Älä äänestä, jos et tiedä mitä äänestät

Lukemattomia kertoja olen kuullut niin kasvokkain käydyissä keskusteluissa kuin televisio-ohjelmissakin ihmisten julistavan, ettei politiikka ole heidän juttunsa eikä se kiinnosta heitä laisinkaan. Luultavasti ainakin osa näistä ihmisistä äänestää siitä huolimatta, sillä onhan se nyt kansalaisvelvollisuus ja sitten voi juoda vaalikahvit. Selkäpiitäni karmii miettiä, millä perustein äänestäminen tällaisissa tapauksissa käy.

Jo useampien vaalien alla olen haaveillut samasta: pitäisipä ennen äänioikeuden saamista läpäistä jonkinlainen testi. En tarkoita älykkyystestiä, vaan edes pintapuolista politiikan ymmärtämistä kartoittavaa kyselyä, jossa testattaisiin ymmärtääkö äänestäjä esimerkiksi oikeisto-vasemmisto-akselin ja mihin kohtaan sitä eri puolueet sijoittuvat. Ehkä jonkinlainen yhdistä puolue ja politiikan painopisteet/arvomaailmat -tehtävä voisi myös olla paikallaan.

Täysin räikeästi mutulla nimittäin väittäisin, että erityisesti kuntavaaleissa äänestetään usein tuttua naamaa – sitä, joka on usein paikallislehdessä tai sitä, joka huseeraa aktiivisesti junnu-urheilun parissa. Vähemmän uhrataan ajatusta sille, minkä puolueen listalla kyseinen ehdokas on ja varsinkaan sille, mitä arvoja tämä puolue oikeasti edustaa. Mikä muu selittäisi esimerkiksi sen, että vuodesta toiseen duunari äänestää kokoomuslaista?

Eihän se sinänsä ole ihme, kun moni ehdokaskin tuntuu ajamansa asian sijaan korostavan lähinnä titteleitään. Monilla mainoksessa ei edes näy puoluetta – oletettavasti, koska ihmisten oletetaan tunnistavan tuttu nimi ja äänestävän sen perusteella. Vaikka kuntavaalien sanotaan olevan henkilövaalit, ääni menee silti aina myös puolueelle, eikä ole mitenkään yhdentekevää, miten puolueiden valta valtuustoissa jakautuu.

siirilä

Kuva napattu Suomen karuimmat vaalikuvat -Facebook-sivulta.

Ymmärrän kyllä demokratian perusperiaatteen koko kansan tahdon toteutumisesta, mutta monesti tuntuu, että kansa ei tiedä kuka sen tahtoa oikeasti edistää. Kun kuitenkin vedotaan siihen, että ”kaikilla on oikeus mielipiteeseensä”, voi kysyä, onko kyseessä varsinaisesti vakavasti otettava mielipide, jos se ei pohjaa mihinkään muuhun kuin kuvien katseluun, tuttuun naamaan tai naapurin kertomaan? Ei kansan tahto toteudu silloinkaan, jos kansa äänestää tietämättömyyttään tahtoaan vastaan – vaikka vika olisikin oma.

Aina sanotaan, että pitää äänestää, jotta sitten on ainakin varaa valittaa. En ole tästä ihan varma. Kannattaako tosiaan äänestää, jos ei edes tiedä minkä puolesta tai mitä vastaan toimii?

Ja vaikka alun ehdotukseni olikin puolileikillään heitetty, en pitäisi ihmisten hieman pakottamallakaan politiikkaan perehdyttämistä huonona asiana. Äänestysprosentti varmasti laskisi, jos kansalaiset joutuisivat näkemään enemmän vaivaa äänestääkseen, mutta tulos olisi luultavasti hyvin toisenlainen kuin politiikkamme tällä hetkellä.

 

Törmäsin muuten jokin aika sitten artikkeliin kokeilusta, jossa uutisten kommentointi mahdollistui vasta lyhyen luetunymmärtämistehtävän jälkeen. En onnistunut kyseistä artikkelia enää löytämään, joten on täysin mahdollista, että se oli täysi läppä. Oli miten oli, siitä asti olen haaveillut moisesta myös blogiini. Sen verran monesta kommentista näkee, että ne on kirjoitettu pelkän otsikon perusteella. Jännittävää nähdä, tapahtuuko sama myös tällä kertaa!

