Punkkarit sillan alla -tapahtumassa ei rakenneltu keskiluokkaista identiteettiä

Kun Veikka Lahtinen julkaisi paljon keskustelua herättäneen blogitekstinsä kaupunkikulttuurista keskiluokan egonpönkittäjänä, en tunnistanut siitä omaa kaupunkikulttuuriani. Jaan kyllä Lahtisen näkemyksen siitä, että moni kaupunkikulttuuriksi miellettävä on hinnoitellut itsensä joidenkin yhteiskuntaluokkien ulottumattomiin, mutta onneksi kaupunkikulttuuri on muutakin kuin korianteriannoksia Instagramissa. Omaan tulotasoon ja makuun sopivaa kaupunkikulttuuria saa sillä, kun menee kadulle ja tekee sellaista. Siitä eilen järjestetty, järjestyksessään toinen Punkkarit sillan alla sekä vaikkapa vuosittaiset kadunvaltaukset ovat malliesimerkkejä; yhdessä tehtyä, kaupunkitilaa hyödyntävää ja kävijöille ilmaista.

Stress Factor sillan alla. Kuva: Paavo Lehtonen

Uusi lempibändini Stress Factor sillan alla. Kuva: Paavo Lehtonen

Captain Morgan’s Sinking Ship tulkitsi rakkauslaulut mm. kodeiinille sekä kauniille kanalle, joka tapettiin ja syötiin.

Keskikaljakuosi. Ihanaa nähdä, että hommat jatkuu ja nuoriso löytää hyvien harrastusten pariin!

Keikkojen yhteydessä käytiin myös bike warsit!

Keikkojen yhteydessä käytiin myös Bike Wars!

Tällaiset tapahtumat aina muistuttavat siitä, miksi punk on niin hienoa. Nautin toki musiikista ja ihmisistä, mutta parasta on  DIY-kulttuuri. Kun raha ei juurikaan vaihda omistajaa, tehdään tekemisen ilosta ja keksitään mitä mielikuvituksekkaampia ratkaisuja. Ihmiset ovat valmiita laittamaan aikaa ja vaivaa sen eteen, että muut saavat fiilistellä, eikä kukaan pyri rikastumaan toisten kustannuksella. Tarjoiltiin sillan alla toki street foodiakin, nimittäin kiljua ja seitanhodareita kuluttajaystävälliseen hintaan.

Kaupunkikulttuuri on sitä millaiseksi kaupunkilaiset sen tekevät. Jos Ravintolapäivän muuttuminen ravintoloiden rahastusjuhlaksi vituttaa, voi itse toteuttaa tapahtuman alkuperäistä ajatusta ja olla liittymättä mukaan hyödyntavoitteluun. Tai jättää väliin ja tehdä jotain muuta. Lupaviidakossa räpiminen hankaloittaa ja hidastaa tapahtumajärjestämistä aivan valtavasti, joten ehkä kaupunkikulttuurimme tarvitsisi nyt vain jonkun verran reipasta kansalaistottelemattomuutta. Kadut, puistot ja siltojen alustat ovat kaupunkilaisten aluetta, otetaan ne kunnolla käyttöön. Kun tarpeeksi moni toimii samoin, kaupunkikulttuuri muuttuu väkisinkin. Vähemmän ruokapornoa ja keskiluokkaistamista, enemmän munaa tai jotain sinne päin!

M.O.S.H. Festival on alakulttuurien sillisalaatti, joka tavoittelee vanhan Lepakon henkeä

Olin pari vuotta järjestämässä LPRHC Fest -nimistä festaria, minkä musiikkikattaus koostui lähinnä punkista, jenkkihardcoresta ja ug-räpistä. Tein silloin tiiviisti duunia tapahtumaa tuottaneen Tanjan kanssa, joka on sittemmin perustanut oman firman (Rockin’ Hot Mama Agency), ja järjestää nyt ideologialtaan samantyyppistä M.O.S.H. Festivalia Helsingin Nosturiin. Lappeenrannassa metallisemman hardcoren skene on vahvempi kuin Helsingissä, ja tämän tyylinen tapahtuma onkin pääkaupungissa nykyisellään uniikki. Tästä eteenpäin tilanne voi kuitenkin muuttua – M.O.S.H.ille nimittäin toivotaan tulevan myös jatkoa.

