Lisääntymisasioista ja itsekkyydestä
Näin lähes kolmekymppisenä lasten hankkiminen on aihe, jota on väistämättäkin tullut ajateltua. Vaikken ole koskaan halunnut lapsia ja ajatuksen muuttuminen tuntuu tällä hetkellä epätodennäköiseltä, on aktiivinen ei-haluaminenkin täytynyt käydä läpi mahdollisimman monelta kantilta. Kun Hesari tänään kirjoitti lasten hankkimatta jättämisen olevan uuden tutkimuksen mukaan tehokkain keino hillitä ilmastonmuutosta yksilötasolla, päätin kirjoittaa aiheesta, josta kirjoittamista olen arastellut pitkään.
En ole koskaan tuntenut sellaisia tunteita, joita kuvaillaan “äidillisiksi”. Pidän kyllä huolta läheisistäni tiettyyn rajaan saakka, mutta oman elämän ja elämäntyylin uhraaminen vuosikausia armoillani olevasta huolehtimiseksi tuntuu ajatuksena suoraan sanottuna kamalalta. Pohtiessani mahdollisia syitä lisääntymiselle olen päätynyt kahteen vaihtoehtoon: pelkoon yksin vanhenemisesta/kuolemisesta tai vahvaan biologiseen viettiin ihmislajin ja oman veren jatkamisesta. Vaikka kuinka pyörittelen, molemmat syyt tuntuvat itsekkäiltä.
Olen käynyt läpi, voisinko todella olla sitä mieltä, että minun haluni nähdä jotain itsestäni siirtyvän toiseen ihmiseen ajaa yhteisen ja yleisen edun yli. Voisinko todella väittää, että oman haluni sijaan suurin motivaattorini lisääntymiselle on ihmislajin jatkuminen, ja jos, niin miksi ihmislajia ylipäätään tulisi jatkaa tai populaatiota ainakaan kasvattaa. Ja vaikka päätyisin vastaamaan näihin kysymyksiin kyllä, haluaisinko synnyttää uutta ihmistä tällaiseen maailmaan.
Tiedostan toki senkin, että ajatukseni voivat muuttua. En ole vielä kokenut sitä, mitä kutsutaan biologisen kellon tikittämiseksi. Olen pohtinut paljon, onko sen aiheuttama reaktio niin voimakas, että se kääntäisi järkeilemäni ajatukset täysin päinvastaisiksi ja vaatisi minua ensinnäkin yrittämään lapsen hankkimista ja toiseksi yrittämään sitä nimenomaan “perinteisin menetelmin”. Järjellä ajatellen on nimittäin yllättävää, että harva lasta suunnitteleva päätyy ensimmäisenä vaihtoehtonaan adoptioon. Sekä ekologisesti että inhimillisesti ajateltuna kun olisi loogisinta huolehtia jo tänne tehdyistä lapsista sen oman veren väkisinjatkamisen sijaan. Sillä vaikka toimisimme biologian ohjaamina, meillä on myös tietoisuus ja näin ollen valmius toimia viettejämme vastaan.
Lasten hankkiminen on henkilökohtainen päätös, enkä ota kantaa kenenkään muun ratkaisuun – puhun tässä ainoastaan itsestäni ja omista ajatuksistani aiheeseen liittyen. Ovathan myös omat syyni lapsettomuuteen perin itsekkäät, lopputuloksesta vain on vähemmän haittaa isommassa mittakaavassa. Jo pelkästään velvollisuudesta niitä syntyviä lapsia kohtaan jokaisen tulisikin vähintään ajatella asia kunnolla läpi ja tiedostaa ratkaisunsa syyt ja seuraukset.
Itse olen sua ilmeisesti hieman vanhempana (30+) pohtinut ihan samoja asioita. Vauvakuume ei ole koskaan pitkistä parisuhteista huolimatta iskenyt, eikä ole tullut mitään kaiken voittavaa tarvetta hankkia lapsia mikä kumoaisi kaikki ne käytännön asiat mitkä omassa mielessä haraa vastaan lastenhankintaa. Valtava sitoutuminen moneksi vuodeksi, oman ja puolison perinnölliset sairaudet (ei mitään extremeä, mutta perus syövät, reumat, psoriasikset, alkoholismit) ja maailman yleinen tila ylikansoittumisineen on kyllä sellaisia tekijöitä mitkä painaa vaakaa pois päin omasta lisääntymisestä. Ja se, että se äiti minussa ei vaan ole herännyt.
