Pikkujalkojen pakkotepsutus

baby-256857_1280

Kuulin tänään aamusporassa tahtomattani keskikäytävän yli käytävän keskustelun. Osapuolet olivat sävystä päätelleen toisilleen tuttuja, mutta eivät niin läheisiä, että olisivat aktiivisesti tekemisissä. Henkilö A oli menossa viemään jälkikasvuaan päivähoitoon ja kehui lapsensa uutta hoitopaikkaa, mistä keskustelu jatkui kutakuinkin seuraavasti:

Henkilö A: Missä sun lapsi käy?

Henkilö B: Mit..

Henkilö A: Vai oliks sulla skidi, eiks sulla oo?

Henkilö B: Ei, en mä semmoista…

Henkilö A: No mutta suosittelen tota mestaa sitten tulevaisuudessa.

Henkilö B: Eikun…

Henkilö A: Se on tosi siisti mesta, oikein idyllinen.

Henkilö B: Eikun en mä voi saada… Ja mulla on mies, joka ei myöskään voi, selvis tässä. Se otti sen aika paljon raskaammin, niin…

Henkilö A: No onhan niitä keinoja. Toi on tosi kiva mesta. No moi! (Jäävät lapsen kanssa pois kyydistä)

Henkilö B: Niin… Moi… Hyvää tarhapäivää.

Sanomattakin lienee selvää, että Henkilö B oli vaivaantuneen oloinen joutuessaan tähän keskusteluun puolituttunsa kanssa koko raitiovaunun kuullen. Ikävän tilanteesta teki toisen osapuolen täysi osaamattomuus asettua lapsettoman ihmisen asemaan.

Lapsipäissään olevan ihmisen ajatukseen ei ilmeisesti mahdu, että kaikki eivät tee lapsia. Syitä siihen on monia; jotkut eivät voi, jotkut eivät halua. Jollain voi olla sairaus, jonka johdosta lapsen yrittäminen olisi riski omalle terveydelle tai jonka periytyminen lapselle erittäin todennäköistä. Sukupuolensa korjaavat myös edelleen pakkosteriloidaan Suomessa, mikä on monelle kipeä aihe. Onneksi kohta sentään entistä useammat saavat adoptoida. Enkä missään nimessä tarkoita, että jokainen lapsia hankkinut olisi ”lapsipäissään”, suurimmalle osalle tämä kaikki on varmasti täysin itsestäänselvää.

Esimerkiksi itse en ole ikinä kokenut minkäänlaista hoivaviettiä pikkulapsia kohtaan enkä varsinkaan haaveillut omasta. Lasten läsnäolo lähinnä ärsyttää minua, mutten silti kysy keneltäkään miksi sellainen on pitänyt maailmaan pukata. En myöskään koe velvollisuudekseni perustella lapsettomuuttani kenellekään tai joutua kuuntelemaan mitään ”kyllä se biologinen kello sullakin….”-soopaa. Jos mieleni joskus muuttuu, sekin on oma asiani, kuten sekin, jos en yrittämisestä huolimatta onnistukaan.

Tässä kirjoituksessa ei ole mitään uutta eikä mullistavaa, mutta tämä on ilmeisesti aina vain tarpeellinen muistutus. Tämän kirjoituksen ainoa pointti on, että älä oleta.

Älä oleta, että kaikki saisivat lapsia. Älä oleta, että kaikki haluaisivat niitä. Älä oleta, ettei lapsettomuuden taustalla ole kipeää tragediaa. Älä oleta, että kaikki haluaisivat puhua siitä. Varsinkaan puolitutulle aamuruuhkassa.

 

Edit: Lisätty selvennykseksi lause: ”Enkä missään nimessä tarkoita, että jokainen lapsia hankkinut olisi ”lapsipäissään”, suurimmalle osalle tämä kaikki on varmasti täysin itsestäänselvää.”

Kommentit
  1. 1

    Någon Annan sanoo

    ”Lasten läsnäolo lähinnä ärsyttää minua” – eipä muuten tule mieleen mitään muuta ihmisryhmää, josta saa puhua ihan hyväksytysti tähän sävyyn.

    • 1.1

      hannaraty sanoo

      On eri asia ärsyyntyä ihmisistä kuin näyttää tai kertoa se heille. Eihän sille mitään voi, jos jokin asia ärsyttää, mutta omaa käytöstään voi kyllä kontrolloida ja kohdella silti ihmisiä kunnioittavasti.

