Kuka saa puhua köyhyydestä

Niin ikään Imagelle bloggaava Pasi Sillanpää julkaisi eilen köyhyyden ymmärtämistä käsittelevän postauksen, jossa toi esiin arvokkaan havainnon myös eri sosiaalitukien eriarvoistavasta vaikutuksesta. Mielenkiinnolla odotin, minkälaista palautetta Sillanpää tekstilleen saa, sillä köyhyys on oman kokemukseni mukaan ollut hankala aihe nieltäväksi monelle Imagen blogeja lukevalle.

Kun minä kerroin, millaista on olla köyhä, sain satoja vihaisia viestejä suuttuneilta miehiltä. Ajatuspaja Liberan Heikki Pursiainen kirjoitti kolumnin, jossa kertoi että köyhyyteni ei ole todellista, ja minusta perustettiin MV-lehden keskustelufoorumille ketju, jossa lähinnä ruodittiin ulkonäköäni, ”tiedettiin” minut kommunistiksi ja vihjailtiin valkoisten hampaideni johdosta minun edustavan seksuaalivähemmistöä. Kun keski-ikää lähestyvä mies sitten kirjoittaa köyhyydestä, kukaan ei edes kommentoi hänen postaustaan saati kyseenalaista hänen uskottavuuttaan aiheen parissa – ainakaan perustuen hänen ulkonäköönsä. Minua syyteltiin yhteiskunnan tuilla harrastelusta, vaikka olen itseni omalla työlläni elättävä yrittäjä. Minulle sanottiin, että olen niin huono työssäni, ettei siitä oikeastaan tarvitsekaan maksaa.

Siis kun köyhä kertoo, millaista on olla köyhä, se ei ole totta, mutta kun hyvin pärjännyt, uskottavan ikäinen mies kertoo saman tuloluokan elämästä, sitä ei kyseenalaisteta.

Kuvankaappaus 2017-4-18 kello 18.57.43

Kuvakaappaus kunniakseni perustetusta topicista, jossa minun ilmeisesti vihjaillaan myös harjoittavan prostituutiota tai ehkä vaihtoehtoisesti kehotetaan siihen?

Missään tapauksessa tarkoitukseni ei ole rakentaa vastakkainasettelua minun ja Sillanpään eikä kirjoitustemme välille, vaan pidän hänen avaustaan erittäin tervetulleena, hyvänä ja asiallisena. Haluan kuitenkin kiinnittää huomiota tähän havaintoon vastaanoton laadusta, sillä kirjoituksiani kommentoidaan jatkuvasti väittämällä, että sukupuolten välinen tasa-arvo toteutuu jo. Silti minä tämän ikäisenä, näköisenä ja sukupuolisena en ole joidenkin mielestä kelpo kertomaan edes _omia kokemuksiani_ tai saamaan työstäni palkkaa.

Sinällään ironista, että koska niin moni halusi tulla ilkkumaan köyhyyspostaustani, lukijamääräni kasvoivat kerrasta sellaisiksi, että olen saanut blogistakin tuloja siitä lähtien. Että kiitos vaan kaikille silloin lähestyneille! Terveisin vaalea, kommunismista tykkäävä Hanna helmihampaineen 🙂

Köyhä pressikortilla

Olen elänyt köyhyysrajan tuntumassa siitä saakka, kun 15-vuotiaana muutin kotoa. Toisen asteen ja opistotason lisäksi olen opiskellut kahdessa korkeakoulussa, ja opintolainaa on niin suuri summa, etten uskalla avata sen välilehteä verkkopankissa. Vaikka olen opiskelujeni ohessa tehnyt parhaimmillaan kolmea työtä, olen koko ajan joutunut turvautumaan myös vanhempieni (onnekseni suosiolliseen) apuun, niin noloa kuin se onkin myöntää.

Iltakävelyllä pidän mukana muovipussia panttitölkkejä silmälläpitäen, mutta muuten köyhyys ei välttämättä näy minusta ulospäin. Uskallan väittää, että maassamme on paljon muitakin niin sanottua kaksoiselämää viettäviä, köyhyyden määritelmän kanssa tasapainottelevia – ei absoluuttisen köyhiä, mutta parempituloisiin nähden huonommassa asemassa eläviä. Väitän, ettei monikaan tuttavapiiristäni tienaa kuussa säännöllisesti yli 1 200 euroa käteen, saati että päästäisiin Laura Rädyn möläyttämiin 2 100 tai 2 600:een euroon kuukaudessa.

