Orjatyön teettäjän vastuu

Olga Temosen TET-päiväläisistä ja työharjoittelijoista Maaseudun Tulevaisuuteen kirjoittama kolumni on puhuttanut sosiaalisessa mediassa viime päivinä. Avautumisessaan hän harmittelee, ettei nykynuoriso jaksa enää tehdä rankkaa ruumiillista työtä ja kehtaa vielä sanoa sen ääneen.

Kuvakaappaus Olga Temosen kolumnista

Kuvakaappaus Olga Temosen kolumnista

Kolumninsa lopussa Temonen pääsee suureen oivallukseensa, eli siihen, että on keksinyt ruveta kertomaan työkokeilijoille työn fyysisyydestä etukäteen. Siis… Eikö pitäisi olla itsestään selvää, että harjoittelun tavoitteet käydään läpi jo ennen harjoittelusta sopimista ja sen alkamista?! Kuinka harjoittelija muuten voisi tietää mitä häneltä odotetaan tai ohjaava taho arvioida sitä, onko tavoitteisiin päästy?

Temonen puhuu kolumnissaan sekaisin tettiläisistä, harjoittelijoista ja työkokeilijoista, joten pysyn omassa tekstissäni pääosin yhtä yleistävällä tasolla. Yläasteikäiseltä työelämääntutustujalta tai esimerkiksi ammatinvaihtoa suunnittelevalta aikuiselta ei kuitenkaan ehkä ole reilua odottaa ihan samoja asioita. Toinen on luultavasti ensimmäistä kertaa tekemisissä työelämän kanssa, toisella sitä ja sen kautta hankittua kokemusta voi olla taustalla runsaastikin. Kaikista eniten tässä kuviossa kuitenkin häiritsee se, millaiset odotukset työnantajilla minkä tahansa laisesta palkattomasta työstä on: harjoittelijasta pitäisi saada täysi hyöty, vaikka sitä ei tälle korvata mitenkään.

Tiedän, että työharjoittelun idea on kokeilla alan työtä käytännössä ja sitä kautta selvittää, sopiiko alalle. Tämä edellyttää sitä, että harjoittelussa pääsee tekemään työtä eikä katsomaan vain vierestä. Työharjoittelun ottajalla on kuitenkin myös vastuu ohjata, tukea ja opettaa harjoittelijaansa. Tämä puoli työnantajalta usein tuntuu unohtuvan, kun harjoittelijassa kiinnostaa lähinnä sen firmalle tuottaman hyödyn maksimointi (ilmaiseksi).

Olen tehnyt nyt aikuisiällä kolme työharjoittelua: tiedottajan assistenttina, markkinoinnin assistenttina ja toimittajaharjoittelijana. Ensimmäisessä harjoittelussani sain hyvää ohjausta, kunnes tiedottaja lähti työtehtävistään ja tilanne kääntyi siten, että harjoittelijana perehdytin uutta tiedottajaa työnkuvaansa. Markkinoinnin assistenttina minulla ei tittelistä huolimatta ollut ketään tiettyä assaroitavaa. Minulla teetettiin sekalaisia tuotannon ja viestinnän tehtäviä, ja heti harjoittelujaksoni virallisesti päätyttyä vastasin pienen tapahtumatuotannon viestinnän suunnittelemisesta sekä toteuttamisesta. Kolmannen korkeakouluharjoitteluni suoritin aikakauslehdessä. Tein kolme kuukautta toimittajan työtä, mihin minua ei juuri ohjattu ja mistä en saanut sen enempää palautetta kuin nyt kyseistä ammattia harjoittaessani.

Toki kaikki nämä kolme esimerkkiä valmensivat minua media- ja kulttuurialan realiteetteihin. Yhdessäkään niistä ei kuitenkaan toteutunut työharjoittelun idea alalle ohjaamisesta. Sain kyllä hyvät työtodistukset ja arvokkaita kontakteja, mutta minua käytettiin silti ilmaisena työntekijänä, jolla paikattiin organisaation henkilökuntavajetta.

Kun kyse on harjoittelijasta, ei pitäisi voida olettaa, että tällä korvataan täysipainoinen työntekijä. Ei pitäisi olettaa, että työkokeilija tietää etukäteen, mitä harjoiteltava työ pitää sisällään ja miten se toteutetaan. Vastuu harjoittelun etenemisestä ja onnistumisesta ei ole pelkällä harjoittelijalla. Se on ihan yhtä lailla myös työnantajalla.

Edit: Muokkasin keskimmäisen työharjoittelujaksoni kuvausta harjoitteluni ohjaajan palautteen pohjalta. Hänen näkemyksensä harjoitteluni sisällöstä poikkesi omastani, joten tarkensin kuvausta tarvittavilta osin. En vastannut viestinnästä kokonaan yksin, vaan silloinen esimieheni päivitti myös tapahtuman Facebookia.

Miksi en julkaise itsestäni kuvaa ilman meikkiä, eikä kenenkään muunkaan tarvitse

Anna Abreu pääsi otsikoihin julkaisemalla Instagramissa itsestään meikittömän kasvokuvan. Kuvan yhteydessä laulaja kirjoittaa näin: ”Mun on tosi helppo laulaa siitä, että me kaikki kelvataan just näin. Että ”ollaan vaan ihan au naturel” jne… Mä laulan siitä mun uudella albumilla, mutta silti jotenkin tuntuu vaikeelta laittaa esimerkiksi Instagramiin kuva omasta naamasta ilman MITÄÄN meikkiä tai filtteriä. Ilman hyvää kuvakulmaa tai sitä perus hymyilmettä, mikä on mun mukavuusalueella. Päätin nyt ottaa kuvan itsestäni juuri niin, koska jos mä puhun tästä aiheesta niin mun on myös uskallettava näyttää esimerkkiä omilla tekemisilläni. Mun on uskallettava näyttää omat epävarmuuteni, jotta mä voin uskottavasti näyttää esimerkkiä muille. Sanoin itelleni: Practice what you preach. OIKEESTI sä kelpaat. AINA. Ilman MITÄÄN muttia. Piste.”

Kelpaamisen kanssa Abreu on tietysti oikeassa – jokaisen tulee kelvata omana itsenään, juuri sellaisena kuin on. Sen liittäminen meikittömyyteen on kuitenkin ongelmallisempaa ja kääntyy oikeastaan ikävästi varmasti kauniiksi tarkoitettua ajatusta vastaan. Toki, jos haluaa julkaista itsestään kuvan meikittömänä, siihen on kaikki oikeus. Se ei kuitenkaan ole mikään rohkeuden mittari.

Tässä kuvassa olen minä ihan itse, vaikka naamassani on meikkiä ja sen päällä on filtteri.

Tässä kuvassa olen minä ihan itse, vaikka duckfacessani on meikkiä ja sen päällä on filtteri.

Jos #aunaturel ja #nomakeup-kuvien julkaisemisesta puhutaan itsestäänselvästi rohkeana tekona, se luo helposti mielikuvan, että meikkaaminen ja vain meikatun naaman näyttäminen olisi päinvastoin jotenkin pelkurimaista toimintaa tai oman itsen piilottamista.

Meikki ei ole naamari, jonka takana on automaattisesti epäaito tai piilossa. Meikkiä voi käyttää leikkimiseen, korostamiseen, häivyttämiseen, itseilmaisuun ja oman ulkomuodon muovaamiseen itseään miellyttävään suuntaan. Jos ei koe olevansa luonnonkaunis ja haluaa kuitenkin tuntea itsensä kauniiksi, on luonnontilaisen naaman vaatimus ulkoa päin suorastaan julma. Ihmisen ulkomuoto ei myöskään ole yhtä kuin hänen persoonansa. 

Minä meikkaan lähes aina kotoa lähtiessäni, koska pidän naamastani enemmän laitettuna. Silmäpussini ovat usein tummat ja otsassani on punertava syntymämerkki. Ehkä on ulkoa omaksuttu kauneusihanne, että turpeat silmänaluset ja punakka naama eivät ole viehättäviä, mutta se on joka tapauksessa myös oma kokemukseni peiliin katsoessani. En näe mitään syytä, miksi minun pitäisi jakaa se muiden kanssa vain ollakseni rohkea, edistyksellinen ja jotenkin aidompi ihminen.

Tunnen itseni itsevarmaksi, kun koen, että näytän omasta mielestäni hyvältä. En varmasti voi täysin objektiivisesti väittää meikkaavani vain ja ainoastaan itseni takia, mutta kyllä laittautumisessa pääsääntöisesti on kyse siitä, että tilanteisiin meneminen tuntuu helpommalta ja varmemmalta, kun on yksi epävarmuustekijä vähemmän. Abreukin kirjoitti, että tuntuu vaikealta julkaista itsestään kuva ilman meikkiä, filtteriä tai opeteltua hymyä. Jos se tuntuu vaikealta, ei sitä tarvitse tehdä. Jokaisen naama on ihan hänen oma asiansa – oli se meikitön, pakkeloitu tai millainen tahansa.

Ylipäätään (erityisesti) naisten jatkuva syyllistäminen ulkomuodostaan saisi loppua. Siihen kuuluu ihan yhtä lailla vaatimukset muokata ulkonäköään tietyllä tavalla kuin olla laittamatta itseään ollenkaan. Jokainen saa julkaista naamastaan juuri sellaisia otoksia (tai olla julkaisematta) kuin itsestä hyvältä ja voimaannuttavalta tuntuu. Sen sijaan jonkun tietyn tavan nostaminen muita ylemmäs vie automaattisesti tilaa muilta, aivan yhtä hyviltä vaihtoehdoilta.