Olen kyllä ajatellut tukiperhe tms. toimintaa, jossa voisin tuoda tasapainoisen aikuisen mallia jollekin lapselle jonka vanhemmat ei siihen pysty. Mutta on vaan otettava se riski, että kukaan ei ole ajamassa vanhana mun etuja tai tule käymään, jos en hoida itse omia sosiaalisia suhteitani siihen malliin että mulla on ystäviä vielä vanhanakin (ei kai ne vanhemmistaan huolehtivat lapsetkaan ole itsestäänselvyys). Mietittiin tuossa juuri vanhuuden kimppakämppää jossa jokainen muistaisi jotain ja pystyisi hoitamaan jonkun osan huushollia, ehkä siitä tulisi ihan hyvä kommuuni ja pidettäisiin toisistamme huolta 🙂
Ottaisin kantaa vain tuohon käsitykseen, että hyväksi äidiksi tullakseen pitäisi naisella olla jo valmiiksi “lisääntymisvietti” ja “äidillisiä tunteita”. Itselläni ei ollut, kun tulin vahingossa raskaaksi 26-vuotiaana. Edessä oli joko abortti tai lapsen kasvattaminen yksinhuoltajana. Päädyin siihen, etten lähde repimään sinnikästä munasolua kohdusta väkisin.
Niinpä siinä sitten raskauden edetessä vähän, ja synnytyksen jälkeen paljon, luonto hoiti hommansa ja herätti minussa valtavan äidillisyyden tunteen, sanoisin jopa vaiston. Kakkavaippoja ja yövalvomisia en enää edes muista. Nyt minulla on upea 27-vuotias tytär. Elämäni valo!
Enpä muista alle kolmekymppisenä juuri pohtineeni lapsijuttuja, enkä todellakaan ole koskaan potenut vauvakuumetta. Mutta kolmevitosina päätimme puolison kanssa, että emme halua missata mahdollisesti hyvin merkittävää asiaa. Ja nyt meillä on kaksi lasta. Vaikka olin täysin tyytyväinen dinkkuelämään, tuntuu nykyisestä vinkkelistä katsottuna kammottavalta ajatus, että sitä samaa rataa olisi jatkettu hamaan loppuun. Kuulostaa mahtipontiselta: lasten kautta saa uuden elämän – alkaa uusi ajanlasku, uusi näkymä. Siihen verrattuna pikkulasten hoitamisen “vaiva” on ihan triviaalia.
Lasten hankkimista problematisoidaan liikaa. En ole koskaan pitänyt itseäni erityisen “äidillisenä” (mitä se edes tarkoittaa?). Mulle riittää, että olen lapsilleni äiti. En kai ole edelleenkään erityisen lapsirakas yleisellä tasolla.
Adoptiolapsi vaatii aivan erityislaatuisen vanhemman. Monet lapset ovat kokeneet varhaislapsuudessaan kovia, ja se laittaa vanhemmuudenkin koville.Väitän, että adoptiovanhemmuus ei sopisi useimmille.
Erittäin hyvin tiivistetty, ‘Mude sanoo’! Nyt kun lapsen on tehnyt (olen 39, lapsi on pian 2), olen tullut siihen tulokseen, että lasten tekemisellä ei ole mitään tekemistä järjen eikä minkään loogisen ajattelun kanssa. Kyse on vieteistä ja tarpeista jotka tulevat selkärangasta. Elämän on jatkuttava, ja lapsissa on toivo. Oman navan ympärillä pyöriminen alkoi 35:en kieppeillä kyllästyttää aivan todella.
Pointtisi adoptoimisesta on myös erittäin hyvä. Se ei todellakaan ole mikään helppo juttu.
Kulkekaa jokainen rohkeasti oma tienne. Antakaa itsellenne mahdollisuus muuttaa mieltänne jos siltä alkaa tuntua, ja toisaalta pitäkää päänne jos se tuntuu hyvältä.
Itse, lapsettomana, en kyllä koe, että elämäni pyörisi jotenkin oman navan ympärillä ja harmittaa, että lapsettomista tunnutaan usein näin ajateltavan. En ajattele, että lasten myötä jotenkin menettäisin jotain tai joutuisin sitoutumaan liikaa ja siksi jättäisin lapset hankkimatta. En myöskään ajattele, että “selkärangasta tulevista vieteistä ja tarpeista” huolimatta ei voisi tehdä toisenlaista ratkaisua. Uskon todella, että lapsi antaa mahdollisuuden uudenlaiseen ja ehdottomaan rakkauteen, mutta en silti näe, että se olisi jonkinlainen syy lapsen hankkimiseen vaan enemmänkin yhdenlainen kokemus muiden joukossa. Minulla ei ole lapsia enkä enää 38-vuotiaana koe olevani sopivan ikäinen lisääntymään. En myöskään pidä geeneistäni niin paljoa, että varsinaisesti haluaisin niitä siirtää kenellekään toiselle. Ennen kaikkea en usko, että jaksaisin olla riittävän läsnäoleva äiti. En silti haluaisi ajatella, että olen itsekäs, omaan napaan katsova ihminen, jonka elämä pyörii samalla tavalla hamaan loppuun saakka.
