LÄSKI kertoo, miksi lihavat eivät puhu

Miksi on parempi olla tyhmä kuin läski? Miksi lihavan tulisi olla kiitollinen baarin jokaiselle humalaiselle kähmijälle? Miksi on parempi olla laiha kuin onnellinen? Entä miksi lihava ei voi juoda julkisella paikalla Coca-colaa?

Teatteri Takomon 20-vuotisjuhlavuoden avaa Raisa Omaheimon LÄSKI, rasvainen monologi lihavuudesta. Nimetyistä kohtauksista rakennettu esitys yhdistelee erilaisia tyylikeinoja stand up -komiikasta sit down -tragiikkaan.

Omaheimon monologi alkaa läskivitsitulituksella, josta tulee jotenkin ruma olo: onko minun normaalipainoisena ihan ok nauraa mukana? Tuntuu väärältä huvittua, kun ylipainoinen ei mahdu suurimpiin sukkahousuihin. LÄSKI osoittaa sormella juuri meitä kaltaisiani, jotka eivät ole koskaan tulleet ajatelleeksi, että sukkahousut tai urheiluvaatteet eivät ole loputtomiin venyvää taikamateriaalia, tai että tavaratalojen vaatekoot tosiaan loppuvat johonkin. Hieman epämukavaa – siis äärimmäisen tervetullutta.

Humoristinen alku alleviivaa ilmiötä, josta ylipainoiset usein kertovat: he tekevät itsestään ja lihavuudestaan vitsin ennen kuin muut ehtivät. Oman epävarmuuden ja muiden ihmisten reaktioiden aiheittamiin kipuihin pureudutaan Omaheimon esityksessä julman rehellisesti. Hymy siis hyytyy kyllä käskemättäkin.

Puolitoista tuntia kestävä monologi on kova pala kenelle tahansa tekijälle. Jännitteen ja katsojan mielenkiinnon ylläpitäminen niin pitkään vain yhden näyttelijän voimin on äärimmäisen hankalaa. Monipuolisista tunelmanvaihteluista huolimatta LÄSKI:nkin intensiteetti ehti joissakin kohdissa laskea. En usko, että monologi olisi menettänyt sanomaansa, vaikka sitä olisi hieman tiivistettykin.

Esityksen ”herkullisinta” antia olivat esimerkit käytännön vaikeuksista ja niiden aiheuttamasta raivosta. Asioita, joihin ei mahdu. Asioita, joihin ei pysty. Omaheimo menee jopa niin pitkälle, että huomaa suojelevansa keskustelukumppaniaan oman lihavuutensa todellisuudelta.

Ylipainosta aiheutuvat negatiiviset tunteet ja kokemukset ovat epäilemättä monelta osin sukupuolesta riippumattomia. Uskaltaisin kuitenkin väittää, ettei lihavankaan miehen vartalo ole samalla tavalla vapaata, kourittavaa riistaa kuin mitä naisen vartalo tuntuu olevan. Siksi Omaheimon feministinen kulma on tärkeä. Siinä missä mies on kookas, nainen on helpommin ruma, läski ja huora. Surullista, että tosiaan tarvitaan teatteria muistuttamaan jokaisen oikeudesta koskemattomuuteen.

Ensimmäinen sana, mikä esityksen jälkeen on mielessä, on rohkeus. Omaheimo riisuu itsensä näyttämöllä sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti kaikkien töllisteltäväksi. Vaikken voi väittää samaistuvani moniinkaan ylipainosta johtuviin tilanteisiin, ovat Omaheimon esiin maalaamat pohjimmaiset pelot silti täysin tunnistettavia: voiko kukaan rakastaa minua, kun olen juuri tällainen.

 

Kuvat: Teatteri Takomo / Kari Hakli

Kommentit (0)

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *