Tyytyisitkö sinä elämään ilman kosketusta? Apukäsiä seksiin tarvitaan

Ylen dokumentti avusteisesta seksistä ensiesitettiin eilen televisiossa ja Areenassa. Suosittelen kaikkia katsomaan sen. Erityisesti teitä, joiden mielestä on kohtuutonta olettaa, että henkilökohtainen avustaja voisi avustaa vammaista asiakastaan myös seksiin sekä mielihyvän saamiseen ja tuottamiseen liittyvissä asioissa.

Itse perehdyin aihepiiriin kirjoittaessani siitä artikkelia Creatille reilu vuosi sitten. Päädyin asian pariin kuultuani autismikirjon ihmisten ohjaajana työskentelevältä kaveriltani, miten huonolla tolalla vammaisten seksuaaliterveydestä huolehtiminen Suomessa on. Itsehän en ollut asiaa tajunnut aiemmin edes ajatella, koska, no, se ei ole suoranaisesti koskettanut omaa elämääni.

Koska keskustelua aiheesta ei juuri ole ollut, uskoisin avusteisen seksin käsitteen olevan useille melko vieras. Epäilemättä aihe on myös sellainen, joka aiheuttaa helposti torjuntareaktion: eihän hoitajia voi pakottaa seksiin asiakkaiden kanssa. Siksi Apua seksiin -dokumentin erityiseksi ansioksi nouseekin eron tekemisen seksissä avustamisen ja siihen osallistumisen välillä.

Kuvankaappaus Yle Areenasta.

Kuvankaappaus Yle Areenasta.

Avusteisessa seksissä on kyse mihin tahansa autettaviin toimiin rinnastettavasta passiivisesta mahdollistamisesta – esimerkiksi seksivälineiden ojentamisesta ja pesemisestä sekä sopiviin asentoihin siirtämisestä – ei seksiin osallistumisesta. Apua seksiin -dokumentissa sivuttiin tosin myös mahdollisuutta seksiin osallistuvien seksityöntekijöiden, jotka siis ovat aivan eri henkilöitä kuin henkilökohtaiset avustajat, käyttöön. Jos seksipalveluita ei miellettäisi hämärätoiminnaksi ja seksityöntekijät voisivat halutessaan avoimesti kouluttautua ja tarjota palveluitaan myös vammaisille, olisi se kaikille osapuolille turvallisempaa ja helpompaa.

Sexpo on aloittanut aiheeseen liittyvät koulutukset, mutta niiden puitteissa on tähän mennesä saatu koulutettua noin 40 ihmistä. Jokainen osannee laskea, ettei se ole likimainkaan riittävästi, kun pelkästään eri tavoin liikuntarajoitteisia on suomalaisista noin joka kymmenes.

Iso määrä ongelmia ratkaistaisiinkin kouluttamalla lähihoitajia, sairaanhoitajia, henkilökohtaisia avustajia sekä vammaisten henkilöiden omaisia muun koulutuksen ja neuvonnan ohessa. Kun seksissä avustamiseen liittyvät asiat käytäisiin selkeästi läpi jo ennakkoon, vältettäisiin pelkoa molemminpuolisesta hyväksikäytöstä ja autettaisiin omien rajojen vetämisessä.

”Kehtaanko pyytää apua, kuka suostuu auttamaan, mihin asti apua voi saada ja missä raja seksiin osallistumisesta kulkee.”

Kun miettii, miten merkittävä osa seksuaalisuus ja läheisyyden tarve ovat suurta osaa ihmisistä, on absurdia, miten vähän niistä puhutaan vammaisten henkilöiden kohdalla. Aihepiiriä ei juurikaan sivuta hoitoalan koulutuksissa eikä siitä kovin aktiivisesti puhuta vammaisille itselleenkään. Seksuaalinen turhautuminen voi kuitenkin todetusti aiheuttaa aggressiivista käytöstä ja sen purkamisyritykset osaamattomissa käsissä myös fyysistä vahinkoa. Pahimmillaan ihmiset satuttavat itseään pahastikin, kun eivät osaa esimerkiksi tyydyttää itseään. Tämä ongelma olisi helppo ratkaista opettamalla, mutta kun aiheesta ei puhuta edes hoivatyön koulutuksessa, voi kynnys opettamisen aloittamiselle olla aikamoinen.

”Minä voin koska tahansa kävellä huoneen toiselle puolelle ja suukottaa siellä möllöttävää poikaystävääni. Meidän ei tarvitse kutsua kolmatta ihmistä paikalle, jos haluamme jatkaa koskettamista pidemmälle.”

Seksuaalisuuden toteuttamiseen ja läheisyyden mahdollistamiseen liittyy toki paljon muutakin kuin akti. Dokumentissa sekä artikkelissani esiintyvä Raila Riikonen kertoo eimerkiksi, ettei ole koskaan itse voinut riisua vaatteitaan ja että spontaanit hellyydenosoitukset, kuten oman kumppanin käteen tarttuminen tai vaikka tämän niskan suukottaminen ovat lähes mahdottomia.

Minä voin koska tahansa kävellä huoneen toiselle puolelle ja pussata siellä möllöttävää poikaystävääni. Meidän ei tarvitse kutsua kolmatta ihmistä paikalle, jos haluamme jatkaa koskettamista pidemmälle. Meidän ei tarvitse jännittää, kuinka joku parisuhteemme ulkopuolinen siihen suhtautuu.

Koska tällaisiin tilanteisiin ei opeteta varautumaan, joutuvat avustettavat tällä hetkellä kamppailemaan juuri näiden asioiden kanssa: kehtaanko pyytää apua, kuka suostuu auttamaan ja mihin toimiin apua voi saada. Avustavat taas joutuvat vetämään itse omat rajansa ja arpomaan, mihin asti lain puitteissa uskaltaa auttaa ja toisaalta onko seksissä avustaminen pakollista, jos ajatus hirvittää. Nämä kysymykset pitäisi voida esittää ilman negatiivista kaikua ja yhtä neutraalisti kuin muihinkin avustaviin työtehtäviin liittyvät tarkennukset.

Harva vamma vaikuttaa ihmisen seksuaalisuuteen, mutta silti tunnutaan ajattelevan, ettei vammaisilla ole seksuaalisia haluja eikä tarvetta läheisyyteen. Se on yksiselitteisesti törkeää.

Vai miten on, tyytyisitkö itse elämään ilman kosketusta – omaasi tai jonkun muun?

Varokaa vapaita naisia

Helsingin Sanomien Annamari Sipilä kirjoitti eilen ansiokkaan, joskin binäärisen, kolumnin naisen seksuaalisesta vapaudesta ja sen toimimisesta mittarina yhteiskunnan kehittyneisyydelle. Kuten arvata saattaa, kommenttiosiossa ei oltu aivan samaa mieltä kirjoittajan kanssa.

Kuvankaappaus 2017-5-29 kello 12.44.03

Moni Sipilän kolumnia kommentoinut tuntuu tosiaan olevan sitä mieltä, että naisen vapautta seksin harrastamiseen tulee rajoittaa, koska nainen ei ole itse kyvykäs ottamaan vastuuta, välttämään riskejä ja tekemään tilannearvioita. Taas päästään myös tähän traagiseen ongelmaan; jos nainen saa valita seksikumppaninsa, mies voi jäädä ilman.

Moni nainen haluaa edelleen perustaa perheen ja sitoutua yhteen kumppaniin. Jotkut haluavat sitä nuorempana, toiset kokeilevat ensin useampia kumppaneita ja jotkut eivät ole kiinnostuneet perinteisen ydinperhemallin toteuttamisesta koko elämänsä aikana. Syntyvyys toki vähenee sitä mukaa, mitä omista oikeuksisaan ja haluistaan tiedostavammaksi synnyttävät käyvät. Naisen ei kuitenkaan tarvitse käyttää ”parhaita vuosiaan” sopivan puolison etsimiseen ja lisääntymiseen, ellei hän itse halua niin. Suurempien ikäluokkien vanheneminen on toki pieneneville sukupolville haastavaa, mutta pidemmällä tähtäimellä maapallollehan on vain hyvästä, jos ihmispopulaatio pienenee tai ei ainakaan kasva samaan tahtiin kuin tähän asti.

Seksuaalisesti aktiivisen naisen tuomitseminen ja häpäisy ovat tapoja rajoittaa naista nauttimasta seksuaalisuudestaan. Ei siis puhuta välttämättä mistään konkreettisista rajoitteista, vaan huonoksi naiseksi leimautumisen pelosta.

Minua alettiin kutsua Huora-Hannaksi 10- tai 11-vuotiaana, koska suuri osa kavereistani oli poikia ja olin ala-asteellamme ulkonäöltäni poikkeava. Huorittelu jatkui koko peruskoulun ajan, ja edelleenkin törmään itsestäni liikkuviin juoruihin, vaikka onneksi ystäväpiirini jalostumisen myötä se onkin vähentynyt huomattavasti. Tummaihoisen kanssa seurustelemaan ruvennut lapsuudenystäväni kertoi juuri saavansa säännöllisesti kuulla olevansa suvakkihuora, nekrujen nussija ja häpeäksi rodullemme.

Tällaisella kommentoinnilla halutaan säikäyttää seksuaalisuudestaan nauttiva ja omia valintojaan tekevä nainen takaisin ruotuun. Kuten eräässä feministisessä keskusteluryhmässä todettiin, ”Karmeimmilla tavoilla tämä näkyy oikeudenkäynneissä, jossa raiskaajan puolustus usein perustuu uhrin kertomuksen uskottavuuden horjuttamiseen mustamaalaamalla uhria valehtelevaksi ja epäluotettavaksi ”huonoksi naiseksi”, joka on vain muuttanut mieltään. Siksi uhrilta kysytään hänen alusvaatteistaan, aikaisemmasta seksuaalihistoriastaan ja seksuaalimieltymyksistään. Sen sijaan mieheltä ei kysytä vastaavaa eikä hänen seksuaalista moraaliaan kyseenalaisteta edes silloin, kun hän on syytettynä väkivallasta.”

Jos 10-vuotiaat keksivät ruveta huorittelemaan ikätoveriaan liiasta vastakkaisen sukupuolen kanssa hengailusta, on lienee selvää, miten syvällä nämä asenteet yhteiskunnassamme ovat. Suomessakin on Sipilän ehdottamalla mittarilla siis vielä paljon tekemistä.

 

Kuka saa haluta – vammaisten kiusalliset seksuaalioikeudet

Vammainen ihminen ei halua seksiä. Vammaiset eivät harrasta seksiä. Kukaan ei halua vammaista seksuaalisesti. Näihin vääristyneisiin ja kerrassaan kummallisiin ajatuksiin törmäsin jatkuvasti suunnitellessani ja tehdessäni artikkelia vammaisten ihmisten oikeudesta seksuaalisuutensa toteuttamiseen. Jos joku ei vielä hoksannut: väittämät eivät siis pidä paikkaansa.

Vammaisten seksuaalioikeudet ovat yhteiskuntamme pinttyneimpiä tabuja – niistä ei juuri puhuta eikä niihin suhtautumiseen valmenneta alan koulutuksissa saati ohjata omaishoitajina toimivia perheenjäseniä. Vammaiset henkilöt eivät välttämättä edes itse tiedä oikeuksiaan, sillä he ovat yhtä ehdollistuneita seksuaalisuutensa kieltämiselle kuin muutkin. Harva vamma kuitenkaan vaikuttaa haluihin.

Kuva: Ville Malja

Kuva: Ville Malja / Keltainen Ruusu

Liikuntarajoitteiselle ihmiselle seksissä avustamisen tarve voi tarkoittaa esimerkiksi dildon ojentamista pöytälaatikosta, seksivälineiden pesemistä tai seksiä harrastavien henkilöiden asettamista suotuisaan asentoon. Avustajan ei siis ole tarkoitus olla osa seksiä, vaan mahdollistaa se. Silti seksissä avustaminen on tällä hetkellä monelle henkilökohtaiselle avustajalle ehdoton ei. Osa pelkää hyväksikäyttösyytteitä, osaa ajatus inhottaa, osa voi jopa kokea pettävänsä kumppaniaan. Kun koulutusta asian kohtaamiseen ja sen ottamiseen yhtenä työtehtävistä ei yksinkertaisesti ole, jokainen joutuu tekemään omat linjanvetonsa. Asenteiden takia moni apua tarvitseva ei uskalla tai kehtaa pyytää sitä.

Kehitysvammaisilla tai autismin kirjon ihmisillä kyse on usein kehtaamista enemmän asioiden sanallistamisesta. Moni kommunikoi muuten kuin puhumalla, esimerkiksi kuvakortein. Suomen käytetyimmässä kommunikaatiokuvien kuvapankissa ”seksi” esitetään poskipusulla ja haikaralla, jolla on nokassaan vauvan sisältämä nyytti. Lähes kaikki seksuaalisuuteen liittyvät apukuvat ovat myös kieltäviä tai muuten negatiivisia. Siksi ei-puhuvien kanssa on haastavaa ottaa seksuaalisuus esiin ottaminen positiivisessa valossa. Tämä ei tarkoita, ettei asiaa olisi olemassa.

Tabut syntyvät ja elävät tietämättömyydestä ja sen aiheuttamista peloista. Vammaisten seksuaalisuuteen liittyvistä tabuista on päästävä eroon, ja avainasemassa siinä on hoitohenkilökunnan ja henkilökohtaisina avustajina toimivien omaisten koulutus. Myös vammaisille itselleen pitäisi olla ohjausta paitsi apuvälineiden käyttöön myös siihen, miten seksuaaliasioihin liittyvät toiveet ja tarpeet voi ottaa puheeksi avustajan kanssa. Ensimmäinen askel tabujen purkamiseen on se, että me alamme puhua ääneen myös kiusalliselta tuntuvista aiheista.

Seksuaalikasvattaja Raila Riikonen avusteisen seksin oppaan julkaisutilaisuudessa. Kuva: Ville Malja / Keltainen Ruusu

Eilen julkaistiin Sexpon ja Kynnys ry:n kustantama Avusta ja ohjaa seksissä turvallisesti -opas. Samassa tilaisuudessa esiteltiin myös seksuaalisen hyvinvoinnin ja seksuaaliterveyden erikoiskuvasto, joka on suunniteltu yhteistyössä asiantuntijoiden kanssa palvelemaan ihmisiä, joiden toimintakyky on rajoittunut ikääntymisen, sairauden tai vammaisuuden takia. Käytännössä se tarkoittaa helppokäyttöisiä seksileluja ja muita apuvälineitä. Kuvastoa voi noutaa Keltaisesta Ruususta sekä Creat Spacesta.

Suosittelen kaikkia tällä hetkellä toimintakykyisiäkin tutustumaan opuksiin ja aiheeseen, sillä jossain elämän vaiheessa se tulee koskettamaan meistä lähes jokaista.