You Can’t Keep Me Down

Valinnanvaraa riittää

Nosturissa ja sen alakerran Elmun baarissa soittaa 1.-2.4. lähes kaksikymmentä bändiä. M.O.S.H.in musiikkikattaus on melkoinen sillisalaatti; siihen mahtuu popimpaa sekä raaempaa punkrockia, hardcorea, pari rap-edustajaa sekä myös esimerkiksi oma suosikkini, garagebändi The Splits. Harvakseltaan keikkaileva punkrock-kokoonpano Kyre & Duunarit heittää kyseisissä bileissä kevään ainoan keikkansa, minkä lisäksi tärppinä mainittakoon esimerkiksi vanhaa brittiheviä ja kaljastoneria rokkitatsilla soittava United SeaFood.

Baarikeikat on yleensä järkevää kasata hieman keskitetymmin yhden tyylilajin ympärille tai muilla perustein sopivaksi kokonaisuudeksi, mutta nyt onkin kyse festareista. Kukaan tuskin jaksaisi katsoa kahtakymmentä samanlaista bändiä, joten sekalainen seurakunta on varsin perusteltu ja piristävä.

Brittilegenda Discharge pitkästä aikaa Suomeen

Lauantain pääesiintyjäksi on saatu vuonna 1977 perustettu hardcore punk -bändi Discharge, jonka miehistö ja musiikkityyli on ehtinyt vaihtua useaan otteeseen tässä vuosikymmenten aikana. Punkkipiireissä tunnutaan noin yleisesti suhtautuvan nihkeästi 70-80-luvun bändien uudelleentulemisiin tai edes musiikillisiin kokeiluihin. Kokemus on osoittanut, että se on useassa tapauksessa myös perusteltua – mutta poikkeuksiakin on.

Vakoilin ja kyselin Discharge-fanien fiiliksiä tulevasta keikasta ja uudesta tuotannosta, ja lausunnot olivat todella ristiriitaisia. Monet tuntuvat olevan sitä mieltä, ettei bändi ole tehnyt mitään kuuntelukelpoista ainakaan sitten 80-luvun puolenvälin, mutta toiset odottavat keikkaa kuumeisesti ja kehuvat uudempaa materiaalia. Pakko siis mennä paikan päälle katsomaan, mitä on tulossa!

Harkkia, brunssia ja bingoa

M.O.S.H.in toinen päivä alkaa jo yhden aikaan brunssilöysäilyllä Elmun baarissa. Samalla on mahdollista voittaa Bissebingosta tuotepalkintoja tai juomalippuja illan bileisiin. Hieman hirvittää, kuinka brunssilta jaksaa juhlia aamuyöhön asti, mutta otetaan se haasteena!

Ronskibiitti, etualalla toinen Bissebingon juontajista: Mr. Respektor

Lepakon henki Nosturin lavoille?

Punkin ja hardcoren alalajit ovat Helsinginkin kokoisessa kaupungissa kaukana toisistaan. Siksi Rockin’ Hot Maman ja Elmun yhteistyön lähtöajatus on kiinnostava – he nimittäin haluavat elvyttää legendaarisen, 90-luvun lopulla puretun Lepakon aikaista kulttuuria ja tuoda eri alakulttuurit yhteen, tai edes lähemmäs toisiaan. Itse en ehtinyt koskaan käydä Lepakossa, joten mielikuvani siitä ovat pelkkään luettuun ja kuulopuheeseen perustuvia, mutta vastaavalle tilalle Helsingissä olisi tosiaan tarvetta.

Kaverini sanoi tässä yhtenä päivänä, että alakulttuurien täytyy pitää yhtä valtavirrassa. Sitä ajatusta M.O.S.H.kin lähtee nyt tavoittelemaan.

Yhden ja kahden päivän lippuja saa ostettua täältä, kahden päivän lippuja myös Vaasankadun Combat Rock Shopista.

Kuvat: Jetro Stavén
Juliste: Jaakko Forsman