      • 1.1.1

        Någon Annan sanoo

        Toki se on eri asia, mutta sanoisin, että jos ilmoittaisi ärsyyntyvänsä tummaihoisista tai kehitysvammaisista ihmisistä, tulisi suututtaneeksi aika monia. Vai oletko eri mieltä kanssani?

        • 1.1.1.1

          Eräs toinen (mielipide) sanoo

          Miksi lapsia pitää aina niin hemmetisti puolustella, Någon Annan?
          Kirjoittaja ei varmastikaan tarkoittanut, että avoimesti lapselle ärtymyksensä näyttää? Kirjoittaja kertoi kokemuksestaan, jossa lapsen/lasten läsnäolo ärsyttää. Toisia ärsyttää taustamusiikki, toisia liian kovaääniset naapurit, toisia lapset.
          Ihmisryhmänä ”lapset” eivät ole rinnastettavissa ryhmiin ”kehitysvammaiset” tai ”tummaihoiset”. Lapsi on ikäryhmäedustaja; samalla tavalla joku voisi todeta, ettei viihdy vanhainkodeissa, koska vanhojen ihmisten läsnäolo häiritsee. Tähänkin on ihmisellä oikeus, eikä kukaan kaltaisesi jeesustelija varmaankaan tule silloinkaan avautumaan että ”voi mummoja ja voi pappoja, kuinka sinä voit näin sanoa?”.

          Kun lapset nostetaan juuri luomallesi alustalle, kasvatetaan yhteiskunnassamme pikkupomottelijoita ja jokaperheenkeskipisteitä, jotka eivät ymmärrä, että he ja heidän vanhempansa ovat vain osa tätä kaikkea, eivätkä suinkaan pääroolissa jokaikisellä elämän näyttämöllä.

          • 1.1.1.1.1

            Någon Annan sanoo

            Olipa mielenkiintoinen purkaus. Esitin kysymyksen bloggaajalle, joka bloginsa kuvauksessa sanoo kyllä tasa-arvolle, mutta tulin ilmeisesti kommentillani pystyttäneeksi ”jalustan”, jolla kasvatan lapsista pikkupomoja. Aikamoinen… ajatusketju.

            Aivan ensiksi vastaisin kysymykseen, miksi lapsia pitää ”niin hemmetisti puolustella”. No vaikkapa siksi, että lapsilla ei ole yhteiskunnassa samalla tavalla omaa ääntä kuin meillä aikuisilla. Ne, joilla ei omaa ääntä ole, tai joiden ääni ei jollain tavalla tule kuuluviin, ovat yhteiskunnassa heikommassa asemassa. Lapsi on jo juridisesti huoltajansa suojeluksessa, kuten varmasti hyvin tiedät.

            Miksi lapset eivät ole rinnastettavissa muihin ihmisryhmiin? Minusta on, vaikka lapsuus onkin ohimenevä vaihe. Ja muuten, musta on aivan yhtä häiritsevää sanoa, että vanhan ihmisen läsnäolo häiritsee. Siinähän tehdään ihmisryhmästä stereotypia, josta sitten häiriinnytään, koska minua niin kovasti kiusaa. Tämä on mielestäsi jeesustelua. Minusta se taas on valtarakenteiden esille tuomista: aikuisen, täysvaltaisen ihmisen on ok pitää yhteiskunnallisesti heikommassa asemassa olevaa ihmistä (lapsi tai laitoksessa oleva vanhus) ärsyttävänä sellaisesta syystä, johon tämä ei itse voi vaikuttaa. Lisäksi se on suppeaa ajattelua, omaan napaan tuijottelua.

            Onko se, että kaiken ikäisiä ihmisiä pitäisi kohdella yksilöinä, ei ikäryhmänsä edustajina, mielestäsi jalustan rakentamista, ja jos on, miksi?

            Lapsista ärsyyntyminen oli vain yksi lause tekstissä, eikä varsinaisesti tekstin päätpointti, mutta minusta se edustaa tiettyä tendenssiä yhteiskunnassamme. Minusta tämä on asia, josta pitää puhua ja joka pitää tiedostaa, varsinkin, jos ajattelee olevansa tiedostava ihminen.

          • 1.1.1.1.2

            Hilppa sanoo

            Tunnen vanhuksia (eräskin on iältään yli 90v), jotka eivät viihdy vanhusten porukoissa, koska ne vanhat ihmiset ovat niin ärsyttäviä. Sortaako vanhus tässä tapauksessa vanhuksia vai miten asia pitäisi tulkita?

            Kyllä minuakin lapset hirveän monesti ärsyttävät. En voi sille mitään. Pyrin käymään erilaisissa kulttuuri- ja vapaa-ajankohteissa silloin kun siellä on mahdollisimman vähän lapsia. Monet lapset käyttäytyvät huonosti ja heidän vanhempansa mahdollistavat sen. Ihan viime viikoiltakin olisi monta superärsyttävää esimerkkiä. Esimerkiksi yksi kännykkäänsä räplännyt äiti sai kahden lapsensa kanssa lähtöpassit museosta (noin kolmevuotias lapsi kävi käsiksi taideteokseen).

            Monet kehitysvammaisetkin muuten karsastavat kehitysvammaisten seuraa. He haluaisivat olla mahdollisimman paljon vammattomien parissa. Kehitysvammaisten lasten vanhemmat ovat turhan usein jopa aivan hirvittävän ennakkoluuloisia toisia kehitysvammaisia lapsia kohtaan. He eivät haluaisi omaa lastaan esimerkiksi ”niiden vammaisten” kanssa samalle luokalle. Olen tehnyt työtä kehitysvamma-alalla.

            Myös ulkomaalaisten kesken on rasismia joka puolella maailmaa. Tummaihoisten keskuudessakin on paljon sisäistä rasismia, josta me valkonaamat emme paljon tiedä. Tosin yhtä lailla meidän vaaleaihoisten keskuudessa on arvojärjestelmiä ja sisäistä rasismia.

            Se on vaan aina järkyttävää, kun joku sanoo ääneen jotain tällaista.

        • 1.1.1.2

          hannaraty sanoo

          Jos näin olisi, oma suppeus olisi siinäkin tapauksessa toki hyvä tiedostaa ja käyttäytyä sitä omaa tunnetta vastaan. Väittäisin kuitenkin, että lasten käyttäytyminen on enemmän ikäsidonnaista (vauvat itkevät, useilla pikkulapsilla tulee kyselyikä tai uhma), kun taas tummaihoisia tai kehitysvammaisia ei oikein voi niputtaa käytöksen puolesta yhdeksi porukaksi. Olisin toki voinut kirjoittaa täsmällisemmin, että tuntemattomien pikkulasten käytös yleensä ärsyttää minua.

          • 1.1.1.2.1

            Någon Annan sanoo

            Ei kyse olekaan siitä, mitä lapset, tummaihoiset tai kehitysvammaiset tekevät, ärsyyntyminen ja sen julki tuominen on kuitenkin oma valinta. Ei varmaankaan tarvitse edes nimetä niitä tahoja, jotka kirjoittelevat päätoimisesti nettiin ajatuksia siitä, miten tummaihoiset ihmiset voi hyvinkin niputtaa käytöksensä perusteella yhdeksi ihmisryhmäksi ja sitten ärsyyntyä tuon ryhmän käytöksestä.

            Jos ihmisryhmä ”tuntemattomien pikkulasten” käytös ärsyttää, kannattaa varmasti miettiä, miksi. Ärsyyntyminen on tunnereaktio, joka aiheutuu jostain. Kun tunnereaktio syntyy, suosittelen sen juurelle menemistä. Jos tunnereaktio syntyy vaikkapa siitä, että lapsi pitää kovaa ääntä, voi miettiä, onkohan lapsella siinä tilanteessa miten suuret neurologiset valmiudet vaikkapa ottaa huomioon toisten ihmisten tunteita, ja samalla pohtia, onko tuolla lapsella kuitenkin ärsyttävyydestään huolimatta ihan yhtä suuri oikeus olla täällä kuin minullakin.

            Kun nyt kehitysvammaiset tuli mainittua, niin sikäli kehitysvammaisia ja lapsia voi ainakin kömpelösti rinnastaa toisiinsa, että kehitysvammaisillakaan ei välttämättä ole neurologisia valmiuksia käyttäytyä samalla tavalla kuin ei-kehitysvammaiset ikätoverinsa. Siksi heidän käytöksensä saattaa olla joskus hieman erilaista kuin ns. tavallinen käytös. Käyn harrastamassa paikassa, jossa harrastaa usein samaan aikaan myös kehitysvammainen porukka. Kun siinä puuhailen, monesti kehitysvammaisesta porukasta tulee ihmisiä juttelemaan ja kyselemään asioita, monesti hyvin samalla tavalla kuin lapsi voisi kysellä. Eräs harrastajista usein toistelee samaa lausetta tai kysymystä moneen kertaan. Mullahan olisi tietenkin sekin vaihtoehto, että ärsyyntyisin tuntemattomien kehitysvammaisten käytöksestä, kyseessähän on mun vapaa-aika, mutta ärsyyntymisen sijaan voin toimia toisinkin, nimittäin jutella ja vastailla, kun nyt kerran ollaan samaa asiaa siellä puuhaamassa. (En nyt pidä itseäni tämän perusteella tai muutenkaan mitenkään Hyvänä Ihmisenä (TM), kunhan otin sen esimerkiksi siitä, miten toisen ihmisen asemaan asettuminen auttaa kummasti torjumaan ärsytystä. Nykyään kuitenkin tuntuu, että tämä näkökulma unohtuu lasten kohdalla täysin ja siksipä aikuisten ihmisten onkin täysin hyväksyttävää kertoa, miten lapset ovat ärsyttäviä, vaikka he eivät ikimaailmassa puhuisi mistään muusta ihmisryhmästä samaan sävyyn.)

