Laumavaelluksella automatisoidussa diktatuurissa

Remote Helsinki on teatteriteos, joka lupaa yhdistää performanssin, opastetun kaupunkikierroksen, ääni-installaation ja tietokonepelin sekä muuttaa kokijansa käsityksen Helsingistä.

Jälkimmäisessä se ei kohdallani ihan onnistunut, mutta sen sijaan teos muutti käsitystäni performanssi- sekä äänitaiteesta ja ehkä vähän myös itsestäni. Jos siis odottaa pääsevänsä kaupunkikierrokselle, jossa kuulee knoppitietoa Helsingin esihistoriasta, se ei tule tapahtumaan. Sen sijaan jotain universaalimpaa ihmisestä ja sen saavutuksista esitys tavoittaa varmasti.

Kierroslaisia tuotantolinjalla.

Tuotantolinjalla.

Remote Helsinki on saksalaisen Rimini Protokoll -teatteriryhmän luoma osallistava, tekoälyn ohjaama performanssi. Siinä toisilleen tuntemattomien muodostama ryhmä kulkee ennalta määrätyn reitin, samaan aikaan jokainen kuulokkeet päässään omassa universumissaan ja kuitenkin yhdessä. Osallistavuus on kaikessa taiteessa itselleni kirosana, mutta Remote Helsingin kierroksella laumapaine paitsi velvoittaa, tuo myös rohkeutta heittäytyä mukaan. Lauman ajatusta pohditaan teoksessa enemmänkin, mutta parempi olla paljastamatta liikaa. Tämä kannattaa nimittäin kokea itse.

Esityksen tuottaja Alexander Weinstein kuvailee Remote Helsinkiä pääkaupunkimme muotokuvaksi. Rimini Protokoll on tehnyt vastaavantyylisiä muotokuvia lukuisista muistakin kaupungeista; kierroksia on järjestetty mm. Moskovassa, Milanossa ja Pariisissa. Ennen kaikkea sanoisin teoksen olevan poikkitaiteellisesti toteutettu väittämä ihmisen ja teknologian valtasuhteista sekä tarkkaa todennäköisyyslaskentaa.

”Kuinka kauan kuolleen ihmisen voi muistaa?”

Remote Helsinki alkaa hautausmaalta ja päättyy kaupungin kattojen ylle. Kierros saa pohtimaan ihmisen maailmaan jättämää jälkeä ja kaiken, ja toisaalta ei minkään, pysyvyyttä. Vaikka esitys tuntuu ensin antavan vastaukset valmiina, jättää se lopulta paljon ajatuksia kotiin saakka pohdittavaksi. Päällimmäiseksi reilu puolitoistatuntinen Remote Helsinki jättää sen turhauttavan tosiasian, ettei minussakaan suuremmassa mittakaavassa ole mitään merkittävää, erottuvaa tai ihmeellistä.

Punkkarit sillan alla -tapahtumassa ei rakenneltu keskiluokkaista identiteettiä

Kun Veikka Lahtinen julkaisi paljon keskustelua herättäneen blogitekstinsä kaupunkikulttuurista keskiluokan egonpönkittäjänä, en tunnistanut siitä omaa kaupunkikulttuuriani. Jaan kyllä Lahtisen näkemyksen siitä, että moni kaupunkikulttuuriksi miellettävä on hinnoitellut itsensä joidenkin yhteiskuntaluokkien ulottumattomiin, mutta onneksi kaupunkikulttuuri on muutakin kuin korianteriannoksia Instagramissa. Omaan tulotasoon ja makuun sopivaa kaupunkikulttuuria saa sillä, kun menee kadulle ja tekee sellaista. Siitä eilen järjestetty, järjestyksessään toinen Punkkarit sillan alla sekä vaikkapa vuosittaiset kadunvaltaukset ovat malliesimerkkejä; yhdessä tehtyä, kaupunkitilaa hyödyntävää ja kävijöille ilmaista.

Stress Factor sillan alla. Kuva: Paavo Lehtonen

Uusi lempibändini Stress Factor sillan alla. Kuva: Paavo Lehtonen

Captain Morgan’s Sinking Ship tulkitsi rakkauslaulut mm. kodeiinille sekä kauniille kanalle, joka tapettiin ja syötiin.

Keskikaljakuosi. Ihanaa nähdä, että hommat jatkuu ja nuoriso löytää hyvien harrastusten pariin!

Keikkojen yhteydessä käytiin myös bike warsit!

Keikkojen yhteydessä käytiin myös Bike Wars!

Tällaiset tapahtumat aina muistuttavat siitä, miksi punk on niin hienoa. Nautin toki musiikista ja ihmisistä, mutta parasta on  DIY-kulttuuri. Kun raha ei juurikaan vaihda omistajaa, tehdään tekemisen ilosta ja keksitään mitä mielikuvituksekkaampia ratkaisuja. Ihmiset ovat valmiita laittamaan aikaa ja vaivaa sen eteen, että muut saavat fiilistellä, eikä kukaan pyri rikastumaan toisten kustannuksella. Tarjoiltiin sillan alla toki street foodiakin, nimittäin kiljua ja seitanhodareita kuluttajaystävälliseen hintaan.

Kaupunkikulttuuri on sitä millaiseksi kaupunkilaiset sen tekevät. Jos Ravintolapäivän muuttuminen ravintoloiden rahastusjuhlaksi vituttaa, voi itse toteuttaa tapahtuman alkuperäistä ajatusta ja olla liittymättä mukaan hyödyntavoitteluun. Tai jättää väliin ja tehdä jotain muuta. Lupaviidakossa räpiminen hankaloittaa ja hidastaa tapahtumajärjestämistä aivan valtavasti, joten ehkä kaupunkikulttuurimme tarvitsisi nyt vain jonkun verran reipasta kansalaistottelemattomuutta. Kadut, puistot ja siltojen alustat ovat kaupunkilaisten aluetta, otetaan ne kunnolla käyttöön. Kun tarpeeksi moni toimii samoin, kaupunkikulttuuri muuttuu väkisinkin. Vähemmän ruokapornoa ja keskiluokkaistamista, enemmän munaa tai jotain sinne päin!