Laulaja-lauluntekijä Gretel on ristiriitainen epädiiva

Upeaääninen Gretel Kivioja laulaa hukassa olemisesta ja toivoo, ettei niin tehdessään kuulostaisi ainakaan Katy Perrylta. Asianlaidan voi tarkastaa tänään, kun Gretel’s Moonlight Motel esiintyy Helsingin Lepakkomiehessä.

Kuva: Heidi Jokinen

Kuva: Heidi Jokinen

Gretelin tarina musiikin pariin hakeutumisesta on juuri yhtä vaatimaton kuin neito itsekin: ”Isoveli Gyntsä soitti bassoa ja halusi myös kitaran, muttei kehdannut pyytää sitä itselleen. Sitten se keksi, että hei, Gretel voisi aloittaa kitaratunnit.”

Nyt 22-vuotias Gretel on tehnyt omia biisejä kymmenisen vuotta. ”Musiikki on mulle ystävä yksinäisinä aikoina. Olen auttanut sillä itseäni olemaan tavallaan ystävä itelleni. Musiikilla olen luonut yhteenkuuluvuutta johonkin tässä maailmassa.”

Kaiken aloittanut isoveli sanoo Gretelin musiikkia adult oriented rockiksi, mutta Gretel ei halua olla samaa mieltä. Kunhan nyt ei Katy Perrylta kuulostaisi. Gretelin biiseissä kuuluu alternative, garage, punk ja rock, joita hän on kuunnellut ikänsä. Useimmiten omat kappaleet kertovat siitä mitä on tapahtunut, mitä toivoisi tapahtuvan ja minkä ehkä jääneen tapahtumatta.

Moonlight Motel

Aikaisemmin soolona esiintynyt Gretel perusti bändin, kun tarpeeksi moni sitä hänelle ehdotti. Gretel’s Moonlight Motelissa soittavat myös Jani (kitara), Riku (basso), Sami (rummut) ja Niko (koskettimet).

Gretel's Moonlight Motel Kuva: Tuomo Mannonen

Gretel’s Moonlight Motel Kuva: Tuomo Mannonen

 

Ehdotus osoittautui hyväksi, sillä bändin kanssa voi ajatella isommin. ”Kun teki akustisesti, pienensi automaattisesti tosi paljon sitä aluetta, mitä pystyi tekemään. Pelkällä kitaralla ei aina pysty toteuttamaan sitä mitä on päässä.” Se on tosin asia, jonka kanssa Gretel tuskailee joka tapauksessa: ”On tosi vaikea tuottaa itsestään ulos sitä ajatusta, mikä on ollut. Kun yritän selittää visiotani muille, se menee helposti mumisemiseksi. En myöskään liikaa haluaisi puuttua muiden bändiläisten näkemykseen ja niiden omaan juttuun. En ole mukavuusalueellani, kun joudun sanomaan muille, mitä pitäisi tehdä.”

Oikeastaan nimikkobändin keulakuvana oleminen tuntuu Gretelistä vähän tyhmältä diivailulta.Hän ei tosiaan vaikuta ihmiseltä, joka hinkuaa huomion keskipisteeksi. Silti Gretel on esimerkiksi lämmitellyt Tavastian lavan Pää Kii:lle bändin kovimman hypen aikaan.

Toisin kuin monille muusikoille, Gretelille esiintyminen ei ole adrenaliinipiikki, vaan ennemminkin mahdollisuus nollata aivot: ”Lavalla olen edes vähän aikaa juuri siinä hetkessä, mikä on mulle muuten tosi hankalaa. Sen jälkeen ja ennen sitä saattaa olla kahta vaikeampi olo. Kun on ollut parikymmentä minuuttia aivot tyhjänä, ajatukset tulee vyöryen. Se on hetki, kun palaa todellisuuteen.”

Kuva: Niko Saarinen

Kuva: Niko Saarinen

Intohimo ja painolasti

Vaikka Gretel ei haluaisi tuottaa kenellekään pettymystä, ei hän juuri pyörittele musiikistaan saamaansa palautetta. Negatiiviset kommentit katoavat positiivisten tieltä – eikä hän kuitenkaan rupeaisi muuttamaan musiikkiaan muiden mielipiteiden mukaan. Enemmän hän tuntuukin kamppailevan omien ajatustensa kanssa. ”Haluaisin nauttia musiikin tekemisestä yhtä paljon kuin sen kuuntelemisesta. Välillä tuntuu, että teen musiikkia vain etten myöhemmin katuisi, että olen jättänyt tekemättä.”

