Aktivistit eivät saaneet mitä kerjäsivät

Särkänniemen delfinaarion lopetus ja siellä olleiden neljän delfiinin tulevaisuus on puhuttanut ja herättänyt tunteita jo pitkään. Ei liene tarpeen kerrata tapahtumien uusimpia käänteitä, sillä delfiinien salamyhkäinen siirto-operaatio Suomesta Kreikkaan on ollut laajasti esillä eri medioissa. Ei varmaan pitäisi olla näin yllättynyt siitä, että suuri osa siirron aiheuttamista negatiivisista reaktioista ei kohdistukaan Särkänniemeen ja sen onnettomaan tiedotukseen, vaan eläinoikeusaktivisteihin.

Kun delfiinien salaa toteutettavasta siirrosta alkoi tihkua vinkkejä nettiin, luin sosiaalisesta mediasta todella monia ”aktivistit saitte mitä tilasitte”-kommentteja. Moni esimerkiksi Oikeutta eläimille -järjestön Facebook-sivulla kommentoinut uskoi delfinaarion lopettamisen olevan eläinaktivistien ansiota, ja nyt kun delfiinit kerran vietiin pois Tampereelta, pitäisi aktivistien heidän mielestään lakata valittamasta.

On toki mairittelevaa, että ihmiset todella uskovat eläinoikeusjärjestöjen olleen lopetuspäätöksen takana, mutta ikävä kyllä näin tuskin on. Delfinaariot ovat epäeettisiä ja ne tietysti kuuluukin lopettaa, mutta Särkänniemen delfinaarion sulkemisen syynä oli mitä todennäköisimmin toiminnan kannattamattomuus eikä suinkaan Animalian tai Oikeutta eläimille -järjestön vaatimukset. Yhtä kaikki, onneksi delfinaario lopetettiin. Muilta osin järjestöjen vaatimukset eivät kuitenkaan toteutuneet. Oikeutta Eläimille kommentoi saamaansa kritiikkiä mm. näin: ”Särkänniemeä nimenomaan vaadittiin sitoutumaan Euroopassa suunnitteilla oleviin turvakotiprojekteihin ja delfiinit olisi voitu siirtää sitten muutaman vuoden kuluttua. Mutta Särkänniemeä ilmeisesti kiinnosti enemmän päästä delfiineistä vain nopeasti eroon, kuin hoitaa asia delfiinien kannalta parhain päin.”

Eläinoikeusjärjestöjen ideana on peräänkuuluttaa, vaatia, haluta ja huutaa eläimille arvokasta, lajityypillistä elämää ja kritisoida paikkoja sekä toimijoita, jotka eivät näitä periaatteita kunnioita. Delfinaarion lakkauttamispäätös oli siinä mielessä erävoitto, että se varmisti, ettei uusia delfiineitä enää hankita Särkänniemeen. Samalla se kuitenkin näytti antavan Särkänniemelle (sen omasta mielestä) vastuuvapautuksen siellä vielä olevien delfiinien hyvinvoinnista. Moni nettikeskusteluun osallistunut oli sitä mieltä, että delfiineille parempaa vanhuutta toivoneiden aktivistien olisi pitänyt itse rahoittaa tai järjestää delfiineille parempi tulevaisuus.

Huvipuisto on siis ottanut tiloihinsa merestä pyydystettyjä delfiinejä, vanginnut ne pieniin altaisiinsa vuosikymmeniksi, tahkonnut rahaa näiden delfiinien tekemillä tempuilla ja altistanut eläimet stressille pitämällä niitä pienissä tiloissaan suurien ihmismassojen huvituksena. Kun toiminta sitten käy tappiolliseksi, koska onneksi iso osa yleisöstä alkaa ymmärtää delfinaariotoiminnan epäeettisyyden, Särkänniemi ei olekaan missään vastuussa näiden riistämiensä eläinten jatkosta. Tuskin enää nykyään kovin monen mielestä on ok ottaa kesäkissaa ja hylätä sitä sitten talven armoille. Miksi sama ymmärrys ei ulotu delfiineihin?

Mikäli tämä Twitterissä vastaan tullut Särkänniemen hallituksen jäsenen Facebook-kommentista otettu kuvakaappaus on aito, se kiteyttää hyvin Särkänniemen piittaamattoman linjan. Sama ”sitä saa mitä tilaa”-asenne on siis vallallaan sielläkin ja pyrkii suoraan vierittämään vastuun muiden harteille. Niin kauan kuin maailmassa on eläinten hyväksikäyttöä, on syytä kohkata. Neljästä eläimestä, tai vaikka vain yhdestäkin. Niin kauan kuin ihmisten empatiakyky on tätä tasoa, meuhkattavaa ikävä kyllä riittää.

