Punkkarit sillan alla -tapahtumassa ei rakenneltu keskiluokkaista identiteettiä

Kun Veikka Lahtinen julkaisi paljon keskustelua herättäneen blogitekstinsä kaupunkikulttuurista keskiluokan egonpönkittäjänä, en tunnistanut siitä omaa kaupunkikulttuuriani. Jaan kyllä Lahtisen näkemyksen siitä, että moni kaupunkikulttuuriksi miellettävä on hinnoitellut itsensä joidenkin yhteiskuntaluokkien ulottumattomiin, mutta onneksi kaupunkikulttuuri on muutakin kuin korianteriannoksia Instagramissa. Omaan tulotasoon ja makuun sopivaa kaupunkikulttuuria saa sillä, kun menee kadulle ja tekee sellaista. Siitä eilen järjestetty, järjestyksessään toinen Punkkarit sillan alla sekä vaikkapa vuosittaiset kadunvaltaukset ovat malliesimerkkejä; yhdessä tehtyä, kaupunkitilaa hyödyntävää ja kävijöille ilmaista.

Stress Factor sillan alla. Kuva: Paavo Lehtonen

Uusi lempibändini Stress Factor sillan alla. Kuva: Paavo Lehtonen

Captain Morgan’s Sinking Ship tulkitsi rakkauslaulut mm. kodeiinille sekä kauniille kanalle, joka tapettiin ja syötiin.

Keskikaljakuosi. Ihanaa nähdä, että hommat jatkuu ja nuoriso löytää hyvien harrastusten pariin!

Keikkojen yhteydessä käytiin myös bike warsit!

Keikkojen yhteydessä käytiin myös Bike Wars!

Tällaiset tapahtumat aina muistuttavat siitä, miksi punk on niin hienoa. Nautin toki musiikista ja ihmisistä, mutta parasta on  DIY-kulttuuri. Kun raha ei juurikaan vaihda omistajaa, tehdään tekemisen ilosta ja keksitään mitä mielikuvituksekkaampia ratkaisuja. Ihmiset ovat valmiita laittamaan aikaa ja vaivaa sen eteen, että muut saavat fiilistellä, eikä kukaan pyri rikastumaan toisten kustannuksella. Tarjoiltiin sillan alla toki street foodiakin, nimittäin kiljua ja seitanhodareita kuluttajaystävälliseen hintaan.

Kaupunkikulttuuri on sitä millaiseksi kaupunkilaiset sen tekevät. Jos Ravintolapäivän muuttuminen ravintoloiden rahastusjuhlaksi vituttaa, voi itse toteuttaa tapahtuman alkuperäistä ajatusta ja olla liittymättä mukaan hyödyntavoitteluun. Tai jättää väliin ja tehdä jotain muuta. Lupaviidakossa räpiminen hankaloittaa ja hidastaa tapahtumajärjestämistä aivan valtavasti, joten ehkä kaupunkikulttuurimme tarvitsisi nyt vain jonkun verran reipasta kansalaistottelemattomuutta. Kadut, puistot ja siltojen alustat ovat kaupunkilaisten aluetta, otetaan ne kunnolla käyttöön. Kun tarpeeksi moni toimii samoin, kaupunkikulttuuri muuttuu väkisinkin. Vähemmän ruokapornoa ja keskiluokkaistamista, enemmän munaa tai jotain sinne päin!

Koko kesän krapula sopii joulunalusaikaankin

Anti-lifestyle magazine Darran Koko kesän krapula -numero sopii täydellisesti pikkujoulukauden lopun ja pyhäputkeen valmistautumisen tunnelmaan. Tästä nimensä mukaisesti krapulateemaisesta zinestä pöllin muuten alaotsikon blogilleni. Sori siitä.

Pienlehdet taitetaan yleensä käsin, ja niiden leikkaa-liimaa-estetiikka viehättää itseäni suuresti. Darra on visuaaliselta ilmeeltään juuri sopiva, nimittäin tarpeeksi selkeä, mutta silti itse tehdyn näköinen.

Pienlehtien hienous on siinä, että niissä voidaan nostaa esiin tyyppejä ja aiheita, jotka eivät välttämättä ole virallisiin julkaisuihin tarpeeksi tunnettuja, kiinnostavia tai muuten mediaseksikkäitä. Usein zineihin on poimittu elementtejä suht nuorelle kohderyhmälle suunnatuista ja/tai menneiden vuosikymmenten julkaisuista – Darrassakin on esimerkiksi vanha kunnon seuranhakupalsta.