Haluaisiko Gretel sitten menestyä musiikilla ja keikkailla enemmän? ”Kun katselen jotain Neil Youngia tai Jay Reatardia esiintymässä, ajattelen että siisti meininki ja tota mäkin haluan. Ajatuksena siis kyllä, mutta myös pelkään sitä mitä todellisuus olisi. Mietin usein itsekin, että miten joku asia, mikä on niin tärkeä ja niin iso osa elämää, voi joskus olla myös niin suuri painolasti. Painin sen ristiriidan kanssa koko ajan.”

 

Gretel’s Moonlight Motel, 1981, Ghost World ja S&M sekä Dj Teenage Ate Bar Lepakkomiehessä 23.1.2016

LÄSKI kertoo, miksi lihavat eivät puhu

Miksi on parempi olla tyhmä kuin läski? Miksi lihavan tulisi olla kiitollinen baarin jokaiselle humalaiselle kähmijälle? Miksi on parempi olla laiha kuin onnellinen? Entä miksi lihava ei voi juoda julkisella paikalla Coca-colaa?

Teatteri Takomon 20-vuotisjuhlavuoden avaa Raisa Omaheimon LÄSKI, rasvainen monologi lihavuudesta. Nimetyistä kohtauksista rakennettu esitys yhdistelee erilaisia tyylikeinoja stand up -komiikasta sit down -tragiikkaan.

Omaheimon monologi alkaa läskivitsitulituksella, josta tulee jotenkin ruma olo: onko minun normaalipainoisena ihan ok nauraa mukana? Tuntuu väärältä huvittua, kun ylipainoinen ei mahdu suurimpiin sukkahousuihin. LÄSKI osoittaa sormella juuri meitä kaltaisiani, jotka eivät ole koskaan tulleet ajatelleeksi, että sukkahousut tai urheiluvaatteet eivät ole loputtomiin venyvää taikamateriaalia, tai että tavaratalojen vaatekoot tosiaan loppuvat johonkin. Hieman epämukavaa – siis äärimmäisen tervetullutta.

Humoristinen alku alleviivaa ilmiötä, josta ylipainoiset usein kertovat: he tekevät itsestään ja lihavuudestaan vitsin ennen kuin muut ehtivät. Oman epävarmuuden ja muiden ihmisten reaktioiden aiheittamiin kipuihin pureudutaan Omaheimon esityksessä julman rehellisesti. Hymy siis hyytyy kyllä käskemättäkin.

Puolitoista tuntia kestävä monologi on kova pala kenelle tahansa tekijälle. Jännitteen ja katsojan mielenkiinnon ylläpitäminen niin pitkään vain yhden näyttelijän voimin on äärimmäisen hankalaa. Monipuolisista tunelmanvaihteluista huolimatta LÄSKI:nkin intensiteetti ehti joissakin kohdissa laskea. En usko, että monologi olisi menettänyt sanomaansa, vaikka sitä olisi hieman tiivistettykin.

Esityksen ”herkullisinta” antia olivat esimerkit käytännön vaikeuksista ja niiden aiheuttamasta raivosta. Asioita, joihin ei mahdu. Asioita, joihin ei pysty. Omaheimo menee jopa niin pitkälle, että huomaa suojelevansa keskustelukumppaniaan oman lihavuutensa todellisuudelta.

Ylipainosta aiheutuvat negatiiviset tunteet ja kokemukset ovat epäilemättä monelta osin sukupuolesta riippumattomia. Uskaltaisin kuitenkin väittää, ettei lihavankaan miehen vartalo ole samalla tavalla vapaata, kourittavaa riistaa kuin mitä naisen vartalo tuntuu olevan. Siksi Omaheimon feministinen kulma on tärkeä. Siinä missä mies on kookas, nainen on helpommin ruma, läski ja huora. Surullista, että tosiaan tarvitaan teatteria muistuttamaan jokaisen oikeudesta koskemattomuuteen.

Ensimmäinen sana, mikä esityksen jälkeen on mielessä, on rohkeus. Omaheimo riisuu itsensä näyttämöllä sekä kirjaimellisesti että kuvainnollisesti kaikkien töllisteltäväksi. Vaikken voi väittää samaistuvani moniinkaan ylipainosta johtuviin tilanteisiin, ovat Omaheimon esiin maalaamat pohjimmaiset pelot silti täysin tunnistettavia: voiko kukaan rakastaa minua, kun olen juuri tällainen.

 

Kuvat: Teatteri Takomo / Kari Hakli