Kyllä, juuri näin. Vanhemmuutta ja vanhemmaksi haluamista ei voi järkeistää. Siihen ei logiikka sovi sitten yhtään.
Minulla on kolme lasta ja ajattelen samoin, onneksi ei tarvitse elää kuin ennen! Elämä voi varmasti olla hyvää ja itseään voi varmasti kehittää ilman lapsiakin, mutta vanhemmuus on aivan ainutlaatuinen matka. Se on intensiivinen ja sitä ei todellakaan pistetään paussille edes silloin aamuneljältä, kun keskimmäinen on pissannut sänkyynsä ja vauva haluaisi juuri silloin syödä. Kun pakosti joutuu asettamaan jonkun muun itsensä edelle -ja lisättäköön että se tulee todella luontevasti, eikä pakotetusti – pääsee näkemään itsensä ulkopuolelta. Itsensä lisäksi koko maailma näyttäytyy erilaisena. Lapsi on myös pelottavan rehellinen peili ja kaikki omat hyvät ja huonot puolet ovat päivittäin koko ajan siinä ihan nenän edessä. On pakko kohdata itsensäkin.
Monesti vanhemmuuteen liitetään oman ajan vähäisyys, jopa olemattomuus. Itse en näe sitä huonona asiana. Kun aika on arjessakin rajallista, sen rajallisuuden ymmärtää myös laajemmassa mittakaavassa. Lapsista näkee ajankulun. Samalla joutuu myös pohtimaan, mihin aikansa oikeasti haluaa käyttää. Omat intohimot ja prioriteetit tulevat selkeämmiksi. Itse löysin haaveammattini vasta äitinä edellä mainituista syistä.
Kunnioitan jokaisen omaa valintaa, oli se mikä hyvänsä. On hienoa, jos sen tosiaan voi valita, kaikki ei voi. Eikä mielestäni vanhemmuutta tai lapsettomuutta tarvitse perustella, ei siihen liity järki. Se perustuu tunteeseen. Lapsettomuuden valitsevalla ei ole aavistustakaan, mistä luopuu. Ei mitkään +/- listat kerro mitään vanhempana olemisesta. Raskausvaivat, koliikit, valvomiset, uhmat jne. ei kerro vanhemmuudesta yhtään mitään. Eikä kukaan pysty ikinä pukemaan sanoiksi tyhjentävästi sitä, millaista on olla vanhempi ja mitä vanhemmuus todella tuo elämään. Siksikin on mielestäni typerää yrittää järkeistää vanhemmaksi haluamista tai haluamattomuutta. Miten voi perustella olla haluamatta jotain, mistä ei edes tiedä mitä se on?
Maapallon ylikansoittuminen ja orpolapset ovat hirveän jaloja syitä laittaa lapsettomuuden puolustamiseksi, mutta ei ne kyllä mielestäni liity mitenkään siihen, miksi joku valitsee olla yrittämättä saada omaa lasta. Ei kukaan äidiksi tai isäksi haluava totea, että no jaa, en viitsi, koska haluan säästää maapalloa. Halu saada tai olla saamatta oma biologinen lapsi on niin syvä ja perustavanlaatuinen tunne, että sitä ei ole syytä jättää kuulematta. Muuten pitäisi jättää paljon muutakin tekemättä. Halu ja toive ovat ihan päteviä perusteluja tässä aiheessa. Ei tulisi itselleni mieleenkään tivata joltain lisäperusteluja, joka on sanonut, ettei halua omia lapsia. Tai että haluaa mieluummin adoptoida.
Ja jotta tästä varmasti tulee todella pitkä vastaus, olen samaa mieltä, että adoptiovanhemmalta vaaditaan ihan toisenlaista vahvuutta. Vastasyntynyt luottaa sinuun aivan täysin. Toimillasi voit toki menettää sen luottamuksen. Vanhempana adoptoitu sen sijaan ei hyvin suurella todennäköisyydellä luota sinuun tippaakaan ja sinun pitää ansaita hänen luottamuksensa. Ei ihan helppo juttu. Ja äitinä voin sanoa, että ihan ekana vaihtoehtona en adoptiota pitäisi, jos jostain kumman syystä haluaisin vielä lisää lapsia.
Itsekästä tämä elämä on joka tapauksessa, se vasta on omituinen syy lapsettomuuteen.
Pointtini: pysy ihan rennolla mielellä lapsettomana, jos haluat. Älä yritä järkeistää sitä, kaivat itsellesi vain kuopan. Toimi tunteen pohjalta. Silloinkin, jos haluat muuttaa mielesi.