Darran kakkosnumero on zineksi paksu; 66 sivua. Deitti-ilmoitusten lisäksi se sisältää mm. haastatteluja, reportaaseja, puuhatehtäviä, sarjakuvaa ja runoja (pari meikäläisenkin runoa, näin OHIMENNEN MAINITAKSENI). Ja myös muun muassa mainoskatkon!

Darran kohdalla jää hieman epäselväksi, onko päätekijöitä kaksi vai yksi. ”Se on semmonen juttu, jonka tietää ne ketkä tietää. En viitti paljastaa asiasta sen enempää, joten jääköön tekijöiden henkilöllisyys hämärän peittoon”, vastaa Haikalaksi itseään kutsuva heppu. Hän haastattelee, kirjoittaa, kuvaa, taittaa ja myy lehteä itse. Oman lehden tekemisessä on hänen mukaansa parasta, no, se että saa tehdä mitä huvittaa.

Haikala kokee kuitenkin tekevänsä journalistista työtä ja miettii julkaistavien juttujen tasoa ja etiikkaa. ”Ehkä suurin ero ns. normaaleihin lehtiin verrattuna on, että zineissä kirjoitetaan puhekielellä, kiroillaan, puhutaan huumeista, päihteistä, alastomuudesta ja henkilökohtaisuuksista. Revitellään ja rikotaan perinteisen journalismin sääntöjä sekä kirjoituksissa että taitossa”, hän miettii.

Haastattelujen muoto tuppaa zineissä olemaan usein enemmänkin jutustelua kuin toimitettua materiaalia – monesti tuntuu, että koko haastateltavan kanssa käyty keskustelu on lätkäisty sellaisenaan lehteen. Siinä on oma viehätyksensä, mutta pidemmässä jutussa se on myös välillä aika raskasta luettavaa. Darran kahdeksansivuinen Sipulijaskan haastattelu kolkuttelee näillä rajoilla, mutta on kuitenkin sen verran mielenkiintoinen ja rakenteeltaan selkeä, että kestää kasassa. Suomalaisen hiphopin flipahtaneimmaksi mystikoksi tituleeratun räppärin haastattelussa puhutaan mm. psykedeeleistä ja meditaatiosta.

Darra on krapulan ympärille rakentunut pienlehti, joka oikeastaan käsittelee kaikkea muuta kuin krapulaa. Sen synnyintarina on toki nostalginen: ”Herättiin Taiteidenyön jälkeisenä aamuna vaarini antiikkisisusteisesta 120 neliöisestä luksuskämpästä Etu-Töölöstä. Oli hirveä darra, ja kaveri oli jostain syystä kussut keittiön lavuaariin aamuyöllä. Alettiin miettimään, että mitähän kaikkea muuta sitä voisi tehdä krapula-aamuna vieraassa asunnossa kuin kusta lavuaariin. Silloin välähti ajatus Darralehdestä. Kehiteltiin samaisena päivänä hirveä määrä kaikkea mahdollista sisältöä, ja siihen se sitten jäikin”, Haikala kertoo. Vasta viisi vuotta myöhemmin hän päätti alkaa kursia lehden materiaalia kasaan, ja ensimmäinen Darra julkaistiin keväällä 2014.

Julkaisutahti pienlehdillä onkin yleensä verkkainen ja vaihteleva, harva ilmestyy mitenkään säännöllisesti. Vuodesta 1989 pyörinyt punklehti Toinen vaihtoehto taitaa olla säännöllisimmästä päästä tietäessään jo etukäteen ilmestyvänsä ”noin neljä kertaa vuodessa”. Punkskenessä zinejä liikkuukin paljon, mutta Haikala ei halunnut tehdä punk-lehteä: ”Tämän tokan numeron pääkirjoituksessa vannoin, että Darralehdessä ei tule olemaan enää yhtäkään punkhaastattelua, koska niitä on tehty jo aivan liikaa. Punk ei vaan ole oikein koskaan napannut.”

Sen sijaan alakulttuurit yleisesti kiinnostavat Haikalaa, ja pitkälti niistä sekä yleisestä häröilystä Darra koostuukin. Hänen mielestään mistä tahansa voi kirjoittaa, jos kykenee näkemään asian mielenkiintoisella tavalla. ”Koen myös, että pienlehtien tekeminen on oiva tapa taltioida kuvien ja sanojen kautta tätä maailmaa, missä me eletään, ja varsinkin tätä (nuoriso)kulttuuria, mistä ei muualla niin paljon kirjoiteta.”

 

Koko kesän krapulaa myyvät Soul Vintage Helsingissä, RCM Turussa, Levymekka Hämeenlinnassa, Galleria Kreutz Porvoossa ja JÄTE-kollektiivi Järvenpäässä. Lehden voi myös tilata postitse kotiinsa. Darran Facebook-sivu ja tilausohjeet tästä.