Äärimmäistä nöyryytystä ja lihan irstasta iloa – KOM-teatterin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja vetää hiljaiseksi

Viime aikoina aikani on kulunut lähinnä töiden parissa, ja blogiinkin on tullut kirjoitettua vain niin sanottua asiaa. Otin breikin yhteiskunnallisesta paatoksesta ja lähdin pitkästä aikaa teatteriin. Ei irtiotto tosin kovin hyvin onnistunut, kun näytelmäksi tuli valittua KOM-teatterin Kokki, varas, vaimo ja rakastaja. Teatteriin mennessäni en ollut nähnyt Peter Greenawayn kulttielokuvaa, mutta sieltä lähdetyäni katsoin sen samaan syssyyn.

Kävin jokin aika sitten katsomassa Poliittisen valokuvan festivaalin näyttelyn, jonka teemana on tänä vuonna ruoka. Kokki, varas, vaimo ja rakastaja jatkaa samassa aihepiirissä: lihaa syödään lähes joka aterialla, vaikka se edellyttää brutaalia tehotuotantoa, joka riistää niin eläimiä, ihmisiä, ilmastoa kuin luontoakin. Ruuan ja siihen liittyvän vallan kautta Kokki, varas, vaimo ja rakastaja pohtii ihmisyyttä ja inhimillisyyttä. Sen perimmäiseksi kysymykseksi nousee, kuinka pitkä matka piittaamattomasta nykytilasta lopulta on kannibalismiin.

Niko Saarela, Vilma Melasniemi, Eero Milonoff ja Marc Gassot. Kuva: Noora Geagea

Niko Saarela, Vilma Melasniemi, Eero Milonoff ja Marc Gassot. Kuva: Noora Geagea

KOM-teatterin ravintoloitsija Antto Melasniemi kokkaa näyttämöllä, kun yleisö päästetään saliin. Koko ensimmäisen puoliajan katsojan ruokahalua herätellään ruuanvalmistuksesta syntyvillä tuoksuilla ja seinälle heijastettavilla, reaaliaikaisilla lähikuvilla Melasniemen valmistamista annoksista, joita Marc Gassotin esittämä kokki tarjoilee ruokailemaan joka ilta saapuvan varkaan pöytäseurueelle.

Greenawayn Eisenstein in Guanajuato -elokuvan pääroolin tehnyt Elmer Bäck on saapunut Berliinistä saakka näytelmän rakastajaksi, vaikka näyttääkin enemmän elokuvan varkaalta. Varkaan rooliin taas on valikoitunut Niko Saarela ja kolmiodraaman kolmanneksi osapuoleksi, ilmeettömäksi vaimoksi Vilma Melasniemi. Varkaan pöytäseuruetta on näytelmää varten karsittu ja kahden sivuhahmon roolia vastineeksi kasvatettu. Eeva Soivio täydentää kokonaisuutta flegmaattisena karhuemona, mutta Eero Milonoff varkaan veljenä saa mielestäni turhankin paljon näyttämöaikaa.

Milonoffin rasistisen urpon hahmo kyllä käy näytelmän edetessä läpi jonkinsorttisen kasvutarinan, mutta tuntuu jo katsomossa tarinasta irralliselta – jollaiseksi sitten elokuvan nähtyäni paljastuukin. Ehkä veljen laukomat nee***ivitsit ja -hokemat on tuotu mukaan ajankuvana, mutta ilmankin niitä olisi pärjätty.

Antto Melasniemi. Kuva: Noora Geagea

Antto Melasniemi. Kuva: Noora Geagea

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja on taidokkaasti lavastettu, ja elokuvan nähneille toteutus näyttäytyy suorastaan nerokkaana. Näyttämö ja katsomo on käännetty pitkittäin, ja pitkä, kapea lava jatkuu liveprojisointien avulla helpon tuntuisesti myös salin ulkopuolelle.

Näytelmässä tarjoillaan katsojalle useita näkökulmia tai oikeastaan leikkausmahdollisuuksia; katsoja on kuin elokuvan editoija, joka tekee jatkuvia valintoja alkaen siitä mihin istuu ja mitä hahmoa milloinkin päättää seurata. Alan muuten jo kyllästyä nykyään jokaisessa näytelmässä pakollisena elementtinä olevaan videokuvaan, mutta tässä tapauksessa sen käyttö on perusteltua. Kokonaan ja korostetun studiossa kuvattu Kokki, varas, vaimo ja rakastaja -elokuva on toteutukseltaan hyvin teatterimainen, ja nyt teatterinäyttämöllä flirttaillaan nautinnollisesti elokuvan suuntaan. Taitavaa!

Rakastaja Elmer Bäck. Kuva: Noora Gaegae

Rakastaja Elmer Bäck. Kuva: Noora Geagea

Kokki, varas, vaimo ja rakastaja:ssa lähinnä rakastajan kautta harrastettava brechtiläinen etäännyttäminen on yksi suurimpia teatteri-inhokkejani, eikä se tälläkään kertaa tuo itselleni lisäarvoa näytelmään. Muuten ensimmäinen näytös noudattaa elokuvaa suht tarkasti, ja monet dialogit ovat likimain suoraan alkuperäisestä.

Toisella puoliajalla taas ei muotonsa puolesta ole juurikaan tekemistä orginellin kanssa, vaikka tarinan keskeiset elementit sieltä löytyvätkin. Vaikka toinen puoliaika on luonteeltaan selittävä, menee homma virtuaalitodellisuuksineen aikamoiseksi kirmailuksi ja sekoiluksi. Kannibalistinen loppukliimaksi tosin on upeasti toteutettu, ja sen orgiatunnelma sopii kokonaisuuteen niin hyvin, että yllätyin, kun vastaavaa ei alkuperäisessä teoksessa ollutkaan.

Näytelmän loputtua olen harvinaisen sanaton. On vaikea päättää, mitä mieltä olen näkemästäni. Toisaalta tajuan todistaneeni erittäin taidokasta teatteria, toisaalta olo on tyhjä. Huomaan ajattelevani, että onneksi olen kasvissyöjä, enkä rynnännyt väliajalla maistelemaan Melasniemen tarjoilemaa kanaa. Lintu olisi varmasti pyrkinyt ulos kurkustani viimeistään siinä kohtaa.

Kyllä, kyllä naisetkin

Aina kun kirjoitan misogyniasta tai epätasa-arvosta enemmistösukupuolten välillä, tapahtuu sama: lukuisat miesoletetut hyökkäävät kommentoimaan, että kyllä naisetkin. Naisetkin sortavat, naisetkin ahdistelevat, naisetkin raiskaavat, naisetkin uhriutuvat. Ja se on aivan totta.

Kun mainitsen sanan ”feminismi”, kommentit kuuluvat: entäs armeija, entäs miesten itsemurhat, entäs naisen paremmat oikeudet lapsiinsa; miksi feministit eivät puolusta miehen heikkoa asemaa, jos kyse on kerran tasa-arvosta.

Se, että esiin nostetaan yksi ongelma, ei sulje toisia pois. Yksikään feministi ei kiistä sitä, etteivätkö myös naissukupuoleen kuuluvat käyttäytyisi syrjivästi ja sortavasti. Feministit eivät toivo naissukupuolen ylivaltaa, vaan kannattavat pääsääntöisesti esimerkiksi kaikille sukupuolille kuuluvaa asepalvelusta tai muuta tasa-arvoista ratkaisua (itse toivoisin sotimisharjoittelun vaihtoehtona olevan esimerkiksi jonkinlaisen yhteiskuntapalveluksen, toiset mahdollisesti puoltavat palkka-armeijaa). Feministit kannattavat kaikkien välistä tasa-arvoa ja lapsen oikeutta mahdollisimman hyvään elämään vanhemman sukupuolesta riippumatta. Feministit eivät toivo kenenkään tappavan itseään, vaan myös itsetuhoisten miesten toivotaan pääsevän elämässään jaloilleen.

Jokaista maailman ongelmaa ei voi mahduttaa samaan taisteluun. Hirveästi yli 3 000 merkin blogipostauksia ei pääsääntöisesti kukaan jaksa lukea, joten ne on tehtävä asia kerrallaan. Ja koska naisen asema on perinteisesti ollut yhteiskunnassamme miehen asemaa heikompi, feminismi on paljolti pyrkinyt nostamaan esiin siitä asetelmasta johtuvia ongelmia (edelleenkään, se ei tarkoita muiden ongelmien kieltämistä).

Kun miessukupuoleen kuuluva kuitenkin on jo lähtökohtaisesti kaikkia muita vahvemmilla, on kohtuutonta odottaa, että heikommassa asemassa oleva nostaisi jokaisen omaan asemaansa liittyvän ongelman ohella esiin myös vahvemmassa asemassa olevan ongelman.

Se, että minä kirjoitan naisiin kohdistuvasta epätasa-arvosta ei tarkoita, ettet juuri sinä voisi alkaa toimia estääksesi nuorten miesten syrjäytymistä tai itsemurhia. On hienoa, jos teet sen. Se ei ole minulta pois, enkä minä koe sitä uhkana.

Tässä kuitenkin vielä mielenkiintoinen huomio: kun vuorostaan kirjoitin naisten miehiä kohtaan harjoittamasta seksuaalisesta ahdistelusta, yksikään feministi tai naisoletettu ei kommentoinut tekstiä vänkäämällä, että miehet ahdistelevat enemmän.