Lisääntymisasioista ja itsekkyydestä

Näin lähes kolmekymppisenä lasten hankkiminen on aihe, jota on väistämättäkin tullut ajateltua. Vaikken ole koskaan halunnut lapsia ja ajatuksen muuttuminen tuntuu tällä hetkellä epätodennäköiseltä, on aktiivinen ei-haluaminenkin täytynyt käydä läpi mahdollisimman monelta kantilta. Kun Hesari tänään kirjoitti lasten hankkimatta jättämisen olevan uuden tutkimuksen mukaan tehokkain keino hillitä ilmastonmuutosta yksilötasolla, päätin  kirjoittaa aiheesta, josta kirjoittamista olen arastellut pitkään.

En ole koskaan tuntenut sellaisia tunteita, joita kuvaillaan ”äidillisiksi”. Pidän kyllä huolta läheisistäni tiettyyn rajaan saakka, mutta oman elämän ja elämäntyylin uhraaminen vuosikausia armoillani olevasta huolehtimiseksi tuntuu ajatuksena suoraan sanottuna kamalalta. Pohtiessani mahdollisia syitä lisääntymiselle olen päätynyt kahteen vaihtoehtoon: pelkoon yksin vanhenemisesta/kuolemisesta tai vahvaan biologiseen viettiin ihmislajin ja oman veren jatkamisesta. Vaikka kuinka pyörittelen, molemmat syyt tuntuvat itsekkäiltä.

Olen käynyt läpi, voisinko todella olla sitä mieltä, että minun haluni nähdä jotain itsestäni siirtyvän toiseen ihmiseen ajaa yhteisen ja yleisen edun yli. Voisinko todella väittää, että oman haluni sijaan suurin motivaattorini lisääntymiselle on ihmislajin jatkuminen, ja jos, niin miksi ihmislajia ylipäätään tulisi jatkaa tai populaatiota ainakaan kasvattaa. Ja vaikka päätyisin vastaamaan näihin kysymyksiin kyllä, haluaisinko synnyttää uutta ihmistä tällaiseen maailmaan.

Tiedostan toki senkin, että ajatukseni voivat muuttua. En ole vielä kokenut sitä, mitä kutsutaan biologisen kellon tikittämiseksi. Olen pohtinut paljon, onko sen aiheuttama reaktio niin voimakas, että se kääntäisi järkeilemäni ajatukset täysin päinvastaisiksi ja vaatisi minua ensinnäkin yrittämään lapsen hankkimista ja toiseksi yrittämään sitä nimenomaan ”perinteisin menetelmin”. Järjellä ajatellen on nimittäin yllättävää, että harva lasta suunnitteleva päätyy ensimmäisenä vaihtoehtonaan adoptioon. Sekä ekologisesti että inhimillisesti ajateltuna kun olisi loogisinta huolehtia jo tänne tehdyistä lapsista sen oman veren väkisinjatkamisen sijaan. Sillä vaikka toimisimme biologian ohjaamina, meillä on myös tietoisuus ja näin ollen valmius toimia viettejämme vastaan.

Lasten hankkiminen on henkilökohtainen päätös, enkä ota kantaa kenenkään muun ratkaisuun – puhun tässä ainoastaan itsestäni ja omista ajatuksistani aiheeseen liittyen. Ovathan myös omat syyni lapsettomuuteen perin itsekkäät, lopputuloksesta vain on vähemmän haittaa isommassa mittakaavassa. Jo pelkästään velvollisuudesta niitä syntyviä lapsia kohtaan jokaisen tulisikin vähintään ajatella asia kunnolla läpi ja tiedostaa ratkaisunsa syyt ja seuraukset.

Pikkujalkojen pakkotepsutus

baby-256857_1280

Kuulin tänään aamusporassa tahtomattani keskikäytävän yli käytävän keskustelun. Osapuolet olivat sävystä päätelleen toisilleen tuttuja, mutta eivät niin läheisiä, että olisivat aktiivisesti tekemisissä. Henkilö A oli menossa viemään jälkikasvuaan päivähoitoon ja kehui lapsensa uutta hoitopaikkaa, mistä keskustelu jatkui kutakuinkin seuraavasti:

Henkilö A: Missä sun lapsi käy?

Henkilö B: Mit..

Henkilö A: Vai oliks sulla skidi, eiks sulla oo?

Henkilö B: Ei, en mä semmoista…

Henkilö A: No mutta suosittelen tota mestaa sitten tulevaisuudessa.

Henkilö B: Eikun…

Henkilö A: Se on tosi siisti mesta, oikein idyllinen.

Henkilö B: Eikun en mä voi saada… Ja mulla on mies, joka ei myöskään voi, selvis tässä. Se otti sen aika paljon raskaammin, niin…

Henkilö A: No onhan niitä keinoja. Toi on tosi kiva mesta. No moi! (Jäävät lapsen kanssa pois kyydistä)

Henkilö B: Niin… Moi… Hyvää tarhapäivää.

Sanomattakin lienee selvää, että Henkilö B oli vaivaantuneen oloinen joutuessaan tähän keskusteluun puolituttunsa kanssa koko raitiovaunun kuullen. Ikävän tilanteesta teki toisen osapuolen täysi osaamattomuus asettua lapsettoman ihmisen asemaan.

Lapsipäissään olevan ihmisen ajatukseen ei ilmeisesti mahdu, että kaikki eivät tee lapsia. Syitä siihen on monia; jotkut eivät voi, jotkut eivät halua. Jollain voi olla sairaus, jonka johdosta lapsen yrittäminen olisi riski omalle terveydelle tai jonka periytyminen lapselle erittäin todennäköistä. Sukupuolensa korjaavat myös edelleen pakkosteriloidaan Suomessa, mikä on monelle kipeä aihe. Onneksi kohta sentään entistä useammat saavat adoptoida. Enkä missään nimessä tarkoita, että jokainen lapsia hankkinut olisi ”lapsipäissään”, suurimmalle osalle tämä kaikki on varmasti täysin itsestäänselvää.

Esimerkiksi itse en ole ikinä kokenut minkäänlaista hoivaviettiä pikkulapsia kohtaan enkä varsinkaan haaveillut omasta. Lasten läsnäolo lähinnä ärsyttää minua, mutten silti kysy keneltäkään miksi sellainen on pitänyt maailmaan pukata. En myöskään koe velvollisuudekseni perustella lapsettomuuttani kenellekään tai joutua kuuntelemaan mitään ”kyllä se biologinen kello sullakin….”-soopaa. Jos mieleni joskus muuttuu, sekin on oma asiani, kuten sekin, jos en yrittämisestä huolimatta onnistukaan.

Tässä kirjoituksessa ei ole mitään uutta eikä mullistavaa, mutta tämä on ilmeisesti aina vain tarpeellinen muistutus. Tämän kirjoituksen ainoa pointti on, että älä oleta.

Älä oleta, että kaikki saisivat lapsia. Älä oleta, että kaikki haluaisivat niitä. Älä oleta, ettei lapsettomuuden taustalla ole kipeää tragediaa. Älä oleta, että kaikki haluaisivat puhua siitä. Varsinkaan puolitutulle aamuruuhkassa.

 

Edit: Lisätty selvennykseksi lause: ”Enkä missään nimessä tarkoita, että jokainen lapsia hankkinut olisi ”lapsipäissään”, suurimmalle osalle tämä kaikki on varmasti täysin itsestäänselvää.”