          • 1.1.1.2.2

            hannaraty sanoo

            Olet ihan oikeassa, että tässä on minulla varmasti itsetutkiskelun paikka. Kuten itsekin nostit esiin eron ärsyyntymisen ja sen näyttämisen välillä, on mielestäni olennainen ero juuri siinä. Ärsyynnyn monista ihmisistä, mutta kohtelen heitä aina lähtökohtaisesti ystävällisesti ja kunnioituksella. En siis todellakaan kiistä lapsen oikeutta olla olemassa, vaikka siitä olemisesta lähtevä ääni ja rauhattomuus minua usein ärsyttääkin.

          • 1.1.1.2.3

            hannaraty sanoo

            Ts. Minusta ärsyyntyminen ei välttämättä ole oma valinta, mutta se tietysti on, tuoko ärsyyntymisensä toisen tiettäväksi. Enkä itse koskaan tuo, ellei minua vastaan ensin jotenkin hyökätä (tässä kohtaa en nyt puhu enää lapsista, ihan selvennykseksi!).

  2. 2

    David sanoo

    Oon kyllä ihan samaa mieltä Någon Annanin kanssa, että kannattas vähän mennä itseesä tuossa lapsista ärsyyntymisasiassa. Kannattaiskohan ne lapset nähdä ensisijaisesti yksilöinä, kuten tummaihoiset, kehitysvammaiset, vanhukset, keski-ikäiset? Kaikissa em. ryhmissä on ihmisiä, joiden _käytös_ saattaa ärsyttää (myös omanikäisissä nuorissa aikuisissa!) ilman, että tarvitsee tuomita koko ryhmää. Jos katsoo vähän sen oman laatikon ulkopuolelle, voi havaita, että lapsissakin on erilaisia luonteita… Ja että nimenomaan vieraat lapset ärsyttävät, on ihan klassinen kivikautinen vaisto, naapurikylän ihmiset olivat niitä toisia, vieraita, vähemmän ihmisiä, kuten juutalaiset toisen maailmansodan aikaan tai maahanmuuttajat nyt.

    Muuten hyvä kirjoitus. En itsekään ole kategorisesti lapsirakas ihminen, vaikka pidän heitä yksilöinä. Vaikka nykyään itselläni on lapsi (jota rakastan kuten muitakin perheenjäseniä), en onneksi ole alkanut kuvitella, että kaikki muut samanlaisen meluisan ja ajoittain vaivalloisenkin ihmisen haluaisivat huolehdittavakseen.

    • 2.1

      hannaraty sanoo

      Kuten jo Någon Annanille kirjoitinkin, niin tässä mulla lienee itseeni menemisen paikka. Pyörittelemistäsi aiheista käytiin jo kommenteissa keskustelu, joten en lähde enää samoja toistamaan, mutta kiitos palautteesta! Toivottavasti koko tekstin pointti kuitenkin tulee tästä yhdestä asenteellisesta lauseesta huolimatta selväksi.

  3. 3

    sanoo

    En enää puutu aiempaan keskusteluun, kirjoituksesi oli asiallinen. Monille lapsia tuntuu pukkaavan niin luontevasti ja vaivattomasti, etteivät he todellakaan joko ymmärrä tai tule ajatteeksi, että kaikilla ei niin ole. Me yritimme raskautta pitkään ja perhe-/tuttavapiiriin kuuluu monia lapsettomuudesta kärsiviä. En todellakaan kysy keneltäkään lapsisuunnitelmia, ellen heidän taustaansa tarkemmin tunne. Ja vaikka minulla nyt oma rakas lapsi, niin ei minusta mitään yleisen lapsirakasta saa mitenkään. Kyllä ne enimmäkseen ärsyttää. Mutta niin ärsyttää monet muutkin. Eikä se mitään, ihmisiähän tässä ollaan vaan kaikki.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *