Lapualaisooppera 2016 varottaa jälleen itseään toistavasta historiasta

”Oli aika ennen Lapualaisoopperaa ja aika sen jälkeen”, alkaa Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016. Vuonna 1966 niin ikään Ylioppilasteatterissa kantaesityksensä saanut musiikkinäytelmä on päivitetty tähän päivään, ja sitä esitetään vielä joitakin kertoja Mustikkamaan kesäteatterissa.

Kävimme katsomassa uuden Lapualaisoopperan ystäväni kanssa. Saimme kunnian jutella myös alkuperäisessä Lapualaisoopperassa esiintyneen Hilkan ja sen ensi-iltaa kulisseista seuranneen Eskon kanssa. Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että Arvo Salon käsikirjoituksen päivittäminen tähän päivään on onnistunut kokonaisuutena hyvin ja myös pelottavan helpon tuntuisesti – se kertoo karua tarinaansa siitä, kuinka ajankohtaisista aiheista edelleen puhutaan.

Vuonna 1966 me uskoimme pystyvämme muuttamaan maailmaa. Sama aate ja palo tuli nytkin näyttämölle, kenties vielä selvemmin. Ja jäsennellymmin. Tämän hetken suurin ongelma on rasismi. Se, että on olemassa joku kuvitelma suomalaisuudesta, mikä ei pidä paikkaansa.”

Hilkka ja Esko

1960-luvun Lapualaisoopperassa oli selkeä jakoviiva hyvien ja pahojen, eli punaisten ja valkoisten, välillä. Tänä päivänä jakoa ei voida enää tehdä yhtä suoraviivaisesti. Ei puhuta enää työläisistä ja porvareista, vaan punavihreästä kuplasta ja kovasta oikeistolaisuudesta. Varsinkin nykypäivän ”punaisten” puolta on Ylioppilasteatterin porukankin selkeästi ollut vaikeaa määrittää, mikä toki on myös hyvin kuvaavaa – oikeistolaista politiikkaa saati äärioikeistoa vastustavat eivät enää ole mikään yhteneväinen työväenliike. Silti nykyvasemmistolaisuuden kuvaaminen lähinnä selfieillä tuntui hieman väsyneeltä – ei Lapualaisoopperasta siis ainakaan miksikään Kaspar Hauserin veroiseksi sukupolvikuvaukseksi ole.

Tuntuu sinisilmäiseltä pitää suomalaista äärioikeistoa sellaisena, millaisena se uudessa Lapualaisoopperassa on kuvattu; huutavana ja ryyppäävänä, kouluttautumattomien pösilöiden porukkana. Istuva kansanedustajamme on umpirasistisen Suomen Sisun puheenjohtaja ja yksi itsenäisyyspäivän kansallismielisen Soihtukulkueen pääorganisoijista älykkönä pidetty kirjailija Timo Hännikäinen. Kyseessä on kuitenkin kulke, jonka järjestäjät uhosivat perustaneensa Lapuan liikkeen uudestaan. Ja kulkue, jonka vastamielenosoituksen poliisi esti sitä suojellakseen. Uhka on siis jo Toyota-nuoria ja netissä uhoajia konkreettisempi, ja niin hauskaa kuin urpoille onkin naureskella, se pitää ottaa tosissaan. Poliisiväkivalta oli sentään (hykerryttävällä tavalla) tuotu mukaan myös vuoden 2016 Lapualaisoopperaan.

1960-luvulla Lapualaisooppera ei ollut kannanotto siihen päivään, vaan vaiettuun historiaamme. Jos ajatellaan historian opetusta, meidän ikäluokallemme se ei kertonut 30-luvusta käytännössä mitään. Äärioikeiston noususta ja sotaan valmistautumisesta ei puhuttu. Halusimme näyttää, mitä se oikeasti oli; miten se liittyi koko Eurooppaan ja mitä siitä seurasi. Siitä seurasi toinen maailmansota.”

Hilkka

1960-luvulla Lapualaisooppera siis halusi muistuttaa valkoisesta terrorista ja siitä, mitä uusikin historia saattaa olla, jos asioihin ei puututa. Päivitetty versio näyttää enemmän oman aikamme uhkakuvia, mutta toisaalta niihin nojaten sillä on myös edelleen sama tehtävä: varoittaa meitä luisumasta takaisin luokkayhteiskuntaan. Tässä valossa näytelmä on enemmän kuin ajankohtainen juuri nyt.

 

Teksti: Hanna Räty ja Mirjami Mykkänen
Kuvat: Mitro Härkönen

Ei kommentteja.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *