“Kun ei mitään enää uskalla sanoa” – #memyös-kampanja fokusoi keskustelun seksuaalisesta häirinnästä takaisin oikeaan ongelmaan, eikä se ole edeltävän sitaatin sisältö

Pari viikkoa sitten kuulin heti baaripöytään istuessani kaikki klassikot: “Eihän tässä uskalla enää katsoa naisiin päinkään, kun samantien tulee syyte ahdistelusta”, “Miksi ne muuten laittaisi niin avonaisen paidan, haluaahan ne että niitä katsotaan”, “Eihän tässä voi enää puhua naisille ollenkaan, kun sekin voidaan tulkita ahdisteluksi”. Edes esittäytymättä ensin nämä väitteet jatkokysymyksineen kohdistettiin suoraan minulle, joka siis saavuin pöytään tervehtiäkseni siinä istuvaa kaveriani.

“Mitä tässä muka voi enää tehdä, kun koko ajan joutuu varomaan?”, kysyi keski-ikäinen mies minulta. “Mitä jos vaikka puhuisitte välillä jostain muustakin, auttaisiko se?”, ehdotin. Se ei tietenkään käynyt, vaan inttäminen jatkui, kunnes miehet vaihtoivat baaria.

Muun muassa siksi, että edellä kuvailemani “keskustelu” ei ollut stereotypioilla leikittelyä vaan totta, #metoo-kampanja ja siitä syntynyt keskustelu ovat edelleen tarpeellisia. Siksi perustimme Facebookiin Suomen oman #memyös-ryhmän, jossa naiset ja muunsukupuoliset voivat kertoa kokemuksistaan ja antaa sekä saada vertaistukea. Siksi aloitamme myös nimien keräämisen adressiin, jossa vaadimme loppua seksuaaliselle häirinnälle, ahdistelulle ja väkivallalle.

Suomenruotsalaiset naiset ottivat ensimmäisenä rohkean askeleen tehdäkseen seksuaalisen häirinnän ja väkivallan näkyväksi #dammenbrister-kampanjallaan. #memyös jatkaa tätä työtä ja haluaa rikkoa hiljaisuuden, tarjota väkivaltaa kohdanneille turvallisen paikan jakaa kokemuksensa ja vaatia toimia seksuaalisen häirinnän ja väkivallan lopettamiseksi Suomessa. Lainsäädäntö ei riitä – uhrien häpeän ja tapakulttuurin taakse piiloutuneet rikolliset on tuotava esiin ja yhteiskunnastamme on tehtävä todellisesti turvallinen kaikille.

metoo_banneri

Urallaan etenevät naiset saavat kuunnella hassunhauskoja heittoja reittä pitkin etenemisestä.

Paitsi baareissa, myös työelämässä naiset sietävät jatkuvia vitsiksi naamioituja ehdotuksia ja lähestymisyrityksiä, jotka pitäisi muka osata ottaa kohteliaisuutena tai huumorilla.

Esimerkiksi urallaan ylenemään tähtäävät naiset saavat kuunnella hassunhauskoja heittoja reittä pitkin etenemisestä ja oppivat – ainakin minä opin – heittämään sellaista itsekin. Siten kun välttää hankalan hiekkapillun ja mielensäpahoittajan maineen. Ja tietysti ennen kaikkea sen, ettei alentuvasti vitsailevalle tule paha mieli.

Yksittäiset heitot onkin ehkä helppo kuitata mitääntarkoittamattomana läppänä, mutta oikeastihan niiden takaa löytyy selkeä syrjivä rakenne: ajatus siitä, ettei nainen voisi edetä koulutuksella, kunnianhimolla, taidoilla ja uteliaisuudella. Tällöin väittämä myös on, että nainen etenee korkeintaan miehen armosta – ja silloinhan onkin velvollinen kestämään ”lempeämielistä” kuittailua ja ”viatonta” kourintaa tyhypäivillä.

Jos siis pyörittelet vastaavia kysymyksiä, joita alussa kuvailin, lopeta uhriutuminen. Kun vaietusta asiasta viimeinkin aletaan puhua, älä käännä keskustelua itseesi valittamalla, kuinka se hankaloittaa elämääsi.

Tietenkään asiat eivät ole mustavalkoisia. Sekä minä että muut #memyös-kampanjan aktiivit tiedostamme, että suuri osa miehistä vastustaa häirintää ja väkivaltaa. Tiedostamme myös, että monet miehetkin joutuvat kohtaamaan häirintää, ja se on aivan yhtä väärin.

Silti ainakin toistaiseksi on linjattu, että #memyös-ryhmään otetaan jäseniksi vain naisia ja muunsukupuolisia. Se ei tarkoita, että pitäisimme kaikkia miehiä ahdistelijoina. Ongelma on kuitenkin vahvasti sukupuolittunut, ja häirintää ja väkivaltaa kokeneille on tärkeää voida keskustella kokemuksistaan turvallisessa ympäristössä. Se ei estä kaikille sukupuolille avoimen tukiryhmän perustamista, kuten #dammenbrister-kampanjan yhteydessäkin tapahtui.

Tärkeintä on, että nämä ongelmat nostetaan vihdoin näkyvästi esiin ja osoitetaan selkeästi, ettei minkäänlaista ahdistelua hyväksytä. Siinä on kysymys paljon suuremmasta asiasta kuin itse annetusta oikeudesta laukoa ajattelemattomia kommentteja yhtään kenellekään.

Jos siis pyörittelet vastaavia kysymyksiä, joita alussa kuvailin, lopeta uhriutuminen. Kun vaietusta asiasta viimeinkin puhutaan, älä käännä keskustelua itseesi valittamalla, kuinka se hankaloittaa elämääsi. Jos et ole ahdistelija, se ei hankaloita elämääsi mitenkään. Jos taas olet, opi keskustelusta. Kaikessa ei ole kyse sinun mukavuudestasi. Hyväksy se.

#memyös haluaa antaa tärkeän viestin, ettei minkäänlainen ahdistelu ole oikein. Mikään ahdistusta herättävä kokemus ei ole liian pieni ääneen sanottavaksi eikä ahdistelu ole koskaan kohteen syytä.

Juuri perustettuun ryhmään on tullut kahdessa päivässä yli 4500 jäsentä, joiden kokemukset vaihtelevat joukkoraiskauksista jokapäiväisiin arkisiin tapahtumiin, kun joku on taas esittänyt seksistisen kommentin tai tuikannut kätensä hameen alle. Useat näistä tarinoista on kerrottu nyt ensimmäistä kertaa. #memyös haluaa tehdä ne näkyviksi.

#memyös vaadimme loppua seksuaaliselle häirinnälle, ahdistelulle ja väkivallalle.

 

 

Seksuaalisesta ahdistelusta 20 vuoden kokemuksella – MeToo

Ajattelin alkuun, etten ottaisi osaa #metoo-kampanjaan. Syynä oli, etten yksinkertaisesti olisi jaksanut jälleen lukea niitä kaikkia kommentteja, joissa miesoletetut lukijat vähättelevät kokemuksiani, kertovat ne vääriksi tai kysyvät ”entäs miehet?!”. Luettuani tarpeeksi monesta päivityksestä kommentointia, että kokemuksiaan avanneen naisen tulkinta kohtaamastaan seksuaalisesta ahdistelusta on väärä, päätin sittenkin kantaa oman korteni kekoon. Joten MeToo.

Tässä kuvassa olen 18-vuotias taidekorkeakoululainen ja huora.

18-vuotias minä: taidekorkeakoululainen ja tietysti melkoinen huora.

Minua ahdisteltiin (ainakin siten että muistan) ensimmäisen kerran ollessani 9-10-vuotias.

Päästäkseen asuinalueeltamme keskustan karkkikauppaan tuli kulkea asematunnelin läpi, ja yleisessä tiedossa oli, että siellä vaani Vemppari. Siis keski-ikäinen mies, joka odotteli tunnelista raiteille nousevilla rappusilla tunneliin tulevia lapsia ja lähti sitten perään hieroen samalla jalkoväliään.

Koska lapset tuppaavat ottamaan asiat sellaisina kuin ne ovat, ei ainakaan itselleni tullut koskaan mieleenkään kertoa Vempparista kenellekään aikuiselle. Toimintamalli oli juosta tunnelin läpi niin nopeasti, ettei hän kerennyt saamaan meitä kiinni, jos sattui olemaan passissa.

Samaisina vuosina (kolmannesta ehkä viidenteen luokkaan) ala-asteemme rehtori tykkäsi taputella tyttöoppilaita pepuille ja hieroa hartioitamme. Ehkä hän oli vain mukava ja oli silkkaa sattumaa, että hieroskelun kohteeksi päätyivät useimmiten fyysisesti varhaiten kypsyneet yksilöt.

13-15-vuotiaina vietimme kaveriporukalla paljon aikaa kaupungilla, ja varsinkin huonoilla keleillä pesiydyimme usein asemahalliin. Sen tiesi myös toinen vanhempi herrahenkilö, joka yritti säännöllisesti houkutella meitä naispuoliseksi olettamiaan katsomaan masturbointiaan rahaa vastaan. Hän kantoi käsissään kansiota, jonka takaa näytti aikeitaan käsimerkeillä: kaksi pystyyn nostettua sormea tarkoitti, että katselusta saa 20 euroa. Mies myös jätti meille samansisältöisiä lappuja löydettäväksi. Valitettavasti moni kaveriporukastamme käytti myös helpon rahan tarjousta hyväkseen ja kävi miehen autolla katsomassa tämän suorituksia.

 

Teille, jotka olette sitä mieltä, että naiset eivät ymmärrä huumoria ja että emme tunnista seksuaalista ahdistelua sellaista kohdatessamme:

Minua on huoriteltu, puristeltu, lääpitty ja kohdeltu esineellistävästi läpi elämäni. Minua on vähätelty sukupuoleni johdosta, minuun on kohdistettu väkivaltaa ja minut on yritetty raahata kadulta porttikongiin. Minua on seurattu, perääni on vislailtu ja huudeltu ja minua on lähestytty kymmeniä kertoja asenteella, että minun pitäisi olla siitä jotenkin otettu.

20 vuoden kokemuksella minä tunnistan kyllä seksuaalisen ahdistelun. Sen kokemuksen vähättely on vastenmielistä, loukkaavaa ja kertoo karua faktaa siitä, etteivät sukupuolet todellakaan ole keskenään tasa-arvoisia.

 

Ettei nyt vaan kukaan hyötyisi mitään

Edellisessä postauksessani kritisoin kampaamopalveluiden sukupuoliperusteista hinnoittelua, binääristä sukupuolijaottelua sekä palveluntarjoajien harrastamaa sukupuoliolettamista. Kirjoitus johti kommenttikentässä käytyyn keskusteluun sukupuolen itsemäärittelyoikeudesta ja sen vaikutuksista esimerkiksi uimahallikäyttäytymiseen.

Nimimerkki amaootta kirjoitti: ”Et taida tajuta, miten ihmiset oikeasti, ei siis kuplassasi, toimivat. Ihmiset tekevät tekoja, joista on heille etua. En näe mitenkään mahdottomana, että kun maksiimisi siitä, että ihminen saa itse päättää, mitä sukupuolta hän on, tulee voimaan, niin jotkut ihmiset käyttävät tilannetta hyväkseen. Ei kai siinä ole mitään kiistanalaista, että kaikki eivät ole kivoja ja kilttejä? Jos maksiimi on voimassa, niin uskon joidenkin ns. miesten menevän naisten puolelle uimahallissa ja joidenkin ns. miesten menevän naisten rukouspuolelle juutalaisissa ja islamilaisissa rukoukselle altitetuissa paikoissa.”

Jätän nyt huomiotta kummallisen ajatuksen oman sukupuolen ”päättämisestä” jonkinlaisen hyödyn toivossa, sillä haluan nostaa esiin kommentin heteronormatiivisen ajattelun hassunkurisuuden.

Kommentoija kysyi minulta, kuinka ratkaisisin tilanteen olettamatta häiriökäyttäytyvän sukupuolta, mikäli edellä kuvailtu tilanne toteutuisi (eli mies menisi naistenosastolle hyöty mielessään). Vastaus on hyvin yksinkertainen. Tilanteeseen voi puuttua aivan samalla tavalla kuin jo nykyään tehdään, jos uimahallikävijä ahdistelee heille osoitetuissa pukutiloissa toista uimahallikävijää: puuttumalla ongelmalliseen käytökseen eikä kytkemällä sitä sukupuoleen. Omia ”etujaan” kun voi yhtä lailla tavoitella myös muu kuin hetero, eivätkä kaikki homotkaan ole kivoja ja kilttejä.

 

Somessa kiersi eilen Ylen video, jossa kansanedustaja Susanna Koski kohtaa ihan oikean köyhän. Se olisikin oma postauksen aiheensa, mutta kyseisen videon kommenttikentässä törmäsin seuraavaan kommenttiin:

Kuvankaappaus 2017-10-9 kello 13.32.20

Lukuisia kertoja ruoka-apua jonottaneena voin vakuuttaa, ettei jonon tunnelma ole rehvakas ”heh heh, täältä sitä vaan haetaan ilmaista ruokaa”-henkinen vaan ennemminkin hyvin nöyrä ja hiljainen.

Jaossa olevat elintarvikkeet ovat myös tavallisimmin niitä, jotka paremmin toimeentuleva väestö on jättänyt ostamatta – kuinka moni laatutietoinen kuluttaja sitten jonottaa parhaimmillaan tunteja pakkasessa saadakseen ilmaiseksi päiväysvanhaa leipää, kolhiintuneita vihanneksia tai esimerkiksi purkillisen viime joulun luumuhilloa?

 

Minun on hieman hankala uskoa näissä konteksteissa sanontaan ”tilaisuus tekee varkaan”. En elä harhassa, etteivät ihmiset tekisi toisilleen julmia, kuvottavia asioita, mutten myöskään usko, että ihminen esimerkiksi raiskaa tai ahdistelee toista vain tilaisuuden sattuessa, jos ei ole aiemminkaan kokenut tarvetta alistaa ja tehdä väkivaltaa. Ne yksilöt, joilla tällaisia fantasioita on, toivottavasti joko hankkivat apua tai sitten mahdollistavat tilaisuuden itselleen joka tapauksessa, vaikken tietenkään toivo jälkimmäisen tapahtuvan.

En missään tapauksessa tarkoita rinnastaa seksuaalista häirintää kokeneiden tuskaa ja ruoka-avun jakamista asioina toisiinsa, vaan nimenomaan kommentoida tähän nostamieni kommenttien yhtenevää ajatuskulkua ja argumentteja.

Molemmissa kommenteissa kun pidetään heikommilla olevan ihmisryhmän tukemista/tunnustamista ongelmallisena, koska joku voi käyttää tilaisuutta hyväkseen. On siis ok, että yhden ryhmän alaspäin painamista jatketaan, koska joku sen ulkopuolinen, etuoikeutetummassa asemassa oleva voi mahdollisesti perseillä.