Särkänniemen toimintaa puolustaville minulla on kaksi kysymystä: millä te oikein oikeutatte itsellenne täydellisen piittaamattomuuden eläinten hyvinvointia kohtaan ja miksi he, jotka tätä piittaamattomuutta nostavat esiin, niin teitä ärsyttävät? Ai niin, jälkimmäinen kysymys taisikin vastata ensimmäiseen.

Dragissa on vapaus olla ja leikkiä

Drag on Suomessa vielä marginaalissa oleva, mutta koko ajan kasvava taidemuoto. Se on sukupuolella ja stereotypioilla leikittelevää suureellisesti tekemisen kulttuuria, jossa mikään ei ole pyhää. 

Drag Me To HEL:n queeneja

Drag Me To HEL:n artisteja

Petra Rossi on Lauren Fuckall -nimellä esiintyvä burleskitaiteilija ja drag queen. Drag-piireissä siinä mielessä vielä harvinaisuus, että hän on naiseksi pukeutuva nainen. Monet dragia tekevät naisoletetut päätyvät drag kingeiksi, eli pukeutumaan esityksissään stereotyyppisen miesoletetun näköisiksi. Sukupuoli on kuitenkin venyvä ja moninainen käsite, joka ei ole dragissa loppujen lopuksi kovinkaan olennaista – kyse on päinvastoin vallalla olevien sukupuolikäsitysten parodioinnista ja tyhjäksi tekemisestä. Silti jonkun verran vastareaktioita naisoletettujen tekemästä dragista esiintyy skenen sisällä; sitä on rinnastettu jopa kulttuuriseen appropriaatioon, eli marginaalisemmista kulttuureista varastamiseen ja etuoikeutetun enemmistön harjoittamaan vähemmistöjen tilan viemiseen. Mielipide riippuu siitä, nähdäänkö drag ensisijaisesti taidemuotona vai marginaaliryhmän omana kulttuurina. Jälkimmäistäkään Rossi ei missään tapauksessa halua väheksyä, vaan kokee sen aidosti myös omaksi kulttuurikseen.

Lauren F Uckall Kuva: Windmill Southwester

Lauren Fuckall Kuva: Windmill Southwester

Rossi itse päätyi dragin pariin burleskin kautta. Burleski- ja dragpiirit ovat tiiviisti linkittyneet toisiinsa, ja monet muutkin esiintyjät tekevät molempia. Niissä onkin paljon samoja elementtejä, mutta dragissa kaikki tehdään isommin – vaatteet, meikit ja hiukset ovat usein överiksi vietyjä. Rossinkin on vetänyt dragin pariin nimenomaan vapaus leikkiä ja olla ihan mitä tahansa. Sen kokemuksen hän haluaa antaa myös katsojalle.

Vaikka drag queenit ovat peruukeissaan, mekoissaan ja meikeissään usein korostetun naisellisia, taidemuoto Rossin mukaan nimenomaan poistaa stereotypioita niiden vahvistamisen sijaan. Kun ulkoisia ominaisuuksia korostetaan tarpeeksi ja elementit otetaan pois kontekstistaan, tulee samalla paljastuneeksi kaiken keinotekoisuus. Rossi itse ei esimerkiksi arjessaan juuri meikkaa eikä näin osallistu ulkonäkövaatimuksia syöttävään systeemiin. Drag-meikissä hän taas kokee asettuvansa saman systeemin ulkopuolelle ikään kuin toisesta päästä – on vapauttavaa ja itsvarmuutta kasvattavaa kokea itsensä upeaksi, mutta samalla olla välittämättä siitä, ettei kukaan välttämättä pidä sitä viehättävänä. Dragissa saa olla naisellinen täysin omilla ehdoillaan. Feminiinisyyden ja maskuliinisuuden vaatimukset ikään kuin lakkaavat olemasta.

 

Drag Me To HEL Does Art Konepajan Brunon Taiteiden yössä alkaen klo 22. Koko Konepajan Taiteiden yön ohjelma nähtävillä tapahtuman Facebook-sivulla.

Lapualaisooppera 2016 varottaa jälleen itseään toistavasta historiasta

”Oli aika ennen Lapualaisoopperaa ja aika sen jälkeen”, alkaa Ylioppilasteatterin Lapualaisooppera 2016. Vuonna 1966 niin ikään Ylioppilasteatterissa kantaesityksensä saanut musiikkinäytelmä on päivitetty tähän päivään, ja sitä esitetään vielä joitakin kertoja Mustikkamaan kesäteatterissa.

Kävimme katsomassa uuden Lapualaisoopperan ystäväni kanssa. Saimme kunnian jutella myös alkuperäisessä Lapualaisoopperassa esiintyneen Hilkan ja sen ensi-iltaa kulisseista seuranneen Eskon kanssa. Olimme kaikki yhtä mieltä siitä, että Arvo Salon käsikirjoituksen päivittäminen tähän päivään on onnistunut kokonaisuutena hyvin ja myös pelottavan helpon tuntuisesti – se kertoo karua tarinaansa siitä, kuinka ajankohtaisista aiheista edelleen puhutaan.

Vuonna 1966 me uskoimme pystyvämme muuttamaan maailmaa. Sama aate ja palo tuli nytkin näyttämölle, kenties vielä selvemmin. Ja jäsennellymmin. Tämän hetken suurin ongelma on rasismi. Se, että on olemassa joku kuvitelma suomalaisuudesta, mikä ei pidä paikkaansa.”

Hilkka ja Esko

1960-luvun Lapualaisoopperassa oli selkeä jakoviiva hyvien ja pahojen, eli punaisten ja valkoisten, välillä. Tänä päivänä jakoa ei voida enää tehdä yhtä suoraviivaisesti. Ei puhuta enää työläisistä ja porvareista, vaan punavihreästä kuplasta ja kovasta oikeistolaisuudesta. Varsinkin nykypäivän ”punaisten” puolta on Ylioppilasteatterin porukankin selkeästi ollut vaikeaa määrittää, mikä toki on myös hyvin kuvaavaa – oikeistolaista politiikkaa saati äärioikeistoa vastustavat eivät enää ole mikään yhteneväinen työväenliike. Silti nykyvasemmistolaisuuden kuvaaminen lähinnä selfieillä tuntui hieman väsyneeltä – ei Lapualaisoopperasta siis ainakaan miksikään Kaspar Hauserin veroiseksi sukupolvikuvaukseksi ole.

Tuntuu sinisilmäiseltä pitää suomalaista äärioikeistoa sellaisena, millaisena se uudessa Lapualaisoopperassa on kuvattu; huutavana ja ryyppäävänä, kouluttautumattomien pösilöiden porukkana. Istuva kansanedustajamme on umpirasistisen Suomen Sisun puheenjohtaja ja yksi itsenäisyyspäivän kansallismielisen Soihtukulkueen pääorganisoijista älykkönä pidetty kirjailija Timo Hännikäinen. Kyseessä on kuitenkin kulke, jonka järjestäjät uhosivat perustaneensa Lapuan liikkeen uudestaan. Ja kulkue, jonka vastamielenosoituksen poliisi esti sitä suojellakseen. Uhka on siis jo Toyota-nuoria ja netissä uhoajia konkreettisempi, ja niin hauskaa kuin urpoille onkin naureskella, se pitää ottaa tosissaan. Poliisiväkivalta oli sentään (hykerryttävällä tavalla) tuotu mukaan myös vuoden 2016 Lapualaisoopperaan.

1960-luvulla Lapualaisooppera ei ollut kannanotto siihen päivään, vaan vaiettuun historiaamme. Jos ajatellaan historian opetusta, meidän ikäluokallemme se ei kertonut 30-luvusta käytännössä mitään. Äärioikeiston noususta ja sotaan valmistautumisesta ei puhuttu. Halusimme näyttää, mitä se oikeasti oli; miten se liittyi koko Eurooppaan ja mitä siitä seurasi. Siitä seurasi toinen maailmansota.”

Hilkka

1960-luvulla Lapualaisooppera siis halusi muistuttaa valkoisesta terrorista ja siitä, mitä uusikin historia saattaa olla, jos asioihin ei puututa. Päivitetty versio näyttää enemmän oman aikamme uhkakuvia, mutta toisaalta niihin nojaten sillä on myös edelleen sama tehtävä: varoittaa meitä luisumasta takaisin luokkayhteiskuntaan. Tässä valossa näytelmä on enemmän kuin ajankohtainen juuri nyt.

 

Teksti: Hanna Räty ja Mirjami Mykkänen
Kuvat: Mitro Härkönen