös seksiin sekä mielihyvän saamiseen ja tuottamiseen liittyvissä asioissa.

Itse perehdyin aihepiiriin kirjoittaessani siitä artikkelia Creatille reilu vuosi sitten. Päädyin asian pariin kuultuani autismikirjon ihmisten ohjaajana työskentelevältä kaveriltani, miten huonolla tolalla vammaisten seksuaaliterveydestä huolehtiminen Suomessa on. Itsehän en ollut asiaa tajunnut aiemmin edes ajatella, koska, no, se ei ole suoranaisesti koskettanut omaa elämääni.

Koska keskustelua aiheesta ei juuri ole ollut, uskoisin avusteisen seksin käsitteen olevan useille melko vieras. Epäilemättä aihe on myös sellainen, joka aiheuttaa helposti torjuntareaktion: eihän hoitajia voi pakottaa seksiin asiakkaiden kanssa. Siksi Apua seksiin -dokumentin erityiseksi ansioksi nouseekin eron tekemisen seksissä avustamisen ja siihen osallistumisen välillä.

Kuvankaappaus Yle Areenasta.

Kuvankaappaus Yle Areenasta.

Avusteisessa seksissä on kyse mihin tahansa autettaviin toimiin rinnastettavasta passiivisesta mahdollistamisesta – esimerkiksi seksivälineiden ojentamisesta ja pesemisestä sekä sopiviin asentoihin siirtämisestä – ei seksiin osallistumisesta. Apua seksiin -dokumentissa sivuttiin tosin myös mahdollisuutta seksiin osallistuvien seksityöntekijöiden, jotka siis ovat aivan eri henkilöitä kuin henkilökohtaiset avustajat, käyttöön. Jos seksipalveluita ei miellettäisi hämärätoiminnaksi ja seksityöntekijät voisivat halutessaan avoimesti kouluttautua ja tarjota palveluitaan myös vammaisille, olisi se kaikille osapuolille turvallisempaa ja helpompaa.

Sexpo on aloittanut aiheeseen liittyvät koulutukset, mutta niiden puitteissa on tähän mennesä saatu koulutettua noin 40 ihmistä. Jokainen osannee laskea, ettei se ole likimainkaan riittävästi, kun pelkästään eri tavoin liikuntarajoitteisia on suomalaisista noin joka kymmenes.

Iso määrä ongelmia ratkaistaisiinkin kouluttamalla lähihoitajia, sairaanhoitajia, henkilökohtaisia avustajia sekä vammaisten henkilöiden omaisia muun koulutuksen ja neuvonnan ohessa. Kun seksissä avustamiseen liittyvät asiat käytäisiin selkeästi läpi jo ennakkoon, vältettäisiin pelkoa molemminpuolisesta hyväksikäytöstä ja autettaisiin omien rajojen vetämisessä.

”Kehtaanko pyytää apua, kuka suostuu auttamaan, mihin asti apua voi saada ja missä raja seksiin osallistumisesta kulkee.”

Kun miettii, miten merkittävä osa seksuaalisuus ja läheisyyden tarve ovat suurta osaa ihmisistä, on absurdia, miten vähän niistä puhutaan vammaisten henkilöiden kohdalla. Aihepiiriä ei juurikaan sivuta hoitoalan koulutuksissa eikä siitä kovin aktiivisesti puhuta vammaisille itselleenkään. Seksuaalinen turhautuminen voi kuitenkin todetusti aiheuttaa aggressiivista käytöstä ja sen purkamisyritykset osaamattomissa käsissä myös fyysistä vahinkoa. Pahimmillaan ihmiset satuttavat itseään pahastikin, kun eivät osaa esimerkiksi tyydyttää itseään. Tämä ongelma olisi helppo ratkaista opettamalla, mutta kun aiheesta ei puhuta edes hoivatyön koulutuksessa, voi kynnys opettamisen aloittamiselle olla aikamoinen.

”Minä voin koska tahansa kävellä huoneen toiselle puolelle ja suukottaa siellä möllöttävää poikaystävääni. Meidän ei tarvitse kutsua kolmatta ihmistä paikalle, jos haluamme jatkaa koskettamista pidemmälle.”

Seksuaalisuuden toteuttamiseen ja läheisyyden mahdollistamiseen liittyy toki paljon muutakin kuin akti. Dokumentissa sekä artikkelissani esiintyvä Raila Riikonen kertoo eimerkiksi, ettei ole koskaan itse voinut riisua vaatteitaan ja että spontaanit hellyydenosoitukset, kuten oman kumppanin käteen tarttuminen tai vaikka tämän niskan suukottaminen ovat lähes mahdottomia.

Minä voin koska tahansa kävellä huoneen toiselle puolelle ja pussata siellä möllöttävää poikaystävääni. Meidän ei tarvitse kutsua kolmatta ihmistä paikalle, jos haluamme jatkaa koskettamista pidemmälle. Meidän ei tarvitse jännittää, kuinka joku parisuhteemme ulkopuolinen siihen suhtautuu.

Koska tällaisiin tilanteisiin ei opeteta varautumaan, joutuvat avustettavat tällä hetkellä kamppailemaan juuri näiden asioiden kanssa: kehtaanko pyytää apua, kuka suostuu auttamaan ja mihin toimiin apua voi saada. Avustavat taas joutuvat vetämään itse omat rajansa ja arpomaan, mihin asti lain puitteissa uskaltaa auttaa ja toisaalta onko seksissä avustaminen pakollista, jos ajatus hirvittää. Nämä kysymykset pitäisi voida esittää ilman negatiivista kaikua ja yhtä neutraalisti kuin muihinkin avustaviin työtehtäviin liittyvät tarkennukset.

Harva vamma vaikuttaa ihmisen seksuaalisuuteen, mutta silti tunnutaan ajattelevan, ettei vammaisilla ole seksuaalisia haluja eikä tarvetta läheisyyteen. Se on yksiselitteisesti törkeää.

Vai miten on, tyytyisitkö itse elämään ilman kosketusta – omaasi tai jonkun muun?

Varokaa vapaita naisia

Helsingin Sanomien Annamari Sipilä kirjoitti eilen ansiokkaan, joskin binäärisen, kolumnin naisen seksuaalisesta vapaudesta ja sen toimimisesta mittarina yhteiskunnan kehittyneisyydelle. Kuten arvata saattaa, kommenttiosiossa ei oltu aivan samaa mieltä kirjoittajan kanssa.

Kuvankaappaus 2017-5-29 kello 12.44.03

Moni Sipilän kolumnia kommentoinut tuntuu tosiaan olevan sitä mieltä, että naisen vapautta seksin harrastamiseen tulee rajoittaa, koska nainen ei ole itse kyvykäs ottamaan vastuuta, välttämään riskejä ja tekemään tilannearvioita. Taas päästään myös tähän traagiseen ongelmaan; jos nainen saa valita seksikumppaninsa, mies voi jäädä ilman.

Moni nainen haluaa edelleen perustaa perheen ja sitoutua yhteen kumppaniin. Jotkut haluavat sitä nuorempana, toiset kokeilevat ensin useampia kumppaneita ja jotkut eivät ole kiinnostuneet perinteisen ydinperhemallin toteuttamisesta koko elämänsä aikana. Syntyvyys toki vähenee sitä mukaa, mitä omista oikeuksisaan ja haluistaan tiedostavammaksi synnyttävät käyvät. Naisen ei kuitenkaan tarvitse käyttää ”parhaita vuosiaan” sopivan puolison etsimiseen ja lisääntymiseen, ellei hän itse halua niin. Suurempien ikäluokkien vanheneminen on toki pieneneville sukupolville haastavaa, mutta pidemmällä tähtäimellä maapallollehan on vain hyvästä, jos ihmispopulaatio pienenee tai ei ainakaan kasva samaan tahtiin kuin tähän asti.

Seksuaalisesti aktiivisen naisen tuomitseminen ja häpäisy ovat tapoja rajoittaa naista nauttimasta seksuaalisuudestaan. Ei siis puhuta välttämättä mistään konkreettisista rajoitteista, vaan huonoksi naiseksi leimautumisen pelosta.

Minua alettiin kutsua Huora-Hannaksi 10- tai 11-vuotiaana, koska suuri osa kavereistani oli poikia ja olin ala-asteellamme ulkonäöltäni poikkeava. Huorittelu jatkui koko peruskoulun ajan, ja edelleenkin törmään itsestäni liikkuviin juoruihin, vaikka onneksi ystäväpiirini jalostumisen myötä se onkin vähentynyt huomattavasti. Tummaihoisen kanssa seurustelemaan ruvennut lapsuudenystäväni kertoi juuri saavansa säännöllisesti kuulla olevansa suvakkihuora, nekrujen nussija ja häpeäksi rodullemme.

Tällaisella kommentoinnilla halutaan säikäyttää seksuaalisuudestaan nauttiva ja omia valintojaan tekevä nainen takaisin ruotuun. Kuten eräässä feministisessä keskusteluryhmässä todettiin, ”Karmeimmilla tavoilla tämä näkyy oikeudenkäynneissä, jossa raiskaajan puolustus usein perustuu uhrin kertomuksen uskottavuuden horjuttamiseen mustamaalaamalla uhria valehtelevaksi ja epäluotettavaksi ”huonoksi naiseksi”, joka on vain muuttanut mieltään. Siksi uhrilta kysytään hänen alusvaatteistaan, aikaisemmasta seksuaalihistoriastaan ja seksuaalimieltymyksistään. Sen sijaan mieheltä ei kysytä vastaavaa eikä hänen seksuaalista moraaliaan kyseenalaisteta edes silloin, kun hän on syytettynä väkivallasta.”

Jos 10-vuotiaat keksivät ruveta huorittelemaan ikätoveriaan liiasta vastakkaisen sukupuolen kanssa hengailusta, on lienee selvää, miten syvällä nämä asenteet yhteiskunnassamme ovat. Suomessakin on Sipilän ehdottamalla mittarilla siis vielä paljon tekemistä.

 

”Let’s bring these bitches out” – Haippirinki on muistutus feminismin tarpeellisuudesta

Ei liene tarpeen juuri pohjustaa tapausta Haippirinki. Axl Smith narahti seksikumppaniensa salakuvaamisesta ja materiaalin näyttämisestä muusikoista koostuvassa WhatsApp-ryhmässä. Haippirinkiin kuulunut Kasmir on myös kertonut, että videoita/kuvia on ajauduttu katselemaan alkoholin vaikutuksen alaisena ainakin keikkabussissa.

Esiin on noussut myös Smithin ystävälleen lähettämä viesti, jossa hän uhkaa vetää oikeudenkäynnin julkiseksi, mikäli juttu menee syyttäjälle: ”joutuu akat ite tulee myös paikalle ja kaikki matsku tulee näytille.” Smith siis kohdistaa kiinni jäämisestään syntynyttä aggressiotaan uhreihinsa. Hän ilmaisee olevansa valmis nöyryyttämään jo nöyryyttämiään ihmisiä rangaistuksenomaisesti vielä uudelleen.

 

YleX:n Samppa Rautio kirjoitti eilen kolumnin otsikolla: Haippiringissä olleet Kasmir ja Hank Solo tekivät väärin, mutta somelynkkaamista ei pidä sotkea oikeaan ongelmaan – olisitko itse tehnyt toisin?

Kysymys on aiheellinen ja Raution ajatus herätellä vastaavaan tilanteeseen joutuvia ihmisiä miettimään omaa vastuutaan on hyvä. Rautio on myös oikeassa kirjoittaessaan, että ”Kertomatta jättäminen tarkoittaa käytönnässä sen ajatuksen hyväksymistä, että lojaalisuus ystävälle on tärkeämpää kuin toisen henkilön seksuaalisen koskemattomuuden puolustaminen. Niinhän asian ei pitäisi olla.” 

Oikea ongelma ei kuitenkaan ole se, että Kasmir, Hank Solo ja loput paljastamatta jääneet muusikot eivät kertoneet eteenpäin Smithin kuvottavista touhuista – se on ainoastaan seuraus. Oikea ongelma on se, että nainen nähdään yhteiskunnassamme edelleen objektina. Videoita katselleet eivät ole pysähtyneet ajattelemaan, että jokaisessa kuvassa ja videossa on oikeasti ajatteleva ja tunteva yksilö.

Smithin uhriutumisesta on kyllä kirjoitettu, mutta Smith ei ole ainoa joka syyllistää uhrejaan. Uhriksi joutuineita naisia vähätellään sillä, että he ovat itse lähteneet panemaan julkkista. Se noudattaa iänikuista narratiivia, jossa seksuaalisesti aktiivinen nainen antaa pois arvokkuutensa ja on siten vain objekti, jonka ”antautumiselle” voidaan porukalla naureskella. Näiden naisten katsotaan menettäneensä oikeutensa, kun ovat ”jonottaneet panemaan julkkista”, kuten nettikeskusteluissa on luonnehdittu.

a79a229ee70cf1529b6744272c264fce

Säännöllisesti saa kuulla tasa-arvon menneen ”liian pitkälle” ja feminismin olevan tarpeetonta tämän päivän Suomessa. Tapaus Haippirinki osoittaa surullisella tavalla, että väitteet ovat vääriä. Raution kysymykseen siitä, olisinko itse toiminut toisin, vastaus on kyllä: minä ja ystäväni emme kuvaa seksikumppaneitamme salaa ja käy sitten saaliinjaolle.

 

Teksti: Hanna Räty ja Mirjami Mykkänen