Kun vieras ihminen kysyy minulta mitä teen, vastaus kuulostaa päällisin puolin melko hyvältä; kirjoittelen freelancerina aikakauslehtijuttuja, pidän blogia ja pyöritän second hand -liikettä uudessa kaupunkikulttuurikeskittymässä. Sehän tarkoittaa sitä, että saan työskennellä uniikissa ympäristössä ja erittäin vapaasti, tunnen paljon niin sanotusti tärkeitä ihmisiä, käyn taidenäyttelyiden avajaisissa juomassa ilmaista viiniä ja maksan harvoin tapahtumiin sisään. Se onkin yksi todellisuus elämästäni, mikä kuitenkin on melko irrallaan sen muista osa-alueista.

Toisessa elämässäni minä, kohta kolmekymppinen yksityisyrittäjä, pyydän äidiltäni rahaa junalippuihin, jotta pääsen juttukeikalle. Kirjoitan tätä tekstiä Hurstilta saadut sukat jalassa ja syön samalla lounaaksi eilen roskiksesta löydettyjä banaaneja ja niin ikään ruokajonosta haettua kauraleipää. Ruokajätettä tuotetaan yhteiskunnassamme valtavasti, joten dyykkaaminen on itselleni myös muuta kuin käytännön sanelema pakko. Kontrasti on kuitenkin melkoinen, kun kotimatkalla elokuvan kutsuvierasnäytöksestä haen iltapalan lähikaupan roskiksesta tai lähden Imagen juttuhaastattelusta suoraan ruokajonoon. Lähes kaikki vaatteeni ovat kirpputorilta, mutta etsimään hioutuneen silmän ansiosta se kääntyy tyylivalinnaksi.

Voi toki kysyä, onko sitten pakko asua yksiössä Kalliossa, kun käytännössä kaikki rahat menevät siihen. Olen itsekin pohtinut sitä, onko elämäni jonkinlaista kulissien ja imagon rakentelua ja parempaan yhteiskuntaluokkaan pyrkimistä. Voi olla niinkin, mutta toisaalta kyse on arvovalinnoista: pyrin elämään mahdollisimman eettisesti sekä ekologisesti. En syö lihaa, asun pienessä kaupunkiasunnossa, matkustan harvoin ja kierrätän kaiken minkä voin. Käytän julkisia tai kuljen kävellen, joten keskeinen sijainti on minulle olennaista. Ne harvat pystyssä sinnitelleet kulttuuri- ja media-alojen toimijat tuppaavat yksinkertaisesti olemaan Helsingissä.

Voin toki puhua vain omasta puolestani, mutta epäilen, että moni kulttuuri- ja media-alan tekijä tasapainottelee tällä hetkellä samanlaisessa tilanteessa: töitä on, mutta kukaan ei oikein maksa siitä. Esimerkiksi tästä blogista en ole saanut koskaan senttiäkään. Nettisisällöstä ei ole varaa maksaa, printtijutuistakin huonosti. Niinsanotusta köyhän stereotyypistä minut erottaakin lähinnä kulttuuritapahtumia pullottava Instagram-tili ja titteli. Voin esitellä itseni sanomalla ”Hanna Räty, toimittaja”, mutta loppujen lopuksi se ei kuitenkaan tarkoita tämän hetken Suomessa mitään muuta kuin ”köyhä pressikortilla”.

Jos minulla olisi vähän enemmän rahaa, käyttäisin sen kotimaisiin palveluihin ja taiteeseen. Perustarpeeni saan nytkin juuri ja juuri täytettyä, mutta kuluttamiseen ei ole varaa. Lopettakaa siis pliis freelancereiden työllistymisen hankaloittaminen ja pienituloisten työläisten nilkoille kuseminen. Nykyinen kova, oikeistolainen politiikka ei johda mihinkään muuhun kuin tuloerojen kasvuun ja työväenluokan ostovoiman jatkuvaan heikkenemiseen. Ruokajonot pitenevät, asunnottomuus lisääntyy ja roskiksille tulee ruuhkaa.