Juuso Kekkosen Huijarisyndrooma on rietas, röyhkeä ja rönsyilevä – eli erinomainen esitys!

Huijarisyndrooma on vaivaannuttavan suora, ilahduttavan samaistuttava, monessa osuva ja suvakkimädättäjää vilpittömästi riemastuttava stand up -spektaakkeli.

 

Yli kaksituntinen yhden miehen stand up -esitys kuulostaa lähtökohtaisesti aika hardcorelta. Etukäteen jännittää, jaksaako kenenkään hassunhauskaa yksinpuhelua kuunnella niin kauan. Kyllä, Kekkosen juttuja jaksaa. Sen sijaan, että olisi tullut vilkuiltua kelloa, jopa jäyhä meikäläinen löysi itsensä nauramasta ääneen useampaankin otteeseen. Kekkosen hösöttävä tyyli mutta silti timanttisen selkeä artikulaatio imaisee sisäänsä, ja jutut saavat nyökyttelemään mukana: ”NIINPÄ, just noin se menee!”

Sadistin ujopissa ja jaksuhaleja fasisteille

Huijarisyndroomassa Kekkonen puhuu nykyisyydestä parikymppiselle itselleen. Hän käy muun muassa kiusallisen suorasti läpi sadistisesta seksistä syttyvän ja pissaleikkejä harrastavan käytännön ongelmia sekä kertoo kasvissyöjän rehdistä tekopyhyydestä. Kekkosen show on irvokas omakuva, mutta myös yleispätevä aikalaiskuvaus.

Huijarisyndrooma esittelee nykymaailman kyberpunkina ja scifi-intoilijan märkänä päiväunena. Se saa katsojankin suhtautumaan vallitsevaan poliittiseen tilanteeseen hieman optimistisemmin. Kekkosen raipasta saavat kolmen S:n ministerikopla, porvarit sekä fasistit. Pekka Siitoin oli ehkä sympaattinen hahmo verrattuna nykypäivän natseihin, mutta josko hekin tarvitsisivat vain pienen halin ja vähän kannustusta?

Joka suuntaan sykkivä syndrooma

Huijarisyndroomalla tarkoitetaan sitä, kun ammatillisesti hyvin pärjännyt ihminen kokee jotenkin huiputtaneensa itsensä saavuttamaansa asemaan ja pelkää jäävänsä siitä kiinni. Koko ajan päässä nykii jäätävä pelko, että kohta kaikki tajuavat asian todellisen laidan. Varmasti yllättävän moni tuntee usein vain esittävänsä ammattilaista tai aikuista. Itse ainakin tunnistan ja tunnustan. Koska monolgi on nimetty Huijarisyndroomaksi, oletin sen pysyvän tiukemminkin aiheessaan. Sitä se ei kyllä tehnyt. Kokonaisuuden kaikkia läppiä ei hyvällä tahdollakaan saanut yhdistettyä kattoteemaan, mutta kun lakkasi yrittämästä, ei se mitenkään haitannut.

Toisen puoliajan loppupuolella esityksen tempo hieman lässähti, mutta varsinkin ensimmäinen osio oli tiukkaa tykitystä. Pienestä notkahduksesta huolimatta Huijarisyndroomasta jäi positiivisen aukinainen olo. Miten siistiä ja vapauttavaa olisi edes joskus olla yhtä häpeilemätön kuin Juuso Kekkonen.

Kommentit
  1. 1

    sanoo

    Tiivistät ihailtavasti rönsyävän illan kuvan, taas siis samassa esityksessä istuimme. Esitys oli hauska, mutta ei oma suosikkejani Kekkosen monologituotannosta. Odotan kuitenkin kiinnostuksella, mitä herra seuraavaksi suvaitsee tehdä.

    • 1.1

      hannaraty sanoo

      Itsehän olen onnistunut missaamaan kaikki Kekkosen aikaisemmat proggikset, joten mulla ei ole samalla tavalla vertailukohtia. Jatkossa en